en ole koskaan uskaltanut puhua naisille ja vastaan vain yhdellä sanalla jos multa jotain kysytään. häpeän itteeni ja elämääni ja tuntuu että kaikki naiset inhoaa mua kun oon tällainen. ikää on kohta 30 vuotta ja ainut kommunikointi naisen kanssa rajoittuu omaan äitiin. mitä tässä voi enää tehdä?
ujous naisia kohtaan
masentunut&yksinäinen
112785
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
naisille,emme me mitään hirviöitä ole,Osa meistäkin on ujoja,Onko sinulla kaveria,hänen kanssaan olisi varmasti helpompi mennä,Rohkeutta vaan.
ei se kaverin ottaminen ole helppoa ujolle... se tuntuu vielä oudommalta. pitää vain rohkaista itseään. Kerranhan tässa vain eletään. Ajattele sitä. mikä voisi mennä pieleen? -sanoisit jotain joka olisi mielestäsi noloa? ehkäpä mutta on elämässä kauheampiakin juttuja kuin tuo. esimerkiksei kuolema. kumpi nyt sitten on pahempi? luulet nolaavasi ittesi vaikka et sitä teekkään. kokeile kasvattaa itseluottamustasi, naiset rakastavat miehiä joilla on luottamusta itseensä. Onnea! kyllä se siitä
Minäkin olen erityisen ujo naisia kohtaan. Olen toki muutenkin ujo. Hyvin samanlaisia tuntemuksia kuin aloittajalla. Häpeän itseäni ja uskon että naiset pitää mua todella outona. Ja ikää on 23 vuotta.
Harjoittele tietoisesti juttelemaan esimerkiksi kassaneidin kanssa kauppareissuilla, huoltoaseman baarissa, kapakassa, pankissa, missä tahansa päivittäin liikutkin. Jotain lyhkäistä voi aina sanoa, vaikkapa säästä.
Hyödynnä small talkin opettelussa naapurit yms, olkootpa he sitten vaikka 70:iä naisia. Small talkin taidon edetessä huomaat pian pystyväsi lähestymään myös sellaista kohdetta, jota pingotat ja jota haluat.
Kumpikaan teistä edellä kirjoittaneista ei vaikuta mitenkään omituiselta eikä puupäältä, siitä vain ulos maailmaan! Kyllä se siitä sujuu.
Mitä syytä teillä muuten on hävetä itseänne? Itseluottamusta voi tietoisesti rakentaa. Joka päivä kannattaa yrittää ajatella positiivisesti itsestään. Se ei ole suuruudenhulluutta vaan suurta viisautta.
Kuka meitä kehuu ja kuka meihin luottaa, jos itse suotta halvennamme itseämme!
Jostain syystä miesten seurassa menen aivan lukkoon. Pohdin liikaa mitä sanoisin ja usein ajattelen ettei minun sanomiset edes kiinnosta. Olen kanssasi samana vuonna syntynyt.
Muuten pystyn kyllä juttelemaan ihmisten kanssa, en varsinaisesti sano olevani ujo. Vanhemmille miehille on tullut usein juteltua, mutta oman ikäisille ei. Keskustelun aloittajana on yleensä toiminut mies.
Ollaa me naiset ja miehet ufoja toisillemme. Tsemppiä sinulle:)
..se, kun tulee stoppi päälle omanikäisten miesten kanssa!!!Tuntuu, että pilaan kaikki mahdolliset kaverisuhteet miesten kanssa sillä, että tulee helposti kaikenlaisia ajatuksia, varsinkin jos miehessä viehättäviä piirteitä. (mikä tietenkin normaalia)Menen sitten lukkoon ja pelkään punastuvani, jos sanon vähänkin pidemmän lauseen.Ja ajatus ei edes kulje, kun mies tulee lähelle.
Mä oon järkeilly ton niin, että, koska mun isä ei ole aikanaan mua tarpeeks huomannut, tai edes juurikaan ollut mun kanssa, kun olin lapsi. Kahdenkesken oltiin suunilleen kerran ja oli vaikee olla, kun ei tienny, mitä sanoisi. Mä luulen, et mulla on nyt ikäisteni turvallisentuntuisten miesten kanssa sellanen juttu, että se "pikkutyttö" siellä alkaa hirveesti haluta "isän" turvaa, joten...
Olen siis vihannut ensin itteäni ja sitten isääni, koska senvuoksi mun elämä on vaikeeta monesti. No, kuitenkin se on kaiketi hyvä alku, kun tiedostaa noita asioita. Ja ite on itestä vastuussa, ei enää isä. Se ei vaan vielä ole ymmärryksessä, miten tästä eteenpäin. No,ei tää tapa, mut ei kyllä vahvistakkaan!!
