Arabialainen viisaus sanoo, että on kolme asiaa, jotka tekevät lempeät miehet raivokkaiksi ja välinpitämättömät urhoollisiksi. Yksi on rakkaus, toinen on uskonto ja kolmas on maa.
Kepulaiset lienevät suomalaisista mentaaliltaan lähinnä arabeja – onneksi arabit eivät lue tätä saittia – ja heillä on hyvät edellytykset raivokkaaseen urhoollisuuteen. Heillä on suuri rakkaus (kepu), uskonto (kepulaisuus) ja kantakepulaisilla on myös maata, jota sen omistajalla ei kuulemma ole koskaan tarpeeksi. Ja kyllähän kepulaiset käyvät vastustajiensa kimppuun raivokkaasti, keinoja kaihtamatta, ja urhoollisesti he rakastaan (kepua) puolustavat, vaikka heidän aseensa ovat heikot ja vähäiset.
Miksi kepulaiset ovat niin palavasti rakastuneita puolueeseensa? Kuka pystyy rakkauden selittämään? Olen minäkin ollut joskus rakastunut, enkä silloin ole kysynyt itseltäni, miksi? Olen siis ollut hupsu, kun olen koettanut kysellä kepulaisilta perusteita kepun kannatukseen ja sille, mitä he kepun voitolla tekisivät. Rakastunut ei laskelmoi sellaisia, hänelle riittää, että saa rakkaaltaan vastarakkautta. Kepulainen ajattelee, että jos hänen puolueensa saa voiton, se on hänen ansiotaan, ja on varma, että saa puolueeltaan vastarakkautta.
JA TUOLLAINEN RAKKAUS TUOTTAA TULOSTA, SE NÄHDÄÄN MUUTAMAN PÄIVÄN KULUTTUA KEPUN VOITTONA!
Mutta voi sitä katkeruutta, jos rakkauden kohde vastaa palaviin tunteisiin vain viileällä välinpitämättömyydellä! Rakastava yrittää silloin yhä kiihkeämmin todistaa rakkauttaan niin, että lopulta kohde hermostuu ja tylysti torjuu rakastuneen. Silloin syntyy kauhea katkeruus, jota on vaikea purkaa, kun ei kuitenkaan vielä halua lopullisesti polttaa siltoja rakastettuunsa. Silloin siinä sivulliset joutuvat helposti kohteiksi, joihin katkeruutta puretaan.
Täällä on hyvä esimerkki torjutun rakkautensa vuoksi katkeroituneesta. Tiedätte kyllä, kuka. Kepuun hän on kiihkeästi rakastunut, ja vaikka on tullut torjutuksi, yhä hän haluaa nikissäänkin ilmoittaa olevansa kepulainen. Meikäläinen on kohde, johon tuo torjuttu ylkä katkeruuttaan purkaa. Meikäläistä hän nimittelee kapi-paapaksi, jolla halunnee kertoa olevansa edelleen nuori ylkä, vaikka hänen viimeisen koulunsa päätösjuhlan puku – rippipuku – lienee jo poissa muodista.
Minä olen upseeri ja herrasmies enkä naura rakkaudelle, vaan tuo kepulaisten rakkaus puolueeseensa tuo jälleen mieleeni hellyttäviä muistoja omasta nuoruudestani ja vielä vähän aikuisemmaltakin iältä. Sainhan viimeksi eilen kauniin kirjeen eräältä viehättävältä naiselta, matkatoveriltani Thaimaan kiertomatkalta, joten vaikka paappa olenkin, minulla on vielä edellytyksiä ymmärtää rakkautta. Mutta rakkaudesta puhutaan hiljaa, paitsi jos on kyseessä kepulaisen rakkaus puolueeseensa; se on kuulutettava koko maailmalle.
Ps.
Aamulla saitille laittamani avaus on taas jäänyt hyvin kauas, jo viiden sivun taakse. Miksiköhän tänne noin monet haluavat tulla, vaikka heillä ei ole mitään sellaista sanottavaa, joka ketään kiinnostaisi? No, se on heidän asiansa.
