et sinä ole yksin

Painottaisin, että tuo muiden seuraan liittyminen kannattaa nimenomaan tehdä "ajoissa". Vuosien yksinäisyyden jälkeen sitä voi huomata olevansa ihan oikeasti erilainen, niin erilainen,että joukkoon liittyminen on jo melkein mahdotonta. Olen tuolla vähän alempana jo kuvaillut tilannettani, asemaani yhteisöön nähden sekä toisistaan erillisiä ihmissuhteitani. Olen kyllä kiinnostunut ihmisistä ympärilläni, muutamat ovat olleet jopa kiinnostuneita minusta, mutta harvan kanssa pystyn tutustumisvaiheessa löytämään mitään yhteistä. Oikeastaan ongelma on se, etten pääse riittävän lähelle, keskustelu liikkuu jatkuvasti vain pintatasolla. Tuntuu, ettei toinen ole edes valmis siirtymään pidemmälle. Tuntuu, että kumpikin yrittää lähestyä toista väärää kautta. Aistiessani sen, ettei yhteyttä ole, tulen epävarmaksi, joskus jopa pelokkaaksi. Vuorovaikutustilanteessa odotan aina pelon ilmestymistä jonkun nurkan takaa. Pelkään jo itse pelkoakin, etenkin sitä, miten se lamauttaa. En tiedä, onko se jokin eläimellinen jäänne jostain vuosimiljoonien takaa, mutta olen itse kokenut ihmisten suhtautuvan heikkouden, esimerkiksi pelon (en kyllä tiedä, ovatko he tunnistaneet sitä peloksi) ilmenemiseen usein vihamielisesti. Se liittyy varmaan paljonkin siihen, miten tehtävät jaetaan ja miten hierarkiat muodostuvat. Hierarkiat vain ovat usein niin piittaamattomia. Tuntuu, että ihmistä arvioidaan ensisijaisesti sillä perusteella, miten hän ilmaisee itseään ja miten toimii ryhmässä, vaikka se jättääkin suurimman osan kyvyistä pimentoon. Edes ihmissuhdetaidoista noiden ominaisuuksien arviointi ei kerro kaikkea: ihminen saattaa vaikuttaa sosiaalisesti estyneeltä, taitamattomaltakin ollen kuitenkin lähisuhteessa huomattavasti luultua etevämpi. Edellisen olen huomannut parista ystävästäni, saattaa ehkä sopia minuunkin. Tietysti käytän omia mittareitani, sitä, miten noiden ihmisten seurassa viihdyn. Muista en tiedä, mutta mielestäni on väärin katsoa enemmistön mielipide oikeaksi, jos se perustuu puutteellisiin tietoihin.

Valitettavasti tuo aloittajan ehdottama naiivin optimistinen asenne ihmisiin voi olla todellisuudessa hyvinkin tuhoisa. Neuvoisin yksinäisyydestä kärsiviä, etenkin jos reagoitte asioihin herkästi ja voimakkaasti ja teillä on ikävänpuoleinen historia mahdollisine psyykkisine ongelmineen, harkitsemaan tarkkaan aina kun ihmissuhteen muodostuminen näyttää mahdolliselta. Kannattaa tarkistaa ainakin yhteisymmärryksen mahdollisuus (itselläni nyrkkisääntönä: suosi samankaltaista), persoonallisuudenpiirteiden yhteensopivuus sekä riittävän suotuisa ympäristö. Tämä vain sen vuoksi, ettette saata itseänne psyykkisesti kestämättömään tilanteeseen. Välittömät seuraukset tuollaisesta tilanteesta saattavat olla varsin ilkeät. Tietystihän noista oppii jotain; kantapään kautta ja kovaan hintaan. Oma tapaukseni opetti minua mm. kunnioittamaan pelkoani ja vetäytymään tilanteista ajoissa. Loppuaikojen kauhuun (psyykkinen ylikuormitus kesti kuukausia) pystyn kuitenkin eläytymään koska tahansa. Koetan olla ajattelematta asiaa. Kuten muissakin samankaltaisissa ikävissä tapaukseissa, suljen ympäristön mielestäni, on hyödytöntä tietää siitä enää mitään.