Ymmärrän täysin mitä tarkoitat ja viestisi saa minut vain masentumaan vielä enemmän koska ilmeisesti että tästä tilanteesta ei ole odotettavissa mitään parempaa.
En pysty puhumaan naisille lainkaan enkä ole ikinä ollut oikestaan missään tekemisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Muutenkin vaikka sosiaaliset taitoni eivät huonoimpia mahdollisia ole ja pystyn hyvin tuttujen miesten kanssa keskustelemaan niin tunnen olevani aivan jotenkin erilainen kuin muut. Olen äärimmäisen yksinäinen eikä minulla ole oikeastaan yhtäkään ystävää edes. Elämäni koostuu lähinnä työn tekemisestä ja päämäärättömästä opiskelemisesta ja nämä vaan johtavat entistä pahempaan masennukseen.
En tiedä mitä voisin tehdä että saisin elämääni muutosta. En varmaankaan mitään. Iso mies olen ja itkettää. Haluaisin niin että olisi joku ystävä jolle voisin puhua asioistani, mitä päivän aikana on tapahtunut, minkälaista töissä on ollut. Haluaisin voida joskus käydä jossain muuallakin kuin lähikaupassa mutta en pysty kun ei ole yhtäkään ystävää jonka kanssa tehdä mitään.
Suurin unelmani olisi löytää jostain tyttöystävä että ei aina tarvitsisi nukkua yksin, herätä yksin, syödä yksin, olla yksin. En kuitenkaan tiedä yhtään miten seurustelu ylipäätänsä aloitetaan tai miten naisiin voi tutustua. Tunnen olevani liian ruma kenellekkään. Johtunee vuosia jatkuneesta koulukiusaamisesta.
Helppohan se on tähän sanoa että miksi et tee jotain mutta kun epäsosiaalisuus on lähtenyt kehittymään jo jossain ala-asteella niin mikä tahansa toiminta tuntuu hyvin vaikealta. Mahdottomalta.
En jaksa enää tätä. En kestä. Tuntuu siltä että romahdan kohta. En tiedä mitä pitäisi tehdä.
Kuulostat ihan masentuneelta.
Minun mielestä voisit käydä juttelemassa psykologille. jos et halua puhua, voit aina kirjoittaa, joskus se on helpompaa.
Kirjpita ongelmastasi psykologille, lääkärillesi, päiväkirjaan tai vaikka tänne.
Tärkeetä on että kerrot itsestäsi.Silloin sinulle selviää millainen olet.
Kehitä itsetuntemusta. Esimerkiksi niin, että joka aamu katsot peiliin ja kehut itseäsi. Kerro itsellesi yksi(tai kaksi tai kolme) hyvää piirrettä itsestäsi. Tee se, siitä ei ole ainakaan mitään haittaa. Voit sanoa vaikka:"Minä olen rohkea, kun kirjoitin ongelmastani suomi24:n"
Tai "Minulla on kauniit silmät." Jokapäivä kehu itseäsi. Ja sitten. Kun sinua koulukiusattiin, se oli ymmärtämättömien tekoja. Sinä et ole sellainen, miksi he sinua väittivät, he valehtelivat.
Ja minä haluan sitten kuulla miten edistyt. Jos et halua tänne kirjoittaa miten olet kehunut itseäsi, niin kirjoita ainakin paperille itsellesi. Ja säilytä se paperi, ja lue se uudelleen joskus:)
Terv.m.
Niin jos itkettää niin itke vaan.
Ja käy joskus ite, ihan yksin jossakin paikassa, vaikka elokuvissa tai jotain. Silloin näkee ainakin muita ihmisiä. Kaikkia asioita ei tarvii välttämättä tehdä kaverin kanssa. Voi- tietenkin melkein kaikki sinkut haluais kumppanin.
Mutta jos oma elämä on surullista ja kurjaa siihen ei helpolla saa naista houkuteltua.
Yks keino olis tehdä elämästään jännittävää ja kivaa. Silloin ei elämä olisi murheen ahjoa, vaan normaalia elämää. Vaikka ei sitä tyttökaveria olisikkaan. Mutta ne naiset saattaa kiinnostua, jos on elämä tavallista(ei masentunutta).
Elämästä kannattaa nauttia olipa sitten kumppania tai ei. Onni ei yleensä ole riippuvainen jostakin tyttökaverista. Mitä sitten, jos menis välit poikki- sittenkö olis taas onneton?