Mutta minulla oli kyllä aamullakin sanottavaa ja monia se näkyi kiinnostavankin, joten laitan tähän linkin siihen avaukseeni:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000024570546
En nyt niinkään mainosta avaustani, mutta onhan siellä esiintynyt myös joku nuori mies, joka ilmeisesti tietyistä syistä kesken jääneissä opinnoissaan oppimiaan hienoja sanoja pyöritellen pystyy todistamaan olevansa ding-dong! Vai olisiko Suuri Rakkaus saanut hänet sellaiseen tilaan? Aidoksi kepupsykologiksikin hän on pätevöitynyt, mutta siihenhän ei tarvita opintoja, mutta tuo kyseisen nuorukaisen tila on kyllä sille oikeastaan välttämätön pätevyysvaatimus. Lukekaapa tuo ”poliittisten ajattelulaatujen aakkoset”, niin saatte jotain hauskaakin tämän minun filosofisen kirjoitukseni vastapainoksi!
Kepulaiset lienevät suomalaisista mentaaliltaan lähinnä arabeja – onneksi arabit eivät lue tätä saittia – ja heillä on hyvät edellytykset raivokkaaseen urhoollisuuteen. Heillä on suuri rakkaus (kepu), uskonto (kepulaisuus) ja kantakepulaisilla on myös maata, jota sen omistajalla ei kuulemma ole koskaan tarpeeksi. Ja kyllähän kepulaiset käyvät vastustajiensa kimppuun raivokkaasti, keinoja kaihtamatta, ja urhoollisesti he rakastaan (kepua) puolustavat, vaikka heidän aseensa ovat heikot ja vähäiset.
Miksi kepulaiset ovat niin palavasti rakastuneita puolueeseensa? Kuka pystyy rakkauden selittämään? Olen minäkin ollut joskus rakastunut, enkä silloin ole kysynyt itseltäni, miksi? Olen siis ollut hupsu, kun olen koettanut kysellä kepulaisilta perusteita kepun kannatukseen ja sille, mitä he kepun voitolla tekisivät. Rakastunut ei laskelmoi sellaisia, hänelle riittää, että saa rakkaaltaan vastarakkautta. Kepulainen ajattelee, että jos hänen puolueensa saa voiton, se on hänen ansiotaan, ja on varma, että saa puolueeltaan vastarakkautta.
JA TUOLLAINEN RAKKAUS TUOTTAA TULOSTA, SE NÄHDÄÄN MUUTAMAN PÄIVÄN KULUTTUA KEPUN VOITTONA!
Mutta voi sitä katkeruutta, jos rakkauden kohde vastaa palaviin tunteisiin vain viileällä välinpitämättömyydellä! Rakastava yrittää silloin yhä kiihkeämmin todistaa rakkauttaan niin, että lopulta kohde hermostuu ja tylysti torjuu rakastuneen. Silloin syntyy kauhea katkeruus, jota on vaikea purkaa, kun ei kuitenkaan vielä halua lopullisesti polttaa siltoja rakastettuunsa. Silloin siinä sivulliset joutuvat helposti kohteiksi, joihin katkeruutta puretaan.
Täällä on hyvä esimerkki torjutun rakkautensa vuoksi katkeroituneesta. Tiedätte kyllä, kuka. Kepuun hän on kiihkeästi rakastunut, ja vaikka on tullut torjutuksi, yhä hän haluaa nikissäänkin ilmoittaa olevansa kepulainen. Meikäläinen on kohde, johon tuo torjuttu ylkä katkeruuttaan purkaa. Meikäläistä hän nimittelee kapi-paapaksi, jolla halunnee kertoa olevansa edelleen nuori ylkä, vaikka hänen viimeisen koulunsa päätösjuhlan puku – rippipuku – lienee jo poissa muodista.
Minä olen upseeri ja herrasmies enkä naura rakkaudelle, vaan tuo kepulaisten rakkaus puolueeseensa tuo jälleen mieleeni hellyttäviä muistoja omasta nuoruudestani ja vielä vähän aikuisemmaltakin iältä. Sainhan viimeksi eilen kauniin kirjeen eräältä viehättävältä naiselta, matkatoveriltani Thaimaan kiertomatkalta, joten vaikka paappa olenkin, minulla on vielä edellytyksiä ymmärtää rakkautta. Mutta rakkaudesta puhutaan hiljaa, paitsi jos on kyseessä kepulaisen rakkaus puolueeseensa; se on kuulutettava koko maailmalle.
Ps.
Aamulla saitille laittamani avaus on taas jäänyt hyvin kauas, jo viiden sivun taakse. Miksiköhän tänne noin monet haluavat tulla, vaikka heillä ei ole mitään sellaista sanottavaa, joka ketään kiinnostaisi? No, se on heidän asiansa.
