Ei ole ainoaakaan periaatetta, joka ulkokohtaisesti, tasapuolisesti katsottuna on niin väärä kuin parlamentarismin periaate.
Voi vielä jättää kokonaan ottamatta huomioon, millä tavoin noiden herrojen kansanedustajien vaali tapahtuu, miten he ylipäänsä pääsevät toimeensa ja uuteen arvoasemaansa. Että tällöin on ainoastaan mitättömän murto-osan suhteen kysymyksessä yleisen toivomuksen, saati tarpeen tyydyttäminen, se selviää silmänräpäyksessä jokaiselle, joka tekee itselleen selväksi, ettei suurten joukkojen poliittinen vaisto ole suinkaan niin kehittynyt, että se itsestään pääsisi kohoamaan tiettyihin yleispoliittisiin katsantokantoihin ja etsimään ne henkilöt, jotka voivat tulla kysymykseen asian yhteydessä.
Se, mitä aina tarkoitamme sanoilla »julkinen mielipide», johtuu ainoastaan pienen pieneksi osaksi yksilöiden omakohtaisista kokemuksista, saati tiedoista ja havainnoista, sitä vastoin suurimmaksi osaksi siitä käsityksestä, joka saadaan syntymään harjoittamana hellittämättömän tarmokkaasti ja sitkeästi ns. »valistustoimintaa».
Samoin kuin tunnustuksellinen kanta on kasvatuksen tulos ja vain uskonnollinen tarve semmoisenaan uinuu ihmisen sisimmässä, samoin edustaa joukkojen poliittinen mielipide ainoastaan monesti kerrassaan uskomattoman sitkeästi ja perinpohjaisesti harjoitetun sielun ja ymmärryksen muokkauksen tulosta.
Eduskuntaan valitaan kaksisataa miestä - ja naisiakin -, joiden tehtävänä on lopullisen ratkaisun teko niin suurissa kuin pienissäkin asioissa. He käytännöllisesti katsoen muodostavat yksin hallituksen; sillä vaikka he valitsevatkin ministeristön, joka ottaa tehtäväkseen valtion asioiden johdon ulospäin, koko homma on sentään olemassa vain näön vuoksi. Todellisuudessa ei tuollainen ns. hallitus voi astua askeltakaan hankkimatta siihen ensin tuon yleisen kokouksen suostumusta. Mutta silloin sitä ei liioin voida tehdä vastuunalaiseksi mistään, koska lopullinen ratkaisu ei kuitenkaan ole koskaan sen, vaan parlamentin enemmistön, varassa. Se on kussakin yksityistapauksessa vain enemmistön tahdon toimeenpanija. Sen poliittista kykyä saattaisi arvostella ainoastaan sen taidon perusteella, miten se osaa joko mukautua enemmistön tahtoon tai houkutella enemmistön puolelleen. Siten se vaipuu todellisen hallituksen korkeuksista kuin kerjäläiseksi aina kulloinkin vallassa olevan enemmistön suhteen. Niin, sen tärkeimmäksi tehtäväksi tulee nyt kerta kerran perästä joko turvata puolelleen silloisen enemmistön suosio tai ottaa tehtäväkseen uuden, suopeamman enemmistön luominen: Jos se onnistuu, silloin ministeristö voi taas »hallita» rauhassa lyhyen ajan; jollei se onnistu, se saa lähteä. Sillä seikalla, miten oikeat sen mielipiteet ovat, ei sinänsä ole vähintäkään merkitystä.
Mutta siten tulee käytännössä kaikki vastuunalaisuus mahdottomaksi.
Mihin seurauksiin tämä tämmöinen johtaa, se selviää jo aivan yksinkertaisesta tarkastelusta.
Noiden kahdensadan valitun kansanedustajan sisäinen kokoomus ammatin tai kunkin yksityisen kykyjen perusteella antaa yhtä hajanaisen kuin useimmissa tapauksissa surkeankin kuvan. Sillä eihän toki uskottane, että nuo kansan valiot ovat samoin hengen tai ymmärryksenkään sankareita! Toivottavasti ei luulla, että kaikkea muuta kuin henkevän äänestäjäjoukon äänestyslipuista yks'kaks' itää ja kasvaa sadoittain valtiomiehiä! Ylipäänsä ei voi tarpeeksi ankarasti vastustaa sitä mieletöntä ajatusta, että yleisten vaalien avulla saataisiin syntymään neroja. Ensikseenkin syntyy kokonaisen kansakunnan keskuudessa moneen Herran vuoteen yksi ainoa todellinen valtiomies eikä suinkaan heti paikalla sata ja enemmänkin kerrallaan; ja toisekseen suuret joukot tuntevat jokaista ylivoimaista neroa kohtaan suorastaan vaistomaista vihaa. Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä läpi kuin »keksiä» suuri mies vaaleissa.
Sellaiset, jotka todellakin kohoavat yli laajojen keskimittojen, ilmestyvät tavallisesti maailmanhistoriaan omakohtaisesti.
Sillä tavoin siis kaksisataa mittavuudeltaan lievimmin sanoen vaatimatonta ihmistä äänestää kansakunnan tärkeimmistä asioista, panee pystyyn hallituksia, joiden vuorostaan on jokaisessa tilaisuudessa erikseen ja jokaisessa eri kysymyksessä hankittava korkea-arvoisen neuvostokokouksen suostumus kaikkeen. Todellisuudessa siis tekevät politiikkaa juuri nuo kaksisataa.
Ja siltä enimmäkseen näyttääkin.
Mutta vaikka noiden kansanedustajien nerokkuus jätettäisiinkin pois laskuista, täytyy sentään ajatella, miten erilaisia ne kysymykset ovat, jotka odottavat ratkaisuaan, ja miten perin erilaisilla aloilla on ratkaisuja ja päätöksiä tehtävä; silloin käsittää, miten kelpaamaton siihen pakostakin on hallituskoneisto, joka siirtää määräämisvallan sellaisten ihmisten joukkokokoukselle, joista ainoastaan mitättömän pienellä murto-osalla on tietoja ja kokemusta juuri käsiteltäväksi tulevasta asiasta. Kaikkein tärkeimmät taloudelliset toimenpiteet joutuvat siis esitettäväksi sellaiselle tuomioistuimelle, jonka jäsenistä ainoastaan kymmenennellä osalla on taloudellisia pohjatietoja. Se merkitsee siis sitä, että lopullinen ratkaisu annetaan ihmisten käsiin, joilta täydelleen puuttuu siihen kaikkia edellytyksiä.
Siten muuten asianlaita on kaikkien muidenkin kysymysten suhteen. Aina joutuu ratkaisun määräämään joukko tietämättömiä ja kyvyttömiä henkilöitä, koska tuon laitoksen kokoonpano pysyy muuttumattomana, mutta sitä vastoin ongelmat, jotka siellä joutuvat käsiteltäviksi, ulottuvat melkein kaikille julkisen elämän aloille, siis edellyttäisivät alati tapahtuvaa arvostelevien ja ratkaisusta päättävien kansanedustajien, vaihtumista. Onhan mahdoton antaa samojen ihmisten ratkaista liikenneasioita ja sanokaamme suurpolitiikkaa koskevia kysymyksiä. Muuten heidän täytyisi kaikkien olla pelkkiä yleisneroja, jollaisia tuskin syntyy todellisuudessa yhtä vuosisadassa. Valitettavasti ei tässä olekaan kysymys »teräväpäisistä» miehistä, vaan yhtä ahdasjärkisistä kuin omahyväisistä ja pöyhkeistä harrastelijoista, kaikkein pahimmanlaatuisista henkisen puolimaailman edustajista. Siitä johtuu myöskin monesti se suorastaan käsittämätön kevytmielisyys, miten tuo herrasväki pohtii ja ratkaisee asioita, jotka vaatisivat kaikkein suurimmiltakin hengiltä huolellista harkintaa. Siellä päätetään toimenpiteistä, joiden merkitys on mitä suurin koko valtion, jopa kansakunnan tulevaisuudelle, ikäänkuin olisi kysymyksessä - noille herroille kylläkin paljon paremmin sopiva - mikä tahansa korttipeli eivätkä kansan kohtalot.
Olisi tietenkin vääryyttä luulla, että tuollaisen parlamentin kaikilla jäsenillä olisi jo alun alkuaan niin vähän vastuuntuntoa.
Ei, ei suinkaan niin.
Mutta kun sanottu järjestelmä pakottaa yksityisen määrittelemään kantansa kysymyksissä, joihin hän ei ollenkaan pysty, sellainen vähitellen turmelee luonteen. Kenelläkään ei ole rohkeutta selittää: »Hyvät edustajatoverit, minä luulen, ettemme ymmärrä tästä asiasta mitään. Minä omasta puolestani en ainakaan ymmärrä.» (Muuten ei tästäkään tulisi suurtakaan muutosta, sillä varmasti ei sellaista vilpittömyyttä ollenkaan ymmärrettäisi, ja tuskinpa vain annettaisiin moisen rehellisen aasin tärvellä yleistä peliä.) Mutta joka tuntee ihmiset, käsittää, ettei tuossa oivallisessa seurassa kukaan tahdo olla tyhmin joukosta, ja eräissä piireissä pidetään rehellisyyttä aina samana kuin tyhmyyttä.
Tällä tavoin joutuu alun alkuaan rehellinen ja kunnioitettavakin kansanedustaja yleisen valheellisuuden ja huijauksen poluille. Juuri se vakaumus, ettei sinänsä vaikuta sinne eikä tänne, vaikk'ei yksityinen olisikaan asiassa mukana vaikuttamassa, tappaa jokaisen kunniallisen ajatuksen ja mielenliikutuksen, joka ehkä pyrkii yhden tai toisen mielessä vielä heräämään. Loppujen lopuksi hän itse tuumii mielessään, ettei hän ole suinkaan mieskohtaisesti huonoin joukosta ja että hän mukana olollaan ehkä saa estetyksi vielä pahempaa tapahtumasta.
Tähän kyllä huomautetaan, ettei yksityisellä kansanedustajalla ole tässä tai tuossa kysymyksessä erikoistuntemusta, mutta että hänen asenteensahan ratkaisee puolue asianomaisen herran politiikan määrääjänä; puolueella on erikoiset valiokuntansa, jotka saavat enemmän kuin riittävästi valaistusta asiantuntijoilta.
Tämä tuntuukin ensi silmäyksellä pitävän paikkansa. Mutta silloin kysymys kuuluisi näin: Miksi siis valitaan kaksisataa edustajaa, koska kerran ainoastaan muutamilla harvoilla on tarvittavaa viisautta määrittelemään kantansa kaikkein tärkeimmissä kysymyksissä?
Niin, siinäpä asian ydin juuri onkin.
Nykyisen demokraattisen parlamentarismin tarkoituksena ei olekaan muodostaa viisaiden ihmisten kokousta, vaan sen tarkoituksena on pikemminkin haalia koolle joukko henkisesti epäitsenäisiä nollia, joita on sitä helpompi johtaa tiettyjen suuntaviivojen mukaan, kuta suurempi kunkin yksityisen omakohtainen ahdasjärkisyys on. Ainoastaan sillä tavoin voidaan harjoittaa puoluepolitiikkaa nykyisessä huonossa merkityksessä. Ainoastaan tällä tavoin on myöskin mahdollista, että se, jonka kädessä »nyörit» todellisuudessa ovat, voi aina pysytellä varovasti taka-alalla voimatta koskaan joutua vedetyksi mieskohtaisesti tilille. Sillä siten ei ainoakaan ratkaisu, olipa se kansakunnalle kuinka vahingollinen tahansa, tule koskaan yhden, kaikkien näkyvissä olevan lurjuksen niskoille, vaan se joutuu koko puolueen hartioille.
Mutta samalla häviää kaikki käytännöllinen vastuu, koska se voi olla liittyneenä ainoastaan yksityiseen henkilöön eikä parlamentaariseen juorukokoukseen.
Tällaista laitosta saattavat suosia vain kaikkein valheellisimmat ja samalla erikoisesti päivänvaloa kaihtavat mäyrät, jota vastoin jokaisen kunniallisen, suoraviivaisen miehen, joka on valmis ottamaan mieskohtaisesti vastuun kannettavakseen, täytyy sitä vihata.
Voi vielä jättää kokonaan ottamatta huomioon, millä tavoin noiden herrojen kansanedustajien vaali tapahtuu, miten he ylipäänsä pääsevät toimeensa ja uuteen arvoasemaansa. Että tällöin on ainoastaan mitättömän murto-osan suhteen kysymyksessä yleisen toivomuksen, saati tarpeen tyydyttäminen, se selviää silmänräpäyksessä jokaiselle, joka tekee itselleen selväksi, ettei suurten joukkojen poliittinen vaisto ole suinkaan niin kehittynyt, että se itsestään pääsisi kohoamaan tiettyihin yleispoliittisiin katsantokantoihin ja etsimään ne henkilöt, jotka voivat tulla kysymykseen asian yhteydessä.
Se, mitä aina tarkoitamme sanoilla »julkinen mielipide», johtuu ainoastaan pienen pieneksi osaksi yksilöiden omakohtaisista kokemuksista, saati tiedoista ja havainnoista, sitä vastoin suurimmaksi osaksi siitä käsityksestä, joka saadaan syntymään harjoittamana hellittämättömän tarmokