Viime vuonna olin tosi sairas, stressistä tuli vakava masennus. Pari viikko sairaalassa ja monta kuukautta s-lomalla.
Nyt alkaa olla samoja oireita vaikka kuinka psyykkaan ja ajattelen tyyliin: ei tarvitse olla täydellinen/ teen vain ne työt jotka ehdin ja loput jätän/ olen täällä vain töissä.
Kuukauden verran on ollut tätä: Nukahtaminen on vaikeaa, uni loppuu kesken aamuyöstä ja unet ovat painajaisia. Mies heräilee yöllä kun huudan unissani apua - on huolissaan kun ei tiedä pitäiskö sen herättää mut vai antaa nukkua sen kerran kun kuitenkin olen saanut unen päästä kiinni. Kaikille olen kireä ja töitä tuntuu olevan aivan liikaa. Hermostun kaikista päätöksistä ja muutokset ovat sietämättömiä, sopeutuminen ylitsepääsemätöntä. Pahenemaan päin, vaikka yritän kuinka ajatella positiivisia ja harrastaa mukavaa liikuntaa.
Tällä viikolla on alkanut tuntumaan että olen epäonnistunut kun taas olen stressaantunut, en osaa priorisoida, olen varmaan väärissä tehtävissä kun en kuitenkaan selviä näistä, ylipäänsä olen epäonnistunut ihmisenä ja kaikessa. En halua uudestaan siihen mielisairaalajuttuun mukaan ... voisin tehdä itsemurhan mieluummin. Viimevuotisia lääkkeitä on tarpeeksi jäljellä, Diapamia ja Temestaa, niillä saisi siistin lopun tälle. Kuitenkaan en niin kovasti halua kuolla vaan enemmänkin haluaisin mieluummin että tämä paha olo jotenkin paranisi.
Nyt alkaa olla samoja oireita vaikka kuinka psyykkaan ja ajattelen tyyliin: ei tarvitse olla täydellinen/ teen vain ne työt jotka ehdin ja loput jätän/ olen täällä vain töissä.
Kuukauden verran on ollut tätä: Nukahtaminen on vaikeaa, uni loppuu kesken aamuyöstä ja unet ovat painajaisia. Mies heräilee yöllä kun huudan unissani apua - on huolissaan kun ei tiedä pitäiskö sen herättää mut vai antaa nukkua sen kerran kun kuitenkin olen saanut unen päästä kiinni. Kaikille olen kireä ja töitä tuntuu olevan aivan liikaa. Hermostun kaikista päätöksistä ja muutokset ovat sietämättömiä, sopeutuminen ylitsepääsemätöntä. Pahenemaan päin, vaikka yritän kuinka ajatella positiivisia ja harrastaa mukavaa liikuntaa.
Tällä viikolla on alkanut tuntumaan että olen epäonnistunut kun taas olen stressaantunut, en osaa priorisoida, olen varmaan väärissä tehtävissä kun en kuitenkaan selviä näistä, ylipäänsä olen epäonnistunut ihmisenä ja kaikessa. En halua uudestaan siihen mielisairaalajuttuun mukaan ... voisin tehdä itsemurhan mieluummin. Viimevuotisia lääkkeitä on tarpeeksi jäljellä, Diapamia ja Temestaa, niillä saisi siistin lopun tälle. Kuitenkaan en niin kovasti halua kuolla vaan enemmänkin haluaisin mieluummin että tämä paha olo jotenkin paranisi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
helpottaa pikkuhiljaa,ja tietysti sairaslomaa.Itseänsä ei kannata polttaa loppuun,Minä poltin,ja olen masennuksen vuolsi sairaseläkkeellä,Ei muuta kuin lääkärille.
Ne masennuslääkkeethän tosiaan loppuivat tuossa kuukausi sitten, vuoden verran söin niitä. Minun siis pitikin syödä niitä vain sen vuoden verran. Mutta voihan olla että ei olisi vielä ollutkaan hyvä lopettaa. Täytyypä hakea uusi resepti.
Kiitos, ja KAS kun en heti tullut ajatelleeksi!
Yritä nyt ihan ekaksi RAUHOITTUA...! Elämää tämä vain on - kaikesta huolimatta ja siitä johtuen...;)
Rentoutusvinkkejä:
- jooga
- rauhoittava musiikki
- lokoilet sohvalla ja OLET vain
- joku rauhoittava luonteistuotekaupan tee
luontoon
tyhjää kivasti pään
Minulla vähän sama ongelma. Olen ollut kahteen otteeseen sairaslomilla: 2005 alkuvuodesta 3 kk ja 2006 helmikuusta 6 kk. Jouduin vaihtamaan työpaikkaa vuoden vaihteessa, kun entinen pomo sanoi menettäneensä luottamuksen minuun sairaslomani vuoksi. Virallinen selitys oli työpaikan sisältöosaamisen päivittäminen.
olen nyt samankaltaisessa työssä ja työmäärä on onneksi pienempi kuin edellisessä. Olen jaksanut sinnitellä tähän saakka, mutta nyt alkaa vanne rintakehän ympärillä puristaa yhä tiukemmin. Ahdistaa ja uni - lääkearsenaalista huolimatta - on huonontunut. Minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö hypomaniana ekan sairasloman jälkeen. Syön mielialaa tasoittavia lääkkeitä ja käyn terapiassa.
Näistä huolimatta työkykyni on laskenut. Olen yrittänyt tehdä sen, mikä riittää, ja vältellä ylisuorittamista. olen aina ollut ylisuorittaja ja se ilmisesti johti hypomaniaan ja sairauden puhkeamiseen. Mutta nyt kun yritän tehdä vain sen, mikä tuntuu riittävältä, saan pomolta moitteita ja kollegoilta pitkiä katseita, kun teen niin vähän. Ja nyt tuntuu, etten jaksa sitäkään vähää.
Toivon taas pääseväni sairaslomalle. Ahdistaa kuitenkin myös se ajatus, ettei minusta ole koskaan enää työelämään nykyisillä vaatimuksilla.