Avokkeeni sairastui loppuvuodesta masennukseen, taustalla vaikuttavat isoina ja todennäköisesti kohtalaisen käsittelemättöminä asioina mm. ero ja erään läheisen ihmisen kuolema. Avokkeeni syö nyt jotain lääkkeitä masennukseen unilääkkeitä/nukahtamislääkkeitä. Ahdistus vaan pukkaa päälle, vaikka välillä oli ihan hyvääkin aikaa. Kaikenlaisia ajatuksia pyörii kuulemma päässään, osasta minulle avautunut ja pystytty puhumaan. Osaa ei tietenkään ole saanut ulos vaan pyörii vyyhtinä ajatuksissaan, saaden aikaan itsesyytöksiä ja tämä puolestaan lisää masentuneisuutta ja ahdistusta. Noidankehä on siis valmis.
Masennus ja/tai siihen liittyvät "kummat ajatukset" vaikuttavat myös seksuaalisuuteen. Tai vaikuttaako seksuaalisuus masennukseen? Jossain vaiheessa nimittäin tapahtui niin, että halut vaan loppuivat kesken ennenkuin oltiin alkuun päästy. No, minulle naisena se EI ollut maailmanloppu, mutta tiedän ja uskon, että miehelle se on varmasti raskas henkinen tappio. Tästä johtuen avokkeeni kaiketi on alkanut pelkäämään vastaavia tilanteita? Ja on jopa ottanut muutaman kerran "pienen tabletin"... Tämän olin huomaavinani, mutten ollut varma, ja nyt avokkeeni on "tunnustanut" tapahtuneen. Edelleenkään tämäkään ei ole minulle maata kaatava asia, mutta varmasti on raskaasti ottanut asian pitämisen sisällään, kuin myös tablettien ottamisen ja syyllisyyden näistä molemmista.
Rakastan avokettani yli kaiken, vaikkakaan suhteemme ei vielä ole "vuosia kestänyt" (alle vuoden). Haluan kulkea hänen rinnallaan, haluan auttaa häntä, haluan tukea häntä, haluan että yhdessä selätämme tämän masennuksen. Epäilen kuitenkin, josko pelkkä lääkitys häntä auttaa, vaan uskoisin olevan kannattavaa hänen käydä jonkun ulkopuolisen kanssa keskustelemassa. Josko ulkopuolinen saisi "ongittua" hänestä ulos ne mieltä painavat asiat? Josko ulkopuolinen pystyisi antamaan jonkinlaista toista näkökantaa hänen mustiin ajatuksiin, että sitten kun ne taas putkahtavat pintaan, muistuisi "järkevät sanat" mieleen? Olen itse läpikäynyt työuupumuksen/burn-outin ja siitä johtuvan masennuksen ja itseäni ainakin auttoi puhuminen, puhuminen, puhuminen... Lääkkeitä en ottanut mitään. Mutta, me olemme kaikki niin erilaisia kuitenkin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ne luurangot pitää kaivaa kaapista ulos, nostaa kissa pöydälle, ennenkuin voidaan polkea eteenpäin joillain tuloksilla?
Antakaa vinkkejä, miten mennä eteenpäin rakastaen ja tukien, lähellä ollen, haluten muttei kuitenkaan vaatien... ;-(
Masennus ja/tai siihen liittyvät "kummat ajatukset" vaikuttavat myös seksuaalisuuteen. Tai vaikuttaako seksuaalisuus masennukseen? Jossain vaiheessa nimittäin tapahtui niin, että halut vaan loppuivat kesken ennenkuin oltiin alkuun päästy. No, minulle naisena se EI ollut maailmanloppu, mutta tiedän ja uskon, että miehelle se on varmasti raskas henkinen tappio. Tästä johtuen avokkeeni kaiketi on alkanut pelkäämään vastaavia tilanteita? Ja on jopa ottanut muutaman kerran "pienen tabletin"... Tämän olin huomaavinani, mutten ollut varma, ja nyt avokkeeni on "tunnustanut" tapahtuneen. Edelleenkään tämäkään ei ole minulle maata kaatava asia, mutta varmasti on raskaasti ottanut asian pitämisen sisällään, kuin myös tablettien ottamisen ja syyllisyyden näistä molemmista.
Rakastan avokettani yli kaiken, vaikkakaan suhteemme ei vielä ole "vuosia kestänyt" (alle vuoden). Haluan kulkea hänen rinnallaan, haluan auttaa häntä, haluan tukea häntä, haluan että yhdessä selätämme tämän masennuksen. Epäilen kuitenkin, josko pelkkä lääkitys häntä auttaa, vaan uskoisin olevan kannattavaa hänen käydä jonkun ulkopuolisen kanssa keskustelemassa. Josko ulkopuolinen saisi "ongittua" hänestä ulos ne mieltä painavat asiat? Josko ulkopuolinen pystyisi antamaan jonkinlaista toista näkökantaa hänen mustiin ajatuksiin, että sitten kun ne taas putkahtavat pintaan, muistuisi "järkevät sanat" mieleen? Olen itse läpikäynyt työuupumuksen/burn-outin ja siitä johtuvan masennuksen ja itseäni ainakin auttoi puhuminen, puhuminen, puhuminen... Lääkkeitä en ottanut mitään. Mutta, me olemme kaikki niin erilaisia kuitenkin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ne luurangot pitää kaivaa kaapista ulos, nostaa kissa pöydälle, ennenkuin voidaan polkea eteenpäin joillain tuloksilla?
