Oletteko törmänneet tähän ilmiöön? Siis missä äidit syyllistävät toisia, kilpailevat kaikesta, miehestä, ulkonäöstä, äitiydestä, jopa lapsistaan...(muuta kuin täällä netissä;)
Kilpailevat äidit?
rv 22
9981
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
mun yks "kaveri" on sellainen, koko ajan pitää kehua, että meillä on näin kallis talo, näin kallis sohvapöytä, näin kallit teetetyt verhot, mies tienaa näin paljon, lasten leluja on jumalaton määrä, huomaa etteivät enää osaa arvostaa mitään. kun ostaa lahjoja, niin heti ollaan arvostelemassa "ai että tällainen" (vanhemmat siis). omaa pätemistä pitää koko ajan tuoda esille materialistisillä asioilla. samaan aikaa äiti on kateellinen toisille hyvästä parisuhteesta, ulkomaan matkailusta, harrastuksista jne. kateellinen myös omalle aviomiehelleen, kun on lopettanut tupakoinnin, laihtuu, ostaa vaatteita jne.
ihan käsittämätöntä. mua ei ainakaan kiinnosta toisen materialistinen elämänkäsitys. tiedän kuitenkin, ettei hän ole sen parempi ihmisenä. ja mitä olen kuunnellut elämänkatsomusta, en pidä häntä minkään tasoisena. millainen äiti esim. opettaa omia lapsiaan kiusaamaan toisia lapsia?
törmäsin moiseen lasten hiihtokilpailuissa.
Meidän Matti kun on niin hyvä hiihtämään että olisi halunnut/pystynyt(äiti olisi) hiihtämään paljon pidemmän matkan mitä järjestäjät olivat määränneet.
Kyse on 4v lapsista joista jotkut ovat ensimmäisiä kertoja suksilla.
Samalla lailla näkyy oikeassa elämässä, kuin netissäkin. Onneksi oikeassa elämässä on helppo valita, kenen seurassa on ja kenen ei, niin ei tartte kilpa-mammojen naamoja katsella.
Jihuu on kyllä pahin tuosta edellä mainitusta kuvauksesta.
muuttui pikkuhiljaa sellainen.. vähän huomaamatta. Hän on paitsi tullut hirveän itserakkaaksi, samalla kateelliseksi.
Esimerkkinä että meillä kummallakin reilun vuoden ikäiset muksut.. Hän kehuu ja kehuu oman lapsen erinomaisuuttaan siinämäärin että paistaa läpi. Sitten hän jaksaa ihmetellä kun minun mukeloni ei vielä sitä eikä tätä, joskus tulee oikein paha mieli. Kun kerron etten ole päässyt oikein kotoo mihkään (mies paljon töissä) hän on siihen että: voi ei, kyllä meillä minä menen niin ja niin paljon kun tahdon. Meillä mies kotona ja ottaa tytön, eilenkin olin pitkään kahville *Millan* kanssa... Tulee joskus tunne että olenkohan epänormaali?
Rahaa on ja olen ollutkin onnellinen hänen puolestaan että on pystynyt aikoinaan ajokortin hankkimaan, samoin ihka uuden auton, meikäläisellä kun ei ole ollut ikinä varaa. Olen ollut hänen mukana usein valitsemassa kauniita vaatteita (hänelle) mutta hän ei ole kiinnostunut enää tulla meitsin makutuomariksi. Siitä hän jaksaa mainita kun olen kuulemma "luuranko" (hän pulska) risoo nykyään kun joudun kuulemaan ulkonäöllistä arvostelua, hän kun ei halua kuulla että pari kiloa voisi pudottaa MIKÄLI tahtoisi jälleen SAMOIHIN mittoihin kuin ennen.... mut näin se ystävyyskin voi äitiyden myötä muuttua:(
mieheni tai kohta ex.mieheni kamun eukko on just tota, kilpailee kaikesta, kuka imettää pitempään, kuka on muodissa edellä jne. kun odotin vauvaani, kilpaili mun kaa miten hyvin raskaudet sujuu-teemalla, kun kuitenkin menetin vauvani, totes vain että "no,sua ei ole luotu äidiksi"
koomisinta ehkä on eräs äiti joka aina vertailee lasten pituuksia.Hänelle on muutenkin tärkeää lasten varhainen kehittyminen muutoinkin eli aikuismaistuminen tyttöjen tissinkasvuineen jne. Tuon pituuden jotenkin ymmärtää kun mies on ihan tappi ja siksi pojista tietysti toivoo pidempiä kuin isänsä, mutta on se vähän koomista kun sitä aina pitää verrata. Ja vaikka meidän poika on aina ollut selvästi pidempi niin jotenkin hän onnistuu silmittelemään asian toisinpäin. Nyt kun pituuseroa on kymmenkunta senttiä niin lopulta kai on luovuttanut..
Itsestäni on mukavaa kertoa lasten saavutuksista joskin ne joskus on aiak koomisiskin eikä välttämättä edes ihan toivottavia tempauksia. Kehua en silti tahdo, mutta onhan se pakko kertoa jos joku menee hienosti ja lapsikin on siitä ylpeä.
Oikeastaan usein tulee tilanne jossa on aika pulassakin kun yrittää pitää sen linjan, että lapset omalla sarallaan pärjäävät ja kehittyvät eikä heidän välilleen kaivata kilpailua eli siinä kun toisen seiska on toisen kymppiä vastaava saavutus on välillä ulkopuolisten vaikea tajuta innostustamme.
Yhdessä asiassa tavallaan tosin leikkimielellä kilpaillaan kyllä ilman vastusta. Se on asunto ja piha. Kun molemmat ovat intohimoja niin sisustus ja käsityöt sun muut kuin puutarhakin niin niihin panostetaan ja satsataan aika paljon. Aiheeseen liittyy paljon lentäviä lauseita tuttavien möläyksistä vuosien saatossa joista on tullut omaa sisäistä huumoriamme. Olemme lisäksi ainoa perhe tuttavapiirissä joka on itse tehnyt talonsa toiveidensa mukaan ja ison sellaisen vielä ja se aiheuttaa pientä närästystä, mutta lopulta näin tehtiin koska se oli mahdollista ja jopa tarkoituksenmukaista. Ei siis tavallan kilpailla, mutta selvästi huoma akuinka joitakin kaihertaa asiat ja he suhtautuvat kuin kilpailtaisiin..
Itseni on vaike asuhtautua tuollaiseen kisailuun sillä en siihen tunne tarvetta. Ehkä yksi syy siihen on se, että se mikä on minulle tärkeää on todelal intohimo ja siten tavallaan päihitetään muut ja jaettaisiin apua muillekkin jos se kelpaisi, mutta kun ei voi kysyä eikä vastaanottaa. Ne asiat joilla ei ole väliä ei liikuta sitten yhtään vaan lähinnä huvittaa toisten intoillessa niistä.
Mikähän siinäkin on, että ei voi ottaa apua vastaan jos ei itse osaa tai tiedä vaan ollaan kuin homma hoituisi vaikka meneekin metsään? Harmittaa välillä katsoa sitä pään hakkaamista seinään kun vaihtoehtojakin on. Esim yksi piha juuri hiljan jossa uusittiin nurmikko; jyrsittiin rönsyleinikit ja voikukat kumoon ja istutettiin uusi nurmikko. Tietäähän sen, mitä siitä tuli.. Ei vaan kitkemisapu kelvannut sitten millään vaan homma oli hoidossa. Tuo perhe on niitä kisaajia kyllä yhdessä jos toisessa asiassa..
Ehkä me ollaan niin itseemme ja elämäämme kuitenkin tyytyväisiä, ettei tarvitse kisata toisten kanssa nostaakseen omaa häntäänsä? Sekin varmaan jotakin kaiherta aja kaihertaakin sen tiedän.
ei niille uskalla sanoa totuutta kun pomppaavat silmille ja sanovat inhottavaksi. Kts taannoinen keskustelu joka alkoi jonkun kilpailijaäidin kyselyllä mitä 2-vuotisneuvolassa kysytään. Useimmiten kilpailijaäidit eivät tunnista itseään kilpailijoiksi, ei tämäkään.
Naiset polkevat toisiaan ja yrittävät toteuttaa itseään ja unelmiaan miesten ja lasten kautta sitä enemmän mitä vähemmän heillä on mahdollisuuksia menestyä omina itseinään omilla eväillään. Kun rationaaliseen itsenäiseen toimintaan ja oikeinpeluuseen ei ole mahdollisuuksia turvaudutaan taika-uskoon ja väärinpeluuseen( kiristys, juoruilu jne.). Ilmiö on sitä yleisempi mitä epätasa-arvoisemmassa takapajulassa eletään.