Mutta minulla oli kyllä aamullakin sanottavaa ja monia se näkyi kiinnostavankin, joten laitan tähän linkin siihen avaukseeni:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000024570546
En nyt niinkään mainosta avaustani, mutta onhan siellä esiintynyt myös joku nuori mies, joka ilmeisesti tietyistä syistä kesken jääneissä opinnoissaan oppimiaan hienoja sanoja pyöritellen pystyy todistamaan olevansa ding-dong! Vai olisiko Suuri Rakkaus saanut hänet sellaiseen tilaan? Aidoksi kepupsykologiksikin hän on pätevöitynyt, mutta siihenhän ei tarvita opintoja, mutta tuo kyseisen nuorukaisen tila on kyllä sille oikeastaan välttämätön pätevyysvaatimus. Lukekaapa tuo ”poliittisten ajattelulaatujen aakkoset”, niin saatte jotain hauskaakin tämän minun filosofisen kirjoitukseni vastapainoksi!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kapilla on mennyt herneet nenään, kun saitilla kirjoittelevat muutkin. Ei pääse tarpeeksi esille, kun edellinen avaus on jo viiden sivun takana.
Mutta päästiinpä Kapin "suuresta rakkaudesta" Lippos-Paavosta eroon. Nahkurin orret kutsuivat esittäjänsä ensimmäiseksi. Ja hyvä niin.
ukkopaha on masentunut Keskustan ylivoimasta tulevissa vaaleissa. Älkää siis pahasti kettuilko kaverille, on hänestä täällä niin paljon hupia!
Millainen sitten mahtaa mielestäsi olla huvittunut? Katsopa tarkemmin tännepäin, niin näet sellaisen!
Vaikka en naurakaan rakkaudelle, kyllä minua huvittaa tuo kepulaisten rakkaus. Miten se sanoikaan tuo ”Tuntemattoman” Hietanen rättimikko Mäkilää tarkoittaen: ”kyll mää sen ymmärrän, jos rakastaa nätei flikoi, mutt …” Kepulaisen rakkautta puolueeseensa voidaan ehkä kuvata parhaiten Omar Khaijamin sanoin:
Se rakkaus, jonka aika laimentaa,
on lieden tuhkaa, tuskin haaleaa.
Mut suuri rakkaus ei tunne aikaa,
ei paikkaa, unta, eikä kuolemaa!
Omaa asennettani noihin puoluepukareihin voidaan myös kuvata Omarin sanoin:
Jos pari kolme narria nyt ohjaa maailmaa
ja niiden tylsyys ääretön älystä käydä saa
ja se on Herran herjaaja, ken aasina ei hirnu,
niin entäs sitten? – Enintään se ehkä naurattaa!
laita. Kumpaa rakastat enemmän Natoa vai sitä Thaimaan Teija Sopasta.
Vai ehkäpä sittenkin eniten itseäsi.
Kaikkein suurinta rakkautta tunnen nykyisin lapsenlapsiani kohtaan, poikapuoleni lapset tietysti heihin lukien, mutta myös heidän vanhempiaan kohtaan.
Rakkaan vaimoni muisto on minulle hyvin, hyvin rakas; kun tässä kohta Kiinan matkalle valmistautuessani katselin tänään kuvaamiani videota yhteiseltä Kiinan matkaltamme kesältä 1995 - täytin 60-vuotta Kiinan muurilla - niin muistojen tulviesa mieleeni liikutin niin, että oli pakko keskeyttää katselu.
On minulla eräitä hyviä ystävättäriä, sellaiseksi kai voisin kutsua myös tuota Thaimaan matkatoveriani, mutta rakkaudesta en heidän yhteydessään puhuisi.
Yleisemmällä tasolla minulla on myös yksi suuri rakkaus: rakkaus tätä Suomea, isänmaatani kohtaan. Siksi haluaisin Naton sen turvaksi. Ja siksi suhtaudun vastenmielisesti kepuun, kun uskon sen olevan syöpäsairauteen verrattava vitsaus tälle rakkaalle Suomelleni.
Mutta täytynee nyt ruveta seuraamaan tuota hupiohjelmaa, joka juuri alkoi tv 1:llä, eli suurta vaalikeskustelua.
Kerrankin Korhonen on osunut asian ytimeen..
http://www.youtube.com/watch?v=i0Tjrb6QQqo