Siitäkin täytyy muuten varoittaa, ellei jollakulla jo ole kokemuksia, että yksinäisenä ja ulkopuolisena ihminen on yhteisön silmissä varsin vapaata riistaa. Tähän saattaa riittää, että joku jostain syystä ottaa silmätikuksi. Yksinäisellä kun ei ole liittolaisia, ihmiset omaksuvat hänestä herkästi ensimmäisen tarjotun mielipiteen. Näin useat ihmiset saattavat kääntyä häntä vastaan, kärsimyksen kannalta ei ole juuri väliä, onko vastarinta aktiivista vai passiivista. Silläkään ei ole juuri väliä, että jotkut ihmiset todellisuudessa saattavat tuntea empatiaa syrjittyä kohtaan. He ovat kuitenkin jossain määrin pakotettuja toimimaan yleisen mielipiteen mukaan ja harva on valmis poikkeamaan linjasta vieraan ihmisen vuoksi.

Anteeksi, että maalaan kauhukuvia, mutta tälläinen maailma voi olla. Tällaisenä sen olen usein kokenut. Tiedän, että minussa itsessänikin on vikaa, olen ollut naiivin optimistinen silloin kun olisi pitänyt varoa, ja vihamielisen sulkeutunut silloin kun olisi pitänyt olla avoimempi. Luulen itseasiassa olevani myös liian reaktiivinen ollakseni introvertti, jollainen en välttämättä luonnostani ole, näin olen muutamalta kuullut. Tiedän, että esimerkiksi pelko ja viha ovat nähtävissä ulkoisesta olemuksestani, tämähän tietenkin kiinnittää huomiota ja saa ehkä muutkin reagoimaan. Ehkä se on osasyy siihen, ettei minua ole oikein missään ympäristössä jätetty rauhaan, enkä ole pystynyt täysipainoisesti keskittymään yhteisön tarkkailemiseen. En tiedä kuvitteleko vain, mutta olen monesta yksinäisestä, hyväksytystä tarkkailijasta huomannut, että heidän olemuksensa on rauhallinen ja ilmeensä vakaa. Heillä on paikkansa, he tavallaan kuuluvat yhteisöön, vaikka ovat näennäisesti sen ulkopuolella. Rauhallisuus on varmaan sekä syy, että seuraus. Minä taas karkeasti ilmaistuna pelkään negatiivista reaktiota ja minuun reagoidaan negatiivisesti, koska pelkään. Myöskään mennyt epävarmuuden ja vihamielisyyden yhdistelmä olemuksessani ei ole varmaankaan erityisesti ihastuttanut. Nykyisin yritän olla avoimempi, mutta hapuilevaa olemiseni vielä on.

En oikein tiedä, ehkä pitäisi perustaa tätä varten uusi keskustelu. Haluaisin kuitenkin kysyä,millaisia kielteisiä kokemuksia muilla on ollut ihmisistä tai ihmissuhteista.

from elsewhere kirjoitti:

