Jos joku jaksaa/ viitsii lukea tämän, toivon joitain ajatuksia/kohtalon kokemuksia viestin alle, kiitos.
Äitini juo 2-4 kertaa viikossa noin 6 isoa olutta. Tätä on jatkunut vuosia. Nyt en enää asu kotona, mutta kun asuin oli aina kamalaa kun piti miettiä mihin kaverille pääsee yöksi kun ei voi kotona olla.
Minulla on kehittynyt vihasuhde humalaisiin, mutta eniten minua ärsyttää oman äidin ja isän juominen. Jos avokkini äiti ottaa viiniä, se ei haittaa koska hän ottaa sen lasin, pari eikä siitä tule mitään muutoksia olemukseen.
Äidistäni tulee ärsyttävä ja ällöttävä narisia, itsesäälissä rypevä ja uhmakas humalassa. Hän muuttuu TÄYSIN kun juo. Hän ei juo viinaa.
Isäni juo myös joka viikonloppu, muttä häntä en näe, koska asuu eri paikkakunnalla. Viime keväänä menin ensimmäistä kertaa 5 vuoteen moikkaamaan isää, kun luulin hänen lopettaneen juomisen. Kun pääsimme lentokentältä "kotiin" hän korkkasi siideripullon. Alkoi ahdistaa kun mietin että tätä pitää kestää viikko. Onneksi samalla paikkakunnalla asuu puolet suvusta ja pääsin serkkuni luo yhden yön jälkeen. Helpotus.
Olen aina hävennyt poikaystäväni ja ystävieni puolesta äitiäni, jos he ovat olleet meillä kun äiti on humalassa. Minulle on jäänyt pahat "traumat" äidin ja isän takia, että nykyään jos soitan äidille ja huomaan heti vastaus äänestä että hän on juonut edes yhden oluen otan pahat raivarit, saatan alkaa huutamaan ja karjumaan hänelle että vitun akka lopeta se juominen. (yleensä en siis käytä rumaa kieltä ja olen rauhallinen) Sain myös nuorempana raivokohtauksia, jossa heittelin äitiäni kohti ja seiniä päin tavaroita ja raavin huomaamattani reiteni verille. En ole koskaan ollut muussa tapauksessa väkivaltainen tai mitenkään rauhaton.
Äitini on vain kerran juonut peräkkäisinä päivinä. Hänellä tulee juomisen jälkeisenä päivänä inho olueen ja tupakkaan eikä juo eikä polta seuraavana päivänä.
Tällä hetkellä olen todella onnellinen, asun raittiin avokkini kanssa ja muutenkin kaikki hyvin. Minua vaan on jäänyt kaivelemaan äidin ja isän juominen pahasti :( Pelkään että saan vielä joskus jonkun raivokohtauksen sen takia..
Eipä minulla muuta.. jos joku saman kokenut lukee tämän niin voin jutella asiasta, jos haluat..
Äitini juo 2-4 kertaa viikossa noin 6 isoa olutta. Tätä on jatkunut vuosia. Nyt en enää asu kotona, mutta kun asuin oli aina kamalaa kun piti miettiä mihin kaverille pääsee yöksi kun ei voi kotona olla.
Minulla on kehittynyt vihasuhde humalaisiin, mutta eniten minua ärsyttää oman äidin ja isän juominen. Jos avokkini äiti ottaa viiniä, se ei haittaa koska hän ottaa sen lasin, pari eikä siitä tule mitään muutoksia olemukseen.
Äidistäni tulee ärsyttävä ja ällöttävä narisia, itsesäälissä rypevä ja uhmakas humalassa. Hän muuttuu TÄYSIN kun juo. Hän ei juo viinaa.
Isäni juo myös joka viikonloppu, muttä häntä en näe, koska asuu eri paikkakunnalla. Viime keväänä menin ensimmäistä kertaa 5 vuoteen moikkaamaan isää, kun luulin hänen lopettaneen juomisen. Kun pääsimme lentokentältä "kotiin" hän korkkasi siideripullon. Alkoi ahdistaa kun mietin että tätä pitää kestää viikko. Onneksi samalla paikkakunnalla asuu puolet suvusta ja pääsin serkkuni luo yhden yön jälkeen. Helpotus.
