kuten tuossa Kouvola muistelot ketjussa eräs viesti toi asian ,joka on todella rankka sen kokeneelle,esille niin...
Vuotta en tarkasti muista enkä sitä minkä ikäinen olin--luulisin siinä 10-12v.
Isäni,äitini,ja sisareni olivat kalastamassa ja minä yksin mökillä.
Isäni kaveri sellainen viisissäkymmenissä (silloin) ollut mies tuli mökillemme ja huomasi minun olevan yksin.
Joten hänen aivoissaan varmaan tilanne oli otollinen,hän lähenteli ja yritti päästä pidemmälle yrityksissään.
Onneksi kuului moottoriveneemme ääni ja porukka tuli mökille,eikä sen pahempaa (niin luulin) päässyt käymään.
Mutta,en kertonut siitäkään isälleni,koska pelkäsin isäni "tappavan" sen miehen.
No vuosia ja vuosia asiaa sisälläni pitäneenä oireilin tietysti,olin vaikea murrosikäinen ja vaikea ja äitini lähes hermoromahduksen partaalle saanut nuori.
Ihmissuhteeni eivät kunnolla onnistuneet koskaan,olin aivan liian dominoiva ym..
Nyt vasta aikuisena,itse sairaanhoitoalalla työskentelevänä olen hakeutunut terapiaan ja saanut avun ongelmaan.
Liian kauan menee ennenkuin asiasta uskaltaa kenellekkään puhua,miksi???
Eihän se suinkaan ole oma syy....
Joku voi sanoa ettei tämä kuulu Kouvola palstalle,mutta mielestäni kuuluu,pitäähän täälläkin käsitellä asioita jotka ovat tapahtuneet tai tapahtuvat Kouvolalaisille.
Ja sitten jo tässä vaiheessa muistuttaisin että kaikki törkyviestit voi jo alkuunsa jättää kirjoittamatta.
Vuotta en tarkasti muista enkä sitä minkä ikäinen olin--luulisin siinä 10-12v.
Isäni,äitini,ja sisareni olivat kalastamassa ja minä yksin mökillä.
Isäni kaveri sellainen viisissäkymmenissä (silloin) ollut mies tuli mökillemme ja huomasi minun olevan yksin.
Joten hänen aivoissaan varmaan tilanne oli otollinen,hän lähenteli ja yritti päästä pidemmälle yrityksissään.
Onneksi kuului moottoriveneemme ääni ja porukka tuli mökille,eikä sen pahempaa (niin luulin) päässyt käymään.
Mutta,en kertonut siitäkään isälleni,koska pelkäsin isäni "tappavan" sen miehen.
No vuosia ja vuosia asiaa sisälläni pitäneenä oireilin tietysti,olin vaikea murrosikäinen ja vaikea ja äitini lähes hermoromahduksen partaalle saanut nuori.
Ihmissuhteeni eivät kunnolla onnistuneet koskaan,olin aivan liian dominoiva ym..
Nyt vasta aikuisena,itse sairaanhoitoalalla työskentelevänä olen hakeutunut terapiaan ja saanut avun ongelmaan.
Liian kauan menee ennenkuin asiasta uskaltaa kenellekkään puhua,miksi???
Eihän se suinkaan ole oma syy....
Joku voi sanoa ettei tämä kuulu Kouvola palstalle,mutta mielestäni kuuluu,pitäähän täälläkin käsitellä asioita jotka ovat tapahtuneet tai tapahtuvat Kouvolalaisille.
Ja sitten jo tässä vaiheessa muistuttaisin että kaikki törkyviestit voi jo alkuunsa jättää kirjoittamatta.
Vastaukset 10
Vanhimmat
jotka olemme yksin kantaneet esiin nousseesta asiasta saamamme taakan. Itse olin lapsellinen 15-vuotias lapsi, kun jouduin raiskatuksi. Mies oli lähes puolet vanhempi. Raiskaus on varjostanut koko elämääni tänne reilun viidenkympin ikään asti. Vasta nyt olen saanut käsiteltyä tuota kipeää asiaa. Sen varjo säilyy kuitenkin elämässäni aina, mutta sen kanssa on matkaa jatkettava.
Miten lie on elänyt se mies? Onko hän koskaan miettinyt, mitä hän teki? Hän oli humalassa teon tapahtuessa, mutta en usko, että hän ei muistaisi tapahtumaa sen vuoksi. Luin netistä,että - niin ironiselta kuin se kuullostaakin, niin jossakin painipiireissä hänet on palkittu ansioistaan. Eivät mahtaneet palkinnon antajat tietää, millaisen miehen palkitsivat!
Kokemuksemme ja lapsuutemme yhteisten leikkipaikkojen lisäksi meille on yhteistä myös se, että minäkin olen melko pitkälle koulutettu terveydenhoitoalan ammattilainen. Kiitos, Anneliie, kun jaoit kipeän kokemuksesi mm. minun kanssani. Kaikkea hyvää sinulle!
Joo...mitenkään sinun tai muiden potentiaalisia raiskauskokemuksia vähättelemättä - toivon, että ette kosta näitä kipeitä kokemuksianne viattomille potilaille! (siis mitä tulee nykyiseen työhönne)
ole kosto kenellekkään ,että olemme sairaanhoitoalan valinneet työksemme,enkä ole koskaan ajatellut potilaille joiden kanssa takemisiin työssäni joudun, mitään kostaa.
Muutenkaan mitä kostaa ja kenelle,tapahtunut mikä tapahtunut ja henkilö on jo kuollut monia vuosia sitten.
olisi kuulunut istua linnassa koko tekonsa jälkeisen elämän. On se kohtuutonta, että tällaiset tekijät ovat voineet elää koko elämänsä läheisten lainkaan tietämättä, minkälaisen pedon kanssa he elävät, puhumattakaan, että osa tällaisista pedoistahan on ihan tavallisten oloisten perheiden isiä. Voi lapsiraukat! Uhrit sen sijaan kantavat tuskansa ja kauhuntuntemmuksensa mahdollisesti hamaan hautaan saakka!
Hautaan mukana murheeni,voivat muut edelleen haukkua,että sillä on päässä vika.
tiellä! Minä en kärsivien kanssasisarten rinnalla voi sanoa, että ihailen sinua!
En ole ylpeä!
vaatteisiin. Nöyryyttä on uskaltaa puhua asioista mm. ammatti-ihmisille ja auttaa osaltaan, että löydetään keinoja auttaa muita ja estää uusien tämänkaltaisten tapausten toistuminen. Kärsijän kärsimyksien sädekehä vai itsensä todellinen nöyryyttäminen avautumalla asioista muiden hyväksi? Siinäpä kysymys! En kuitenkaan ole oikea ihminen tuomitsemaan sinua, mutta itse olen tämän kysymysten asettelun ja todellisen nöyryyden puntaroinnin läpikäynyt - ja päätynyt toisenlaiseen lopputulokseen kuin sinä!
Minua ei ole kukaan raiskannut.
joka tapauksessa!