En tiedä miten nyt innostuin kirjoittamaan;)
T.m
kunpa jostain löytäisit voimia,kuulostat ihan oikeasti juuri sellaiselta ajattelevaiselta ihmiseltä ketä kaipaa niin minä itse kuin niin älyttömän moni muukin, olen siitä varma.
toivon niin että sattumalta törmätään ja susta tulisi mun ystävä, kun ei mullakaan niitä täällä isossa kaupungissa ole. tai ole koskaan muuallakaan ollut :) tosin ystävystyminen vaatii yleensä hieman puhumista ja aloitteen tekoa, mikä on vaikeaa myös minulle(ja varsinkin miehen kanssa).
mutta siitä hyvästä tunnenkin oloni ihanan kotoisaksi muiden ujojen seurassa, muiden sellaisten kanssa ketkä tuntee olevansa vähän ulkopuolisia ja omituisia. ja kyllä punaiset posket aina toisensa tunnistaa... hihi.
mutta mun seurassani ei tarvitsisi pelätä hiljaisia hetkiä tai noloiluja, tuntisin oloni vain ymmärretyksi kai, olenhan itse epäonnistunut niin monta kertaa kovankin yrittämisen jälkeen (ja vielä n+1 kertaa "tärkeämmissä" koitoksissa) :) oi voi. sitä kai toivon kokevani myös muilta ihmisiltä, muilta kaltaisiltani ujoilta.
pidä päiväkirjaa, siitä on mulle ainakin ollut lohtua ja iloa. anna sille nimi vaikka! kerrot sitten "frederikille" ihan kaiken vaikka hävettäis..!
sä olet ihana ja arvokas, et usko kun sanon sillä eihän me tunneta, mutta pidän susta noinkin lyhyen tekstin pohjalta ja olen varma, että jos sinuun saisin tutustua, pitäisin sinusta kovin paljon. eri asia on, pitäisitkö sä minusta :D :D
mutta joka tapauksessa olen aivan 100% varma, että jonain tällaisena ihan tavallisena päivänä jos sä olet vaikka flunssassa, sulle tuo joku suloinen tyttö dvd:itä ja karkkipussin sänkyysi parantumistasi vauhdittamaan. ja sitten sä saat nukahtaa se sylissäsi (siis se tyttö).. jonain päivänä se on totta! myös mulle, siihen on vain jaksettava uskoa.
"tukehtuuhan sydämeni, mutta ihanasti" kuten aleksis kivi pohti joskus. siitä tulee totta myös meille 'hölmöille hiljaisille'!
uskothan vaikka pelkäätkin!
-a
..kärsin ujoudesta. molempii sukupuolii kohtaan,mut aivan erityisesti tietenkin sitä vastakkaista. yks juttu minkä oon huomannu tavallaan, et jos sitä aattelee koko ajan et ei noi musta välitä paskaakaan kun oon mikä oon, ni se oikeesti paistaa läpi. ja oon tajunnu itelläniki et kun oon ihan maassa ja ajattelen nimenomaan et muut suurinpiirtein inhoo mua vaan sen takii mitä oon>> sillon käyttäydynkin tosi törkeesti toisia kohtaan. tiuskin kun aattelen et ei toikaan välitä. tai vielä töykeempää, oon ihan puhumati. mulle mun isäni on tässä vuosien myötä osottautunu tosi tärkeeksi "kaveriksi" ihan senkin takia, et saan jonkunlaista miespuolista kontaktia. oon aina ollu vähän isin tyttö, joten mun "miehinen" huumorinikaan ei oikeen vetoo muihin tyttöihin/naisiin..oon vaan se kummallinen otus josain huoneen perällä,jos huoneessa ollenkaan. en mee oikeen mihkään,vietän päivät yksiössäni,yleensä netissä tai nukun vaikka lähes koko päivän toivoen et näkisin jotain hauskaa "sosiaalista unta". toivotonta. no käyn sentään koripalloharkoissa pari kertaa/vko,tosin juuri loppuu nekin..mieli tekis mennä ties missä, mutta tuntuu niin turhalta ja nöyryyttävältä yksin. olin toki koulukiusattu ala ja yläasteen,mutta yläasteelta aina tähän päivään asti oon vieraantunu entisistä kavereista. ne jotka vielä asuu paikkakunnalla,niistä vieraannuin mm. sen takii, kun ite en tupakoi,en käytä alkoholii ja en tykkää hengailla misään paikassa josa niitä harjotetaan. siihen alkoholiinhan nykyään kaikilla tuntuu vapaa-aikansa menevän..oon lukion vikalla, valmistun toivon mukaan joulukuussa,muut ikäseni ei enää käy koulussa tunneilla,huhtikuussa en enää minäkään sitten..viellä vaan vähemmän kontakteja. oon ihan toivoton. koripallon ja koulun ulkopuolla käyn tasan kaupassa pari kertaa viikossa. ehkä kerran viikossa,pahimman yksinäisyyden tunteen vallitessa useemminkin käyn vanhempieni luona,4km. säälittävintä on, että mun päähäni on niin visusti pinttyny ajatus muiden välinpitämättömyydestä ja mun tolkuttomasta ujoudesta, et en esmes suostu koulussa pitään mitään esitelmii luokalle tai puhuun juur kellekään..mieluiten teen kaiken yksin. niinkuin oon tuntunu joutuvan kaiken muunkin aina tekeen. en ostele vaatteita niinkuin toiset ikäiseni tuntuu harrastelevan vähän väliä. en oo antanu itelleni "lupaa" vaateostoksiin ennen kuin oon fyysisesti muuttunu. "ei ne vaatteet kuitenkaan näytä ees keskiverrolta sun päälläs,mitä tuhlaat aikaas,kun kerran entisetkään ei oo viel koinsyömät. säästätpähän rahaa ja voit sit nauttia myöhemmin hyvin istuvista vaatteista."
joo..tänään huomasin juuri kuinka ala-asteelta asti käytössä olleeseen takkiin oli tullut reikä. äkkiäkös tuon korjaa. näytän vaan joltain hiton pummilta ja kuljen samoissa vaatteissa koko ajan. naama norsunvitulla ihmiset harvemmin tulee luo. niin ja sit mulla on viel niin kummallinen naamakin,kun jos oon ihan perustilassa,nii näyttää ihan siltä kuin oisin vihanen tai tosi surullinen. hymyillä en enää taida osata..
olis ihanaa kun olis joku jonka kanssa tehdä ja mennä ja kokea. itseinho ruokkii noidankehää. älä jää paikoilleen. alotat vaikka vanhemmista rouvashenkilöistä avaamalla ovea ja tervehtimällä, mee vaikka töihin vanhustentalolle jutteleen mummeleitten kanssa,ihan tosi. älä aattele et naiset inhoo sua,kun oot mikä oot. sä et voi millään tietää mitä kukakin ajattelee. ja sitä paitsi tajuttoman moni tyttö ja nainenkin uskottelee olevansa kummallinen ja niille tuntuisi kelpaavan kuka vaan joka vaan rakastais niitä sellasena kuin ne on. ja tää ei oo ees mikään "rumat läskit tytöt"-syndrooma,vaan ihan tajuttoman viisaat kaunottaretkin on epävarmoja. ihmiset on alkanu ymmärtään et kun ei kukaan ole "täydellinen", ei voi vaatia täydellisyyttä muiltakaan.
pyydä vaikka äitiäs kutsuun joitain ystäviinsä kylään ja toimi sinä illan isäntänä, auttelet tarjoilussa ja otat rouvilta takit ja kyselet kohteliaasti vaikka elämän suurista haaveista tai osota mielenkiintoa heidän ammatteihinsa. tuo oikeestikin kehittää. kun oot varma "esiintyjä" vanhempienkin naisten edessä, et varmastikaan voi paljoa paskempi olla ikäistesi seurassa. ja ainahan kannattaa yrittää jutella vaikka yksinäisen kahvittelijan kanssa,pahinta mitä voi sattua on et sulle sanotaan jotain "mä oon varattu" tai "ei kiinnosta",mut ei kohtelias jutustelu koskaan pahasta ole. ole rohkeasti oma itsesi ja korosta omia hyviä puoliasi,näin vedät puoleesi juuri oikeanlaisia henkilöitä. ole tyytyväinen itseesi,näytä muillekin että olet,se näkyy. älä ota elämää liian vakavasti, naiset on oikeestaan ihan samanlaisii kuin miehet. naisetkin piereskelee ja puhuu pervoja ja puhuu mitä tyhmimmistä asioista. naisetkin on ujoja.
tää nyt meni vähän tämmöseks,kun piti vastata vaan sun kyssääs,mut aihe innottikin kertoon omaa tarinaa. yks esimerkki tietenkin sekin:P
toivottavasti löydät rohkeutta olla se joka olet sisimmässäs:)