Olen aina hävennyt poikaystäväni ja ystävieni puolesta äitiäni, jos he ovat olleet meillä kun äiti on humalassa. Minulle on jäänyt pahat "traumat" äidin ja isän takia, että nykyään jos soitan äidille ja huomaan heti vastaus äänestä että hän on juonut edes yhden oluen otan pahat raivarit, saatan alkaa huutamaan ja karjumaan hänelle että vitun akka lopeta se juominen. (yleensä en siis käytä rumaa kieltä ja olen rauhallinen) Sain myös nuorempana raivokohtauksia, jossa heittelin äitiäni kohti ja seiniä päin tavaroita ja raavin huomaamattani reiteni verille. En ole koskaan ollut muussa tapauksessa väkivaltainen tai mitenkään rauhaton.
Äitini on vain kerran juonut peräkkäisinä päivinä. Hänellä tulee juomisen jälkeisenä päivänä inho olueen ja tupakkaan eikä juo eikä polta seuraavana päivänä.
Tällä hetkellä olen todella onnellinen, asun raittiin avokkini kanssa ja muutenkin kaikki hyvin. Minua vaan on jäänyt kaivelemaan äidin ja isän juominen pahasti :( Pelkään että saan vielä joskus jonkun raivokohtauksen sen takia..
Eipä minulla muuta.. jos joku saman kokenut lukee tämän niin voin jutella asiasta, jos haluat..
Vastaukset 11
Vanhimmat
Menneisyyden traumat vaikuttavat alitajuisesti.
Tuskin poistuvat kokonaan koskaan, mutta väistyvät lieventyen taka-alalle.
http://www.juwanet.org/sosterv/alkoholi/alkoholistin_lapset.htm
http://www.lasinenlapsuus.fi/
http://www.paihdelinkki.fi/epv2004/oliko_sinulla_lasinen_lapsuus.php
kun joutuu katsomaan juopottelua,niin siitä nousee viha.Siksi koska viina on tuottanut ahdistusta,ja kännisten mölinät,ja muuttunut persoonallisuus.Tuli mieleeni,että jos kirjottaisit äidillesi kirjeen tuntemuksistasi,ja antaisit kirjeen hänelle,kun hän on selvänä.Voisit käydä terapeutin kanssa keskustelemassa,tai AL Anon ryhmässä,jossa on muitakin saman kokeneita.Hyvä että sinulla on hyvä avokki,
Olen ilmaissut mielipiteeni äidille ja hän kyllä varmasti tietää mitä tunnen.. Alkoholismista vain on vaikea parantua. Äitini ei nykyään enää vastaa puheluuni jos on humalassa kun soitan, laittaa sitten viestin että soitellaan huomenna.. Jos tämä ei pahene tää olo niin en ota uudelleen puheeksi asiaa äitini kanssa. Kiitos kuitenkin hyvästä vinkistä :)
http://www.al-anon.fi/
Kiitos paljon linkeistä, menen heti tutkimaan niitä.
Se on tosiaan jäänyt pahiten mieleen, kun odotin äitiä joskus nuorempana kotiin baarista, ravasin jatkuvasti ikkunassa katsomassa, näkyykö äitiä jo.. Joskus jopa lähdin yöllä katsomaan olisiko hän jo tulossa ( baariin ei ollut pitkä kävelymatka ).. Sitten tuossa viikko sitten kun avokki oli kuskina baarissa kavereilleen, tule sama olo kun sillon, kun odottelin äitiä kotiin.. Onneksi sentään pystyin soittaa avokille aina kun tuntu siltä.. Siitä illasta nää ikävät tuntemukset tuli taas mielenpäälle. Onneksi tosiaan voin jutella avokin kanssa näistä. Kiitos vielä linkeistä.
joo tuo on tuttua heinää, vähän minun osaltani muttä myös minun siskon se vihaa alkholistejä ylikaiken kun koko lapsuuden on saanut nähdä äitin ja isäpuolen humalassa, isäpuoli hyväksyy ja se on jopa sanonut että hän on alkoholisti mutta hän myös sanoi että ettei hän tule sitä lopettamaan.
Ja kun minun sisko asuu hesassa ja joka kerta kun hän tulee tänne savoon käymään sen ahdistuksen huoma a hänestä kun hän huomaa äitin juovan....
ps. Mutta kun ukki (sotaveteraani) pistaa leijonaa kahvinsekaan, hän ei välitä siitä mitenkään. Eikös tämä ole sitä kunnioitusta hänen kaltaiseltaan persoonalta??
Meikäläisellä putkiaivolla alkaa nuppi työstämään aina jotain yksityiskohtaa.
Se, että siskosi ei välitä ukin leijonatörpöttelystä voi johtua ei niinkään kunnioituksesta, vaan siitä, että ei ole joutunut lapsuudessan näkemään ukin örvellystä. Voi olla näinkin, tai sitten on olematta.
