Olen puhunut ystäväni ja poikaystäväni kanssa
tästä asiasta, mutta en vaan meinaa saada mitään päätöstä aikaiseksi. Jos täällä olisi normaalijärkisiä ihmisiä, niin olisin iloinen, jos antaisitte mielipiteenne tästä tilanteesta.
Ehkä teillä odottavilla äideillä on jotain näkökulmaa asiaan... Voisitteko kertoa, onko kenelläkään teillä tai teidän tuntemillanne äideillä ollut vastaavia tuntemuksia tai tilanteita. Jotenkin auttaisi, jos tietäisi, ettei ole yksin asian kanssa.
Eli siis tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi.
Nyt on menossa 7 1 viikko. Kävin hakemassa lähetteen keskeytykseen, mutta mietin, että onko siinä mitään järkeä.
Minusta tuntui aluksi, että keskeytys on ainoa vaihtoehto, en missään tapauksessa voi synnyttää lokakuussa lasta.
Olen silloin 22-vuotias. Aloitin viime syksynä opinnot yliopistossa ja muutin kauemmas vanhemmistani poikaystäväni kanssa.
Olemme olleet syyskuussa kolme vuotta yhdessä, mutta meillä on ollut aika myrskyisää välillä, vaikka olemmekin rauhallisia ihmisiä. Olemme miettineet eroakin pariin kertaan, mutta aina jatkettu yhdessä.
ON sellainen olo, että haluaisin jotain varmuutta ja turvallisuutta tähän suhteeseen, ennenkuin synnytän lapsen... Jotain tietoa siitä, että olemme aina yhdessä vaikeuksista huolimatta. Pienen lapsen kanssa parisuhde joutuu niin hirveälle koetukselle. Ja vielä kun juuri ehdin aloittaa opiskelut, enkä haluaisi jäädä duunarityöhön loppuelämäkseni. Pelkään, etten jaksa opiskella, kun lapsen kanssa oleminen väsyttää.
Minulla on paljon kokemusta vauvojen hoitamisesta,
joten ei ole epävarma olo sen suhteen. Mutta sen suhteen on, että miten jaksan. Muutenkin jo väsyttää niin paljon, ja vauvan hoitaminen vaatii ihan älyttömästi, ja muuttaa koko elämän.
Tuntuu, että miksi juuri nyt, kun olen saanut arjen pyörimään ja elämän suht raiteilleen, miksi juuri nyt se viedään minulta, ja elämäni muutetaan taas ihan täysin toisenlaiseksi...
Keskeytys tuntuu niin väärältä, niin turhalta, niin älyttömältä... Mutta silti niin oikealta. Silti jotenkin ainoalta todelliselta vaihtoehdolta.
Olen ihan hukassa tämän asian kanssa, kun en saa otetta mistään, enkä saa sitä äidiksitulemisen tunnetta itselleni.
Pitää mennä ensi viikolla puhumaan ammattiauttajan kanssa, kyseessä on kuitenkin elämän kokoinen päätös. Eli TODELLA iso.
tästä asiasta, mutta en vaan meinaa saada mitään päätöstä aikaiseksi. Jos täällä olisi normaalijärkisiä ihmisiä, niin olisin iloinen, jos antaisitte mielipiteenne tästä tilanteesta.
Ehkä teillä odottavilla äideillä on jotain näkökulmaa asiaan... Voisitteko kertoa, onko kenelläkään teillä tai teidän tuntemillanne äideillä ollut vastaavia tuntemuksia tai tilanteita. Jotenkin auttaisi, jos tietäisi, ettei ole yksin asian kanssa.
Eli siis tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi.
Nyt on menossa 7 1 viikko. Kävin hakemassa lähetteen keskeytykseen, mutta mietin, että onko siinä mitään järkeä.
Minusta tuntui aluksi, että keskeytys on ainoa vaihtoehto, en missään tapauksessa voi synnyttää lokakuussa lasta.
Olen silloin 22-vuotias. Aloitin viime syksynä opinnot yliopistossa ja muutin kauemmas vanhemmistani poikaystäväni kanssa.
Olemme olleet syyskuussa kolme vuotta yhdessä, mutta meillä on ollut aika myrskyisää välillä, vaikka olemmekin rauhallisia ihmisiä. Olemme miettineet eroakin pariin kertaan, mutta aina jatkettu yhdessä.