Antakaa vinkkejä, miten mennä eteenpäin rakastaen ja tukien, lähellä ollen, haluten muttei kuitenkaan vaatien... ;-(
Vastaukset 6
Vanhimmat
Niin, kovin usein palstalla törmää vastaaviin kysymyksiin, jotka heijastelevat masentuneen lähimmän neuvottomutta, miten pitäisi toimia.
Masentuneella on taipumus vetäytyä elämästä, suorastaan eristäytyä ottaa omaa tilaa. Silti masentunut tarvitsee tunteen siitä, ettei jää yksin, että on joku, joka on lähellä ja valmis kuuntelemaan tarvittaessa.
Älä yritä mitään kikkakuutosia, riittää että olet olemassa. Joudut luultavasti ottamaan entistä suuremman vastuun kodin rutiineista, koska uskon, että puolisosi on koko lailla pois pelistä. Sitä kestää aikansa, puhutaan varmasti kuukauisista riippuen siitä, miten pian lääkehoito tehoaa. Kaikille terapia ei sovi lainkaan, esim. itse en ole siihen toistaiseksi lähtenyt. Minulle on riittänyt keskustelut ystävien ja perheenjäsenten kanssa, kotiterapiaistuntoja on pidetty taajaan ja niistä on ollut suunnaton apu.
Mitä tulee seksielämään, tosiasia on se, että masennuslääkkeet tappavat seksuaalisen kiinnostuksen useimmilta lähes kokonaan ainakin lääkityksen alkuvaiheissa. Osalla tilanne korjaantuu ajan kanssa ja viimeistään silloin, kun annostusta aletaan asteittain pienentämään.
Avioelämän kannalta tietysti raskasta, mutta läheisyyttä voi olla monenlaista ja varmasti keskustelemalla löytyy teille sopiva tapa pitää toisenne tyytyväisinä.
Rakkaus on hyvä siivittäjä läheisen tukemisessa.
Aurinkoa elämäänne!
sellaiset asiat eivät kiinnosta,ennen kuin masennus helpottaa,ei parane edes puhua siitä,täytyy vain olla kärsivällinen kyllä se masennus helpottaa.
Itselläni (nainen) nyt muutaman kuukauden lääkityksen jälkeen on jo jotain vipinää, eikä itse asiassa koko aikana mitään vastenmielisyyttä seksielämää kohtaan. Riesana tietysti se, ettei siitä itse ole päässyt normaalilla tavalla nauttimaan, mutta läheisyys ja kyky tuottaa mielihyvää toiselle ovat kuitenkin tärkeitä jopa itsetunnon kannalta.
Tilanne näyttäisi kohdallani pikkuhiljaa menevän näiltäkin osin parempaan suuntaan, mikä on osa hyvää vauhtia etenevää toipumista.
Oliko avokkeesi erosta kulunut kauan kun aloitte seurustella?Eron jälkeen pitäis ainakin pari vuotta olla ihan yksikseeen,sitten uuden suhteen onnistuminen on tod.näköisempää.
nimim.Kokemusta on
Varsinaisesti "tehneet eroa" jo pari vuotta, mutta virallisesti toisen poismuutto alkuvuodesta 2006. Me puolestaan tapasimme loppusyksystä 2006.
Tiedän, että näin kehotetaan ( 1-2v), mutta sehän on yksilöllistä. Jos eron saanut työstettyä, on uuden suhteen onnistuminen ihan todennäköistäkin, varsinkin jos se on täysin toisenlainen ja sitä mitä todella haluaa. Mutta, jos luurangot kaivamatta kaapista ulos ja asiat käsittelemättä ja tapahtunut hyväksymättä (niinkuin taitaa olla...) niin silloin varmasti tulee ajatuksia jos toisiakin matkan varrella.
Kun vaan saisi toisen tuskan pois... Mutta kun on niin voimaton olo, kun ei tiedä miten auttaa... Muuta kuin kuuntelemalla, kysymällä, keskustelemalla, olemalla läsnä, rakastamalla edelleen?
Kyllä puhuminen on erittäin tärkeää ja silloin pitää olla rehellinen ja kertoa asiat niin kuin ne on.Alkoholin käytöä pitää välttää mahd. tarkoin,sillä se hidastaa toipumista.Lääkäreissäkin on suuria eroja.Eräs tk-lääkäri halusi välttämättä vaihtaa mun lääkkeen toiseen,vaikka vanha oli auttanut jo useamman kerran.Syytä en voi kuin arvailla.
Voimia ja hyvää kevättä!