Painottaisin, että tuo muiden seuraan liittyminen kannattaa nimenomaan tehdä "ajoissa". Vuosien yksinäisyyden jälkeen sitä voi huomata olevansa ihan oikeasti erilainen, niin erilainen,että joukkoon liittyminen on jo melkein mahdotonta. Olen tuolla vähän alempana jo kuvaillut tilannettani, asemaani yhteisöön nähden sekä toisistaan erillisiä ihmissuhteitani. Olen kyllä kiinnostunut ihmisistä ympärilläni, muutamat ovat olleet jopa kiinnostuneita minusta, mutta harvan kanssa pystyn tutustumisvaiheessa löytämään mitään yhteistä. Oikeastaan ongelma on se, etten pääse riittävän lähelle, keskustelu liikkuu jatkuvasti vain pintatasolla. Tuntuu, ettei toinen ole edes valmis siirtymään pidemmälle. Tuntuu, että kumpikin yrittää lähestyä toista väärää kautta. Aistiessani sen, ettei yhteyttä ole, tulen epävarmaksi, joskus jopa pelokkaaksi. Vuorovaikutustilanteessa odotan aina pelon ilmestymistä jonkun nurkan takaa. Pelkään jo itse pelkoakin, etenkin sitä, miten se lamauttaa. En tiedä, onko se jokin eläimellinen jäänne jostain vuosimiljoonien takaa, mutta olen itse kokenut ihmisten suhtautuvan heikkouden, esimerkiksi pelon (en kyllä tiedä, ovatko he tunnistaneet sitä peloksi) ilmenemiseen usein vihamielisesti. Se liittyy varmaan paljonkin siihen, miten tehtävät jaetaan ja miten hierarkiat muodostuvat. Hierarkiat vain ovat usein niin piittaamattomia. Tuntuu, että ihmistä arvioidaan ensisijaisesti sillä perusteella, miten hän ilmaisee itseään ja miten toimii ryhmässä, vaikka se jättääkin suurimman osan kyvyistä pimentoon. Edes ihmissuhdetaidoista noiden ominaisuuksien arviointi ei kerro kaikkea: ihminen saattaa vaikuttaa sosiaalisesti estyneeltä, taitamattomaltakin ollen kuitenkin lähisuhteessa huomattavasti luultua etevämpi. Edellisen olen huomannut parista ystävästäni, saattaa ehkä sopia minuunkin. Tietysti käytän omia mittareitani, sitä, miten noiden ihmisten seurassa viihdyn. Muista en tiedä, mutta mielestäni on väärin katsoa enemmistön mielipide oikeaksi, jos se perustuu puutteellisiin tietoihin.

Valitettavasti tuo aloittajan ehdottama naiivin optimistinen asenne ihmisiin voi olla todellisuudessa hyvinkin tuhoisa. Neuvoisin yksinäisyydestä kärsiviä, etenkin jos reagoitte asioihin herkästi ja voimakkaasti ja teillä on ikävänpuoleinen historia mahdollisine psyykkisine ongelmineen, harkitsemaan tarkkaan aina kun ihmissuhteen muodostuminen näyttää mahdolliselta. Kannattaa tarkistaa ainakin yhteisymmärryksen mahdollisuus (itselläni nyrkkisääntönä: suosi samankaltaista), persoonallisuudenpiirteiden yhteensopivuus sekä riittävän suotuisa ympäristö. Tämä vain sen vuoksi, ettette saata itseänne psyykkisesti kestämättömään tilanteeseen. Välittömät seuraukset tuollaisesta tilanteesta saattavat olla varsin ilkeät. Tietystihän noista oppii jotain; kantapään kautta ja kovaan hintaan. Oma tapaukseni opetti minua mm. kunnioittamaan pelkoani ja vetäytymään tilanteista ajoissa. Loppuaikojen kauhuun (psyykkinen ylikuormitus kesti kuukausia) pystyn kuitenkin eläytymään koska tahansa. Koetan olla ajattelematta asiaa. Kuten muissakin samankaltaisissa ikävissä tapaukseissa, suljen ympäristön mielestäni, on hyödytöntä tietää siitä enää mitään.

Siitäkin täytyy muuten varoittaa, ellei jollakulla jo ole kokemuksia, että yksinäisenä ja ulkopuolisena ihminen on yhteisön silmissä varsin vapaata riistaa. Tähän saattaa riittää, että joku jostain syystä ottaa silmätikuksi. Yksinäisellä kun ei ole liittolaisia, ihmiset omaksuvat hänestä herkästi ensimmäisen tarjotun mielipiteen. Näin useat ihmiset saattavat kääntyä häntä vastaan, kärsimyksen kannalta ei ole juuri väliä, onko vastarinta aktiivista vai passiivista. Silläkään ei ole juuri väliä, että jotkut ihmiset todellisuudessa saattavat tuntea empatiaa syrjittyä kohtaan. He ovat kuitenkin jossain määrin pakotettuja toimimaan yleisen mielipiteen mukaan ja harva on valmis poikkeamaan linjasta vieraan ihmisen vuoksi.

