Hei!
Uskaltaudun ensimäistä kertaa näille sivustoille, toivottavasti se on hyvä merkkki Palstan viestejä lukiessani tajusin, kuinka sairas minäkin todella olen. Oksentelua on jatkunut jo 1.5 vuotta ja vasta nyt pystyn myöntämään edes itselleni, että olen sairas. Viikonloput ovat kaikkein pahimpia, juuri silloin ahmimisen himo iskee. Ennen oksentelin päivittäin, mutta nyt muutettuani eräälle opistolle asumaan oksentelu on edes hieman vähentynyt, mutta ei todellakaan loppunut. Minulla on koko ajan kova halu parantua, mutta mikä siinä on, kun ruoka ja sen ahmiminen saavat aina valtaansa? Haluan pystyä taas elämään normaalia elämää ilman salailuja, jatkuvaa pahaa oloa ja ruoan ajattelua. Lisäksi täytyy myöntää, että sosiaalinen elämä kärsii hirveästi...kuinka voin koskaan aloittaa esim. seurustelun? Opiskeluelämää minulla on vielä edessä. Haluan nauttia siitä niin kuin kaikki muutkin terveet nuoret. Usein tuntuu, että olen täysin yksin tämän sairauden kanssa.Oli rohkaisevaa kuulla kohtalotovereiden tarinoita ja varsinkin niiden, jotka olivat onnistuneet voittaman bulimia-kierteen!Otan mielelläni vastaan vinkkejä, kuinka minäkin voisin aloittaa uuden terveen elämäni vielä joskus. On taas sunnuntai ja tuttuun tapaan päätän, etten enää ikinä oksenna. Yleensä olen rikkonut lupaukseni heti seuraavana päivänä, mutta tällä kertaa aijon onnistua!!! Hyvää kevättä ja jaksamista kaikille!
Uskaltaudun ensimäistä kertaa näille sivustoille, toivottavasti se on hyvä merkkki Palstan viestejä lukiessani tajusin, kuinka sairas minäkin todella olen. Oksentelua on jatkunut jo 1.5 vuotta ja vasta nyt pystyn myöntämään edes itselleni, että olen sairas. Viikonloput ovat kaikkein pahimpia, juuri silloin ahmimisen himo iskee. Ennen oksentelin päivittäin, mutta nyt muutettuani eräälle opistolle asumaan oksentelu on edes hieman vähentynyt, mutta ei todellakaan loppunut. Minulla on koko ajan kova halu parantua, mutta mikä siinä on, kun ruoka ja sen ahmiminen saavat aina valtaansa? Haluan pystyä taas elämään normaalia elämää ilman salailuja, jatkuvaa pahaa oloa ja ruoan ajattelua. Lisäksi täytyy myöntää, että sosiaalinen elämä kärsii hirveästi...kuinka voin koskaan aloittaa esim. seurustelun? Opiskeluelämää minulla on vielä edessä. Haluan nauttia siitä niin kuin kaikki muutkin terveet nuoret. Usein tuntuu, että olen täysin yksin tämän sairauden kanssa.Oli rohkaisevaa kuulla kohtalotovereiden tarinoita ja varsinkin niiden, jotka olivat onnistuneet voittaman bulimia-kierteen!Otan mielelläni vastaan vinkkejä, kuinka minäkin voisin aloittaa uuden terveen elämäni vielä joskus. On taas sunnuntai ja tuttuun tapaan päätän, etten enää ikinä oksenna. Yleensä olen rikkonut lupaukseni heti seuraavana päivänä, mutta tällä kertaa aijon onnistua!!! Hyvää kevättä ja jaksamista kaikille!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Moi!