ON sellainen olo, että haluaisin jotain varmuutta ja turvallisuutta tähän suhteeseen, ennenkuin synnytän lapsen... Jotain tietoa siitä, että olemme aina yhdessä vaikeuksista huolimatta. Pienen lapsen kanssa parisuhde joutuu niin hirveälle koetukselle. Ja vielä kun juuri ehdin aloittaa opiskelut, enkä haluaisi jäädä duunarityöhön loppuelämäkseni. Pelkään, etten jaksa opiskella, kun lapsen kanssa oleminen väsyttää.
Minulla on paljon kokemusta vauvojen hoitamisesta,
joten ei ole epävarma olo sen suhteen. Mutta sen suhteen on, että miten jaksan. Muutenkin jo väsyttää niin paljon, ja vauvan hoitaminen vaatii ihan älyttömästi, ja muuttaa koko elämän.
Tuntuu, että miksi juuri nyt, kun olen saanut arjen pyörimään ja elämän suht raiteilleen, miksi juuri nyt se viedään minulta, ja elämäni muutetaan taas ihan täysin toisenlaiseksi...
Keskeytys tuntuu niin väärältä, niin turhalta, niin älyttömältä... Mutta silti niin oikealta. Silti jotenkin ainoalta todelliselta vaihtoehdolta.
Olen ihan hukassa tämän asian kanssa, kun en saa otetta mistään, enkä saa sitä äidiksitulemisen tunnetta itselleni.
Pitää mennä ensi viikolla puhumaan ammattiauttajan kanssa, kyseessä on kuitenkin elämän kokoinen päätös. Eli TODELLA iso.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Tilanne sulla on varmasti vaikea enkä tiedä osaanko antaa yhtään hyvää neuvoa siihen. Itse odotan esikoista puolessa välissä. Raskaus tosin oli odotettu ja suunniteltu.
Tartuin vain tuohon kiinni, kun kirjoitit, että et saa itelles sitä äiti-tunnetta. Voin vain sanoa sen verran, että vaikka tämä raskaus oli kyllä toivottu, niin kun ne kaksi viivaa siihen testiin tuli, niin pientä paniikkia iski päälle. Ei todellakaan ollu sellasta ilon eikä onnen tunnetta, ennemminki epävarmuutta.. Tottakai sitä sit tavallaan oli onnellinen tulevasta lapsesta, mut ei se iskeny kuin salama, vaikka niin kuvittelin tapahtuvan. Vasta siinä 8-10 viikoilla rupes kehittymään sellanen rakkaus siihen lapseen. Ja samaa oon kuullu muiltakin!
Ehkä neuvoisinkin sua miettimään asioita suuremmalla mittakaavalla ja jos lapsi tuntuu oikealta, niin älä tee aborttia. Kyllä se äidiksi tulemisen-tunne sieltä tulee, ei välttämättä heti. Nyt kun vauva jo potkii vatsassa, ei voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kuinka paljon omaa lastaan voi rakastaa..se on jotain sellasta, mitä ei olis ikinä voinu kuvitellakkaan. Ja hienoimpia asioita raskaudessa on mulle, että voi jakaa nämä asiat oman rakkaan kanssa. Miettiä nimiä ja kaikkea, tulevaisuutta :)
Itse oon ajatellu vielä opiskella, jos mahdollista, heti kun äitiysloma loppuu. Mä uskon, että kaikki on mahdollista, jos on valmis tekemään työtä ja kun ei tarvi olla yksin. Miehestä on paljon apua.
En tiedä, mitä sun kannattais tehdä. Kannattaa kuitenki miettiä tarkkaan, ennenku teet aborttia. Tsemppiä joka tapauksessa!
Itselläni sellainen tilane, että opinnot tosi pahasti kesken ja nyt raskaana viikolla 36. Raskaus oli kaikesta huolimatta suunniteltu ja erittäin haluttu. Ei elämä ole niin vakavaa, että pitää kaikki tehdä mallin mukaan. Minulle hyvä nyt näin. Keskeytän opinnot äippälomaksi ja jatkan sitten kun siltä tuntuu. Olen 30 v.