Anteeksi, että maalaan kauhukuvia, mutta tälläinen maailma voi olla. Tällaisenä sen olen usein kokenut. Tiedän, että minussa itsessänikin on vikaa, olen ollut naiivin optimistinen silloin kun olisi pitänyt varoa, ja vihamielisen sulkeutunut silloin kun olisi pitänyt olla avoimempi. Luulen itseasiassa olevani myös liian reaktiivinen ollakseni introvertti, jollainen en välttämättä luonnostani ole, näin olen muutamalta kuullut. Tiedän, että esimerkiksi pelko ja viha ovat nähtävissä ulkoisesta olemuksestani, tämähän tietenkin kiinnittää huomiota ja saa ehkä muutkin reagoimaan. Ehkä se on osasyy siihen, ettei minua ole oikein missään ympäristössä jätetty rauhaan, enkä ole pystynyt täysipainoisesti keskittymään yhteisön tarkkailemiseen. En tiedä kuvitteleko vain, mutta olen monesta yksinäisestä, hyväksytystä tarkkailijasta huomannut, että heidän olemuksensa on rauhallinen ja ilmeensä vakaa. Heillä on paikkansa, he tavallaan kuuluvat yhteisöön, vaikka ovat näennäisesti sen ulkopuolella. Rauhallisuus on varmaan sekä syy, että seuraus. Minä taas karkeasti ilmaistuna pelkään negatiivista reaktiota ja minuun reagoidaan negatiivisesti, koska pelkään. Myöskään mennyt epävarmuuden ja vihamielisyyden yhdistelmä olemuksessani ei ole varmaankaan erityisesti ihastuttanut. Nykyisin yritän olla avoimempi, mutta hapuilevaa olemiseni vielä on.

En oikein tiedä, ehkä pitäisi perustaa tätä varten uusi keskustelu. Haluaisin kuitenkin kysyä,millaisia kielteisiä kokemuksia muilla on ollut ihmisistä tai ihmissuhteista.

Minäkin koen itseni usein jonkinlaisena pahanilmanlintuna. Joskus tuntuu, että pelkkä läsnäoloni särkee muuten niin eheän yhteishengen. Minun olemustani ei kai voi oikein sovittaa tuohon yhteiseen palapeliin. Joskus tuntuu kuin koko kehoni viestittäisi jotain aivan eri kielellä, reagoisi muiden silmissä jotenkin epäjohdonmukaisesti. Toisinaan huomaan muista, etteivät he oikein tiedä, miten minuun pitäisi suhtautua. Yhteyttä ei taaskaan löydy. Usein toiset ovat ratkaisseet ongelman alkamalla hylkiä minua ja minä olen siihen reagoinut omalla tavallani voimakkaasti. Hylkimisreaktio on usein ainakin ulkoisesti vain vahvistunut.

Nuo onnellisen näköiset ihmiset... eivät he tosiaan minua tarvitse. Pelokkaana ja jotenkin kummallisen kokonaisvaltaisen vihaisena ihmisenä minusta saattaa olla jopa haittaakin. Ongelmahan on, ettei minulla ole kunnollista toimintamallia minkäänlaiseen ryhmätoimintaan. Yritän vain väistellä pelkoa ja menneisyyden tuottamia huonoja malleja. Taidan usein lukea jokaista yksilöä erikseen hahmottamatta kunnolla kokonaissummaa. Loppujen lopuksi en ole oikein varma, miten toimia, milloin kommentoida, keneen kohdistaa huomio tai mihin rooliin pyrkiä. Tietenkin pohjalla on vielä sekin tunne, että yritän improvisoida jonkin näytelmän vuorosanoja, niitä
jotka olen kauan sitten hukannut. En kai oikein jännitykseltäni pysty keskittymään olennaiseen, olisi mukavaa pystyä rauhoittumaan.

Minä varmaankin joudun tyytymään omiin erillisiin ihmissuhteisiini samankaltaisten kanssa, mutta kyllähän joillakin yksinäisillä toivoa on. Tulee mieleen nämä tarkkailijat, joiden ulkoista varmuutta kadehdin, osa heistä näyttäisi voivan millon tahansa vaihtaa puolta. Hyvä ennuste on varmaan myös niillä, jotka ovat olleet yksin korkeintaan muutaman vuoden.