Tuli mieleen yhden tutun täällä etelän kultamailla asuvan savolaisen kertomus, kun teki nuorena kössinä lähtöä lavatansseihin, niin äitimuori keitti pojalle puuroa, että jaksaa tanssia rytyyttää. Kossu oli hommattuna, mutta ei voinut mitenkään silmää välttää ja ottaa huikkaa pohjiksi.
Ratkaisi asian niin, että povesta muorin huomaamatta sai lorauttettua kaurapuuroon oikein kunnon kossusilmän..
Puuro tuli syödyksi. Omituisen makuelämyksen vuoksi tosin ei suositellut sitä kenellekään.
Heips, oikeassa olet, ei minuakaan haittaa jos joku muu aikuinen juo. Traumat liittyvät omiin vanhempiin. :o) (paitsi ulkona rymyäviä juoppoja kohtaan on vihasuhde)
Tiedän miltä sinusta tuntuu. Mun äiti aloitti juomisen joskus vuosia sitten, ilmeisesti isän narsismin takia. suututtaa nykyään kaikki alkoholia käyttävät. En voi kuvitella seurustelevani muiden kuin absolutistien kanssa- ja avoni on absolutisti. Isäkin juo ja on juonut joskus enempi, mutta se ei samalla tavalla näy kuin äidissä. Kun äidillä oli pahempi kausi hän näytti ja haisi ihan spugelta ja mua suututti todella. Haluaisin olla hyvissä väleissä, mutta se on niin helvetin vaikeaa kun tietää äidin ryyppäävän sitä niin ihanaa alkoholiaan. Pahemmaksi asian tekee se että 2 sisarusta asuu vielä kotona ja he kärsivät. Sisko ollut välillä turviksella ja ovat miettineet huostaanottoa mutta moni syy on sen estänyt. Itse en voi kuvitella juovani yhtään ja tulee raivo kun kaverit ja tutut puhuu juomisestaan etc. Tulee se olo että eihän se näy kun on kaksikymppinen mutta odottakaa vaan sitä keski-ikää... Alkoholin käyttö myös laskee kun arvostusta mitä tahansa ihmistä kohtaan. Pelkään välillä tavata äitiä kun ei tiedä miten hyvässä kunnossa se on. Oli kerran katkaisuhoidossa mutta ei ollut pitkällä tähtäimellä mitään apua. Voisi mun puolesta mennä jonnekin laitokseen... Parempi se kuin sammua tv:n ääreen kaljalasi kädessä ja öristä sekavia perheenjäsenille joihin vaan sattuu. En ihmettele vaikka isä pian ottaisi avioeron josta on puhunut välillä... Että tämmöistä meillä. En nyt tiedä oliko mitään apua... Mutta muista että et ole yksin=)
Kiitos, tiedän että en ole yksin, vaikka toivoisin olevani, en toivo juoppo vanhempia kenellekään..
Eniten ihmetyttää se, miksi äiti juo vain parina-muutamana iltana viikossa, miksi ei ole kokonaan ilman, tai mene ihan juopoksi asti.. outoa..
Sinulla on paha kun sisarukset kotona :( Mä oon ainut lapsi, ei ole pelkoa sisarusten puolesta..
Mulla oli siitä onnellinen tilanne, että mun mutsillani ei ole koskaan ollut päihdeongelmia, mutta kyllä yksikin virtahepo olohuoneessa onnistuu sekoittamaan koko perheen elämän ja kaikkien ihmissuhteet.
Mun faijani joi päivittäin n. ½ - 1 pulloa koskenkorvaa tai vastaavasti pirtua viimeisten 8 elinvuotensa aikana. Sitä ennenkin joi toki päivittäin, mutta mulla ei ole mielikuvaa määristä, koska en vielä pystynyt seuraamaan niitä. Ainoat tauot tulivat kun hän joutui pari kertaa vuodessa katkaisuun. Ja viimeiseltä kerralta, kun minä hommasin hänelle paikan katkolle ja sen jälkeiseen kuntoutukseen, hän ei sitten enää koskaan palannutkaan. Kuoleman jälkeen omat tunteet olivat tosi ristiriitaisia; aluksi ei tiennyt ollenkaan mitä pitäisi tuntea. Pahimmilta tuntui, että olin kuukautta aikaisemmin sanonut mutsilleni, että jos faija ei tule koskaan parantumaan olisi parempi, että faija kuolisi.
Ensin piti oppia kaipaamaan, surra ja sen jälkeen opetella hyväksymään että kuolluttakin henkilöä voi vihata. Vihan jälkeen on pitänyt uudelleen yrittään muistella hyviä hetkiä. Puoli vuotta isäni kuoleman jälkeen mä masennuin pahasti ja makasin yhden kevään kotona verhot alasvedettynä, mutta sekin on onneksi jo takana ja nyt on aika parantaa välejä perheen jäseniin.
Meillä oli sellainen ylempää keskiluokkaa oleva perhe, jonka pihassa kiilsi kolme tuliterää autoa, kesämökki saaristossa, toinen lapissa ja metsää pienen kylän verran. Julkisivu faijalla säilyi loppuun asti. Mutsi päätti nostaa päänsä pystyyn faijan kuoleman jälkeen ja ilmoitti julkisesti kaikille naapureille, sukulaisille ja tuttaville faijan kuolinsyyn ja olosuhteet ja kertoi minkälaista elämää tämä oli kotisohvallaan viettänyt. Mä olen tosi ylpeä mutsista, koska sen jälkeen kun hän oli uskaltanut kertoa asiasta, moni tuli kahdenkesken juttelemaan vastaavista ongelmista lähipiirissään. OIKEASTI: ÄLKÄÄ IHMISET SALAILKO ALKOHOLISMIA, VAAN PUHUKAA JULKISESTI. Onhan se hävettävää kun omat ystävät tietävät faijan alkoholismista, mutta parempi kuin vaikeneminen. Kavereista vaan kukaan ei oikein osaa suhtautua asiaan, mikä on sääli, koska olisin oikeasti halunnut jutella jonkun kanssa.
Pahinta faijan alkoholismissa on se, että se onnistui sotkemaan myös mun ja mutsini välit ja vaikuttaa ilmeisesti myös mun muihin ihmissuhteisiin. Kun mä olin 8-vuotias mun olisi pitänyt lähteä partioretkelle yöksi pois kotoa. Silloin mä lähdinkin, mutta tunsin ihan älytöntä syyllisyyttä siitä, että mä jätin mutsini faijan kanssa kahdestaan kotiin viikonlopuksi. Muutamaa vuotta myöhemmin mä jätin useita kertoja lähtemättä omiin menoihini viikonlopuksi, koska en pystynyt jättämään vanhempiani keskenään. Olisi siellä ollut kolme veljeä, mutta mun mielestä se ei ollut riittävää; ei heistä kuitenkaan ollut seuraa mutsille. Sen vuoksi mulle oli aikoinaan myös älytön kriisi muuttaa pois vanhempien luota. Onneksi siinä kohtaa ei ollut vaihtoehtoja, koska pienellä paikkakunnalla ei ollut mahdollisuutta jatkaa opintoja.
Nykyään kun mutsi asuu yksinään, mä tunnen edelleen vastuuta hänen hyvinvoinnistaan. Mä koen edelleen velvollisuudekseni viettää kaikki loma-ajat hänen seurassaan mökillä, koska veljistä ei tietenkään edelleenkään ole vastaavaa seuraa: yksi on jatkuvasti hautautuneena kirjojen ääreen, toinen joko urheilee jatkuvasti tai nukkuu, kolmas puuhaa omien koneidensa kanssa - kukaan ei erityisen seurallinen.
Mä tiedän, että tämä on ihan sairasta, mutta musta tuntuu, etten mä voi olla onnellinen, jos mun kaikki läheisetkin ole onnellisia. Mä en voi aloittaa vakavaa parisuhdetta ennen kuin mutsi on löytänyt itselleen uuden kumppanin, joka pitää hänestä huolta. Taidan olla aika itsekäs, kun pidän itseäni näin tärkeänä, mutta siitä on tosi vaikea päästä irti. Mutta mä kyllä yritän. Vähän vastaavan toimintamallin mä olen kyllä kopioinut kaverisuhteisiinkin; mä olen tyytyväinen kun muut ovat tyytyväisiä, kärsin jos joku joutuu harmilliseen tilanteeseen ja tunnen olevani vastuussa kaikkien muiden olemisesta.
Alkoholismistakin voi kuitenkin jotenkin puhua opiskelukavereiden kanssa, vaikka heille ei olekaan mitään käsitystä mun perheestäni. Suurimpana salaisuutena mä sen sijaan olen pitänyt sitä, että mä faija jätti mulle huikean perinnön, eikä mun oikeasti ole koskaan tarvinnut miettiä onko mulla varaa johonkin. Ennemmin mä mietin, raaskinko hankkia jotain ja yleensä valitsen halvemman vaihtoehdon. Alkoholismin ystävät vielä voivat jotenkin käsittää, mutta eivät sitä, että tällaisen tavallisen tytön pitää miettiä omaisuutensa hoitoa.
Sen takia onkin hyvä olla yksin.