mäkin kirjotan ekaa kertaa nyt, oon muutaman kerran käyny lukemassa näitä juttuja aikasemmin. mulla takana kohtuullisen lyhyt aika (njoo 1,5 vuotta) jonkin asteista syömishäiriötä. ei varsinaista bulimiaa eikä anoreksiaa, mutta äärimmäisen kiero ja tarkkaavainen suhde ruokaan ja liikuntaan, päässä ei pyöri mikään muu kun kalorit. ahmimisen oon "kompensoinu" joko aivan älyttömillä määrillä liikuntaa tai oksentamalla. Mut nyt oon päättäny parantua. oon toki päättäny ton tuhat kertaa aikasemminkin mut nyt ois viimein pakko selvittää pää tästä kaikesta roskasta. en tiedä mikä siinä on, että jos otan vähän jotain herkkua, niin ajattelen että no ihan sama enää kun oon jo syöny ja sit vedän mahan niin täyteen jollain sellasella mistä en välttämättä ees tykkää ihan vaan siks että saan syötyä ruokaa oksentamiseen saakka. oksentamisen tai pelkän ahmimisen jälkeen on vaan taas niin paska olo, mut jotenki sitä ei osaa ajatella sillon ku seisoo siinä jääkaapin edessä ja mättää miltä kohta taas tuntuu. Laihduin yhessä vaiheessa aika paljon, mutta nyt on pari kiloa tullu takas ja bmi on siinä vähän reilu 18. kun puhuit tosta seurustelun alottamisesta, niin mulla on pitkäaikanen poikaystävä, ja se on nyt yks isoimmista syistä miks haluun takas "normaaliks". se on varmaan niin hirveetä sille kuunnella mun itkuja tai oksentamista tai nähä mut niin heikossa kunnossa ku oon joskus ollu. kaikki leffaillat tai syömiset on aina sitä samaa palloilua ku pohdin ja lasken mitä saan syödä. en ymmärrä miten mulla voi olla niin huono itsetunto vaikka mulla on maailman ihanin poikaystävä, perhe ja kaverit. sitä nyt pelkäänki et omaa typeryyttäni menetän ne syömishäiriön takia.
Et siis todellakaan ole ongelmasi kanssa yksin, meitä on vaikka kuinka paljon, valitettavasti. En haluu mitään muuta niin paljoa kun saada mun elämän takas. ja nyt oon päättäny onnistua lopullisesti! mutta miten? sitä oonki tässä miettiny.. Ainaki itsekurilla pitää vaan päättää etten enää ahmi näitä määriä. vaikka joskus meniskin vähän överiks, ni ei saa ottaa sitä "no ihan sama enää ku oon jo syöny tätä ja tätä ja tätä"-asennetta vaan aina on parempi lopettaa heti kun vaan pystyy, yrittää meittiä sitä hirveetä fiilistä mikä odottaa jos jatkaa ahmimista ja käy oksentamassa. ainakin pitää yrittää. oon nyt menossa myös asiaan erikoistuneelle terapeutille, toivottavasti se auttaa!
oon niin loppu, en jaksa enää tuhlata elämääni ja mun läheisten elämää tällaseen roskaan! nyt annetaan kaikkemme, ja onnistutaan muiden tuella! en haluu rikkoa tätä lupausta lopettaa tätä häiriötä enää kertaakaan, tällä kertaa mä onnistun ja niin onnistut säkin! elämässä on niin paljon muutakin ku tää! jotenki helpotti ku sain kirjotettua tästä, ehkä sekin auttaa mua olee vahva ku oon näin julkisesti luvannu :D toivottavasti, se jää nähtäväks! voimia ja onnistumista kaikille!!!
Moi taas!
Pakko tulla taas uudestaan kirjottaan tänne. Ehkä tää toimii jonkinlaisena terapiana. Ajattelin, et aina, ku alkaa tehdä mieli ahmia, niin tuun tänne lukeen näitä viestejä, niin et tajuun kuinka sairasta tää tosiaan on. Mun uutta elämää on nyt takana ensimmäinen aamu ja vielä ainakin tuntuu hyvältä ja uskoa ja toivoa löytyy...sinänsä tää ei oo mikään suuri saavutus, mutta alkuun on päästy ja nyt tuntuu, että kerranki oon oikeella asenteella liikkeellä! Nimimerkki "hoip" toi sun tarina kuulostaa lähes täysin samanlaiselta, kun munkin. Mäkin nimittäin keikun just bulimian ja anoreksian välillä ja liikunta ja syöminen merkitsee mulle kaikkee kaikessa. Munkin bmi on 18-19. Mä oon kans usein miettiny, et miks just mulle iski bulimia ja anoreksia, koska mullakin on ihana rakastava perhe ja paljo hyviä ystäviä.En löydä mitään tiettyy syytä, joka olis laukassu tään sairauden.
Noi sun kertomukset leffailloista kuulostaa niin tutuilta. niistä ei pysty nauttimaan vaan koko ajan vaan kamppailee ittensä kanssa...voinko ottaa nyt muutaman sipsin vain riistäytyykö se sitten heti valtavaan ahmimiseen. Kuten säkin sanoit, mäkään en haluu tehä tätä ittelleni, mut en ennekaikkee niille kaikille ihanille ihmisille, jotka on mun ympärillä. PAKKO SIIS PARANTUA!Kiitos paljo sulle, ku kommentoit edes jotain tähän mun viestiin. Oli ihana lukee jonkun toisenki samanlaisista tuntemuksista ja täytyy sanoo, et sait luotuu muhun yhä enemmän itseluottamusta ja voimaa. Nyt hemmetti ei kyllä kumpikaan luovuteta, vaan päästään molemmat eroon tästä hirveestä kierteestä. Ollaan kumpikin nyt julkisesti luvattu lopettaa, joten nyt ei enää luovuteta. Sit, ku tuntuu pahalta ja ahmiminen houkuttelee, niin tänne vaan kirjotteleen...laitetaan tää parantuminen alulle yhdessä!Jaksamista erityisesti sulle "hoip" ja tietenkin kaikille muillekin bulimiasta kärsiville! Mä luultavasti palaan kirjottelemaan ja lukemaan viestejä taas jonkin ajan kuluttua...tää nimittäin tosiaan tuntuu auttavan ja kannustavan parantumaan!
hei vitsi tulin niin iloseks ku luin sun viestin :D tai siis ihana että jos oon ollu edes vähän hyödyks :) toivottavasti kaikki on sujunu hyvin ja jaksaa vielä tsempata. Ja vaikkei välttämättä oliskaan, ni sit yrittämään vaan uudestaan, siskon kanssa puhuttiin just ja se vertas että ku tarpeeks monta kertaa ampuu maalia kohti ni pakko sen on joskus osua. ku tarpeeks yrittää ni ennemmin tai myöhemmin onnistuu.Tää on mullekki ollu oikeesti aika terapeuttista, näkee ettei oo yksin ongelminensa ja muitten parantumisjuttuja lukiessa ajattelee että kyllä mäkin sit pystyn siihen! toivottavasti kaikki on menny hyvin, ihanaa kevättä!!
nii sitä mun piti vielä sanoa että badda jos haluut jutella joskus mailin välityksellä ni anna vaan sähköpostiosottees jos haluut ni voitais myös joskus mailailla :) tuntuu et oot ihan samassa tilanteessa ku mä ni haluisin mieluusti jutella :)
Moi!
Juu, mailaillaan hoip ihmeessä! Siitä vois olla apua meille molemmille! Eli laitahan mailia tulemaan osotteeseen [email protected] Jutellaan sit lisää!:)
Toisaalta helpottavaa, toisaalta ahdistavaa lukea muiden viestejä ja löytää yhteyksiä itseensä. Ruoka on tehnyt mun viimeisistä 6 vuodesta helvettiä. Ensimmäiseksi oli anoreksia, ja sitten tuli bulimia. Pitkään puhuin ja ajattelin "vaivojani" "pieniksi ongelmikseni", joista ei kuulunut hiiskua kenellekään. Jatkuva salailu, valehtelu ja kaikki muut kamaluudet saivat mut pikkuhiljaa etääntymään kaikista lähelläni olleista ihmisistä (vaikka olenkin aina ollut älyttömän sosiaalinen ihminen!), ja huomasin jääneeni yksin. Ajattelin pelkästään ruokaa ja sitä, miltä juuri minä näytän. Se teki minusta tavallaan ylpeän ja koppavan oloisen, vaikka oikeasti olisin tarvinnut lämpöä ympärilleni ja esitin kovaa ainoastaan, koska olin niin tuhottoman epävarma itsestäni. Onko se elämisen arvoista elämää, että kaikki pyörii yhden helvetillisen asian ympärillä. Sitä rakastaa, mutta pelkää ja vihaa. Jossain vaiheessa luulin jo päässeeni oksentamisesta eroon (olin ainakin 2 viikkoa oksentamatta),mutta sitten se palasi entistäkin pahempana takaisin. En ymmärrä, miten ihminen voi kiusata itseään tällä tavalla! Ihan kuin pään sisällä asuisi toinen ihminen, joka valtaa kehon ja pakottaa tekemään vääryyttä itselleen. Minulta vain häviää kontrolli ja ymmärrän tekoni vasta syömisen jälkeen, kun löydän itseni suihkun piiskaamana oksentamassa viemäriaukosta. Välillä tuntuu, että sydänkään ei enää kestä, vaan se hakkaa tuhottoman kovasti. Ja silloin kun jotenkin hallitsen oksentamistani, en juurikaan uskalla syödä yhtään mitään, niin olen täysin voimaton ja jalkani pettävät alta esim. koulussa. Kurkku on aivan turta, ihan kuin siellä kasvaisi jo jotain ylimääräistä.. Voi että.. Kaikille voimia, joilla samanlaisia kamaluuksia.. En tiedä voiko tälle enää mitään, tuntuu että kaikkensa on jo antanut. Ei voi muuta kuin yrittää ajatella positiivista, ensi viikolla alkaa psykologilla ravausrumba, toivottavasti siellä saataisiin riivahenki revittyä irti. Mutta sehän on varmaa, että ei tästä koskaan kokonaan eroon pääse. Ruoka tulee varmasti kummittelemaan, mutta kunhan edes saisi aavistuksen maistaa normaalia elämää. Kumpa saisi jonkun rakkaan, kuka voisi ymmärtää edes pikkiriikkisen verran.
Moi!
Niin, ku jo aiemmin mainittinkin mä kans taistelen sekä anoreksian, että bulimian kanssa. Ihan yhtä kauaa tää ei oo kuitenkaa kiusannu mua, ku sua hattarainen. Sä oot sentään päässy siihen vaiheeseen, et käyt jo terapiassa, mutta mulla tää tänne palstalle kirjottaminen on periaattees ensimmäinen liike kohti elämää ilman syömishäiriöitä. En oo viel uskaltanu puhuu kenellekään, saati sit hakeutua ammattiauttajan luo...kai sit oon vielä ihan liian sairas. Oon kuitenki päättäny ny parantuu ja aion onnistuu siinä. Nyt aluks kai yritän viel selvitä yksin, mutta jos alkaa näyttää sille, etten onnistu, täytyy kai munki lähtee hakeen apua jostain muualta. edes pientä ilonaihetta oon saanu siitä, et oon saanu vähennettyy oksenteluu jonkin verran ja painokin on jo vähän noussu. Tiedän, et tää on vasta pieni askel ja takapakkia tulee varmasti jossain vaiheessa, mutta toivottavasti tästä se parantuminen alkaa. Sä hattarainen, älä luovu viel toivosta vaan yritä sinnikkäästi. Koskaan ei oo liian myöhästä parantua. Mä ajattelen just samoin, ku säki...haaveilen siitä, et olis joku rakas, jonka takia olis ehkä vieläki sinnikkäämpi yrittäämään parantua ja muutenkin. En tarkota tällä perheenjäseniä tai ystäviä, sillä niitä mun ympäriltä kyllä löytyy. Kuitenkin aina loppujen lopuksi tajuun, et kuinka voin aloittaa seurustelun, ku päässä pyörii vaan ruoka ja sairaudet on tehty musta jo aika sisäänpäin kääntyneen ja omia rutiineja rakastavan. Ennen ihastumista/rakastumista on kai hoidettava ittensä kuntoon. Voimia kaikille!
minäkin vasta ensimmäisen kerran menossa.. Yritin liian kauan yksin, ja luulen että vieläkin haluaisin ennemmin omalla päätösvoimallani pystyä siihen.. Että voi olla että jää ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi, saa nähdä.. Ja olen tosiaan niin monesti jo luullut, että kyllä tämä tästä, mutta ongelmat paiskautuvatkin yhä suurempina takaisin.. JA pelkään sitä, että jos pääsisin eroon oksentamisesta, niin ei kai painoni taas alkaisi putoamaan (koska en silloin uskaltaisi paljoakaan syödä, ettei paino nousisi). Tätä tämä juuri on, sairasta, sairasta. Ja kun kaiken tietää itse liiankin hyvin! Eikä silti pysty päästämään irti! Ja uskokaa, kyllä YRITETTY on! joka päivä sitä tulee rukoiltua, että miksi tähän helvetilliseen rumbaan joutunut..Voimia voimia voimia! Mutta sen sanon, että jos yksin meinaa selvitä, kyllä aika yli-ihminen tulee olla kyseessä.. Minäkin erittäin vahva ihminen ja selviytyä yrittänyt jo niin monta vuotta.. Ilman muille puhumista ja tunteidensa näyttämistä.