Lapsi tuo ihan oikeasti niin paljon iloa ja onnea ja voisko sanoa siunausta, että maksaa kaiken vaivan. Kun oman vauvan potkut tuntee vartalossaan, suhde lapseen lähtee kehittyyn ja rakkauskin tulee pikkuhiljaa; ei mitenkään kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun lapsi on enemmmän konkreettinen, voi tuntea sen persoonana, ihka oikeana ihmisenä. Ymmärrät tän viimeistään silloin kun itse tunnet oman pienesi liikkeet.
Ja siihen kannattaa luottaa, että voimia lapsen hoitamiseen kyllä saa. Nainen on rakennettu sillä tavalla. Asioita ei tarvitse tehdä päällekkäin tai saada hirveästi aikaan, voi ottaa tilanteen kerrallaan. Nyt teille annetaan lapsi ja on kaiketi tarkoitus, että keskityt siihen. Usko pois, se palkitaan. Oman lapsen hymy, valtava rakkaus, luottamus, kasvattaa ihmisenä ja antaa kypsyyttä.
Olet varmasti valmis äidiksi sitten kun lapsi ilmoittaa tulostaan. Luonto on ihmeellinen, se hoitaa ja valmistaa ihmistä ja antaa voimavaroja joita ei aiemmin ole tiennyt olevankaan.
Näillä sanoilla kannustaisin ehdottomasti pitämään pienen.
Luin vistisi ja en voi olla vastaamatta. Meillä on raskaus ihan saman pituinen, luulisin :-) Minulla on sellainen tilanne, että olen jo vanhempi kuin sinä, 32-v. Ollaan miehen kanssa toivottu lasta jo pitkään, mutta kun raskaustesti näytti positiivista, iski kauhea paniikki. Miten selvitään, miten osaan, miten jaksan???
Minä en opiskele, mutta olen melko tuore yrittäjä ja niskassani on myös melkoisesti velkaa yrityksestä. Raskaus sen kannalta on tässä vaiheessa mahdollisimman huono. Mutta... Minä haluan tämän lapsen. Nyt vaan pitää toivoa, että kaikki menee hyvin.
En yhtään tiedä miten yrityksen kanssa asiat menee. Pitää neuvotella pankin ym. tahojen kanssa. Vaikeaa, sen suhteen. Mutta olen varma, että kaikki järjestyy jotenkin. Olen myös varma, että sinun asiat järjestyy siitäkin huolimatta, että pitäisit lapsen. Päätös on tietenkin sinun, mutta kyllä minä sinua kannustan pitämään pienokaisen. Pystyt varmasti palaamaan takaisin opiskelemaan äitiysloman jälkeen. Etkä taatusti ole ainoa nainen, joka on lapsen/lapset saanut opiskelujen lomassa.
Kaikkea hyvää sinulle!
Hei!
Mietit kypsästi asiaa monelta kantilta, ja se on hyvä.
Olin viime syksynä saman ratkaisun edessä.
Päädyin saamaan vauvan, sillä en olisi pystynyt elämään asian kanssa, jos olisin tehnyt abortin.
Itkimme ja mietimme mieheni kanssa pari viikkoa, ennen kuin ratkaisu syntyi.
Hyvä, että menet juttelemaan ammattiauttajan kanssa, yksin ei ole hyvä pyöritellä asiaa mielessään.
Kukaan muu ei kuitenkaan voi tehdä ratkaisua puolestasi. En minäkään, vaikka minun neuvoni on, että älä tee mitään mikä sotii omaatuntoasi ja sydäntäsi vastaan. Asiat useinmiten järjestyvät kuitenkin parhainpäin, vaikka alku olisi pelkkää kaaosta.
Muista, että välivuosi opinnoista ei ole katastrofi. Nuorena vain saattaa tuntua siltä. Kun vanhempana katselee elämäänsä taaksepäin, mitä on parikaan vuotta vuosien ketjussa.
Meidän perheessä tämä on jo toinen lapsi, joka on saanut alkunsa "puolivahingossa", ja kuitenkin he ovat niin rakkaita, aivan yhtä rakkaita kuin esikoinen, jota tekemällä tehtiin.
Elämä ei aina mene ihan pilkulleen suunnitelmien mukaan, mutta se on osa elämän viehätystä. Minä itse ajattelen kitollisuudella, että miten sainkin tällaisen lahjan, kuin iltatähden, vaikken oikein ymmärtänyt sitä pyytääkään!
Kaikkea hyvää Sinulle ja poikaystävällesi, toivottavasti saatte asian ratkaistua.
Itselläni on myös ylioisto-opinnot kesken, ja vauvaa odotellaan. Meillä tosin vauva oli suunniteltu, mutta kuten aikaisempi kirjoittaja kirjoitti, niin kyllä se plussa siinä testissä loi myös hirveästi epävarmuuden tunnetta ja paniikkia jopa. Itse en ole vieläkään osannut alkaa rakastamaan tätä vauvaa, ainakaan sillä tavoin kun edelliset kirjoittajat kirjoittivat potkuista yms.. Toki olen huolissani jos vauva ei ole hetkeen liikkunut mahassa yms, mutta sellaista äitiyden hulmahtavaa rakkauden tunnetta en ole kokenut, ja mitä olen ystävien kanssa jutellut, niin eipä sellainen tule heti (varsinkaan esikoisen kohdalla) vielä vauvan synnyttyäkään. Joten sen suhteen keskeytys ei ole "tarpeen". Älä siis kuvittele että epäröinti ja rakastamisen vaikeus alussa olisi jonkinlainen merkki siitä, että keskeytys olisi parhain vaihtoehto.
Mutta päätös on kuitenkin tehtävä, eikä se varmasti ole helppo. Vauvaelämä saattaa olla parisuhteen kannalta tosiaan aika repivää, mutta toisaalta se myös antaa niiiiin paljon. On kuitenkin oikein hyvä että olet tämän tiedostanut, kuten varmasti myös poikaystäväsikin, joten tilanteesta ei ole teillä epärealistiset odotukset, ja niin ollen voi hyvinkin olla (mielestäni jopa todennäköisempää) että vauva lähentäisi teitä ja toisi sitä varmuutta elämäänne.
hei! ise olin 22 vuotta kun sain ensimmäisen lapseni, lapsi oli yllätys.. opinnot olivat minulta myös silloin kesken. lapsen synnyttyä pidin opinnoissa taukoa 1,5 vuotta jonka jälkeen jatkoin ja tyttö meni perhepäivä hoitoon. lapsen synnyttyä olin ollut lapsen isän kanssa 2 vuotta, edelleen ollaan yhdessä. nyt odotamme kolmatta.. ! päivääkään en ole katunut lapsen tekoa.
moi...
minä olen 21 v tyttö...tulin vahingossa raskaaksi,käytimme ehkäisyä.poika on koulukaverini,ei seurustella...
no hän vaati aborttia,jääräpäisenä en suostunut...kolmen kuukauden päästä saamme pojan:)ja vaikka välillä tuntuu yksinäiseltä ja vituttaa,niin en ikinä OLE KADUNNUT mun päätöstä.
nytten iskäkin on pikkuhiljaa sulanut ja on jo iloinen asiasta...
sinuna en tekis aborttia,sen takia että epäröit jo nyt...
tää on niin vaikee tilanne sinulle,kokemuksesta tiesän.
lisään mun sähköpostin mikäli haluut jutella enemmän:)
[email protected]
"ON sellainen olo, että haluaisin jotain varmuutta ja turvallisuutta tähän suhteeseen, ennenkuin synnytän lapsen... Jotain tietoa siitä, että olemme aina yhdessä vaikeuksista huolimatta. Pienen lapsen kanssa parisuhde joutuu niin hirveälle koetukselle. Ja vielä kun juuri ehdin aloittaa opiskelut, enkä haluaisi jäädä duunarityöhön loppuelämäkseni. Pelkään, etten jaksa opiskella, kun lapsen kanssa oleminen väsyttää."
Eiköhän jokainen raskaana oleva nainen kaipaa juuri noita asioita varsinkin, kun mieli on muutenkin herkillä, mutta mielestäni elämä ylipäätään on jatkuvaa epävarmuuden sietoa ja sopeutumista. Oma parisuhde ei ole ollut loisto kunnossa muutamaan vuoteen, mutta silti jätin pillerit pois. Olin itse sitä mieltä, että tässä iässä (31) ei enää parane odotella ja kun usko omaan selviämiseen on elämänkokemuksen kautta sen verran vahva, että ajattelin selviäväni jotenkuten yksinkin. Parisuhteen jatkumiselle saati raskauden jatkumisellekaan ei ole tarjolla 100% takuuta, mutta tukiverkoston avulla niistä voi selvitä.
Mullakin on opinnot kesken. Muutama kurssi ja lopputyöpuuttuu. Työkokemusta ei ole juuri karttunut ja mies kärsii masennuksesta. Kyllähän nuo stressaa aika-ajoin kovastikin. Ja raskaustestin plussakin oli loppujen lopuksi melkoinen järkytys. Alkuraskaudessa kärsin ristiriidoista, kun paras ystäväni on yrittänyt miehensä kanssa lasta jo 3 v ja itsellä meni 9 kk. Lisäksi aloin jossain vaiheessa pelätä keskenmenoa, jolle kukaan ei kuitenkaan olisi voinut mitään.
Välillä toivon olevani kuin mieheni; Hän murehtii asioita vasta sitten, kun ne ovat oikeasti edessä. Itse tuppaan pelkäämään heti pienestäkin oireesta sitä pahinta :P Mutta kummasti raskausaika on kasvattanut, vaikka tuntuu etten vieläkään (rv 26) ole "sisäistänyt" äitiyttä. Siperia opettanee? ;)
Joka tapauksessa tahdon välittää sulle voimia. Itse olen tähän ikään oppinut, ettei elämää voi suunnitella, mutta sitä voi yrittää ohjailla :) Eli sitä "oikeaa" lastenhankinta-aikaa ei ehkä koskaan tule - Siihen on vain alettava, jos niitä haluaa.
Ainiin, bongasin tämmösen täs joskus http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/?x13550=22720. Jos päädytte odottamaan, niin kysele kurssin perään.
Ärsyttävää, että joku on raskaana, vaikkei haluakaan. Minä (ja varmaan moni muukin) haluaisin olla raskaana, mutta en ole... :(
kannattaa aina muistaa myös tuo kanta,kaikki ei voi saada lapsia. et sinäkään välttämättä voi tulla uudelleen raskaaksi vaikka nyt oletkin. äitiyteen sopeutuminen vie aikaa,ei kukaan ole äiti sormia napsauttamalla. koulua voi onneksi aina jatkaa,jos päädyt pitämään vauvan. laitapas paperille hyviä ja huonoja puolia raskaudesta,lapsesta ja mieti voiko ne ns.huonot puolet kääntää hyväksi?? tsemppiä päätökseesi!!
just luin tän saman abortti palstalta.itse olen 26.mulla on kaks lasta 6 ja 5.tein abortin 18 vuotiaana.tasan vuoden päästä tulin taas raskaaksi ja tällä kertaa pidin lapsen.olin tyytyväinen päätökseen.suhde lapsen isän kanssa ei ollut paras mahdollinen.sain yksin hoitaa lapsen.lisäksi oli miehen alko ongelma ym.sillon ajattelin että lähden muksun kanssa,mutta jos olisin lähtenyt en olisi saanut toista lastani joka on myös minulle rakas.tyttö oli 10kk kun aloin odottaa poikaa.mulla ei ollut eikä ole vieläkään mitään ammattia.enkä ole ollut töissä muualla kuin siivoomassa.nyt odotan kolmatta.jos mä olisin alkanut miettiin jotain koulutusta ym olisin varmaan lapseton.välillä mua nyppii kun pitää aina olla jotain koulutusta ennen kuin hyväksytään.vaikka mulla on jo kaks lasta niin vielä jaksetaan ihmetellä eikö ole ammattia ja kolmas tulossa.mun siskolla on tulossa 7.muksu ja sillä ei ole ammattia.ja hyvin näyttää pärjäävän.
Niin, elämä on täynnä valintoja. Jos opiskelee, joutuu usein siirtämään lapsen hankkimista, ja taas päinvastoin. Toki ammatti ja koulutus ovat tärkeitä, jos arvostaa mahdollisuutta esim. tehdä jotain sellaista "unelmiensa" työtä - tai edes jotain sinne päin. Tää maailma on aika kallis paikka elää,etenkin suuremmissa kaupungeissa, niin sitä toimeentuloa vaan kummasti tarvitaan.
Mutta alkuperäisellä kirjoittajalla on aivan manio tilanne itseasiassa, koska hänellä on jo se opiskelupaikka! Itse asiassa tilanteesi voi olla positiivisempi mitä muilla. Itse opiskelin pitkään, koska halusin ammatin, mihin joutui opiskelemaan. No, siinä vaiheessa kun piti etsiä työpaikkaa valmistumisen jälkeen se olikin ns uhka, että olin jo lähellä 30 ikävuotta, ja minulla ei ollut lapsia. Toisin sanoen työnantajat näkivät mahdollisena, että jään pian äitiyslomalle. Ja kun sain töitä, näin on nyt käymässäkin :) Mutta asiaan. Eli uran kannalta ajateltuna voi olla jopa parempi, että olet saanut lapset nuorempana, ja sitten olet valmis keskittymään työhösi, kun saat yliopiston käytyä.
Tämä oli siis näkökulma työn ja opiskelun kannalta. Lapsen suhteen en osaa oikein sanoa mitään... todennäköisesti raskausaikana kasvat siihen äitiyden fiilikseen, ja vauvan saatuasi ihmettelet, miksi ikinä epäröit valinnassasi. Mutta toisnlainen valina taas tietenkin avaa sinulle polun toisenlaisiin asioihin. Vaikea kysmys
Jos arvosi ja maailmankatsomuksesi sotii aborttia vastaan, mutta tunnet kuitenkin että et ole valmis ottamaan vanhemmuuden vastuuta lapsesta tässä kohtaa elämää niin yksi vaihtoehto on antaa lapsi adoptioon.
Adoptio on lapsettomalle pariskunnalle hyvin pitkä prosessi ja on taatusti varmaa että lapsi pääsisi rakastavaan ja turvalliseen kotiin hyvin toivottuna lapsenana.
Vauvan antaminen adoptioon on mielestäni vastuullinen teko ja elämää kunnioittava vaihtoehto.
Voimia päätöksentekoon ja onnea elämässäsi mihin sitten päädytkin!
Paljon kiitoksia kaikille ihanista vastauksista.
Kyllä on paljon apua näistä kaikista muiden kokemuksista ja näkemyksistä, kun pohtii omaa oikeaa ratkaisua.
Tiedän, että lapsen saaminen ei ole itsestään selvyys, vaan lapsi on aina suurin lahja, jonka elämässä voi saada. Toivoisin voivani olla kiitollisempi, mutta...
Päässäni vaan pyörii, ajatus, että tahtoisin lahjoittaa tämän lahjan jollekin, joka toivoo vauvaa, joka on valmis siihen elämänmuutokseen. Siirtää jonkun vauvaa kaipaavan kohtuun tämä pieni alkio.
Tuntuu ristiriitaiselta, kun vieläkin kammoan niin paljon vauvan saamista...mutta toisaalta tuntuu myös, etten ole oikeutettu aborttiinkaan. Minulla on niin hyvä itsetunto, etten usko, että rankat ja huonot kokemukset voi minua musertaa, haluan vain tehdä itselleni oikean päätöksen.
Jos jatkaisin raskautta ja päättäisin adoptoida, en ehkä kuitenkaan adoptoisi, vaan vauvan nähtyäni varmasti en voisi siitä luopua... Mutta koko ajatus synnyttämisestä tuntuu todella kaukaiselta.
Ei tässä auta muu, kuin jatkaa tätä ajatustyötä ja
seurata sydämen ääntä. :)
Itse olen joutunut miettimään kanssa äidiksi tulemista. jaksanko äitiyden ja olenko valmis. minun kohdallani oli liian myöhäistä tehdä aborttia ja olein yksin sillä hetkellä juuri eronnut pitkäaikaisesta suhteesta, kun huomasin olevani raskaana. meillä oli kanssa ehkäisy pettäny. lopulta pitkän ja vaikean harkinnan päätteeksi annoin lapseni adoptioon. en ole hetkeäkään katunut, koska siinä elämän tilanteessa en olisi pystyny tarjoamaan turvallista kasvu ympäristöä lapselleni. voimia sinulle ja muista että mihin päätökseen päädytkin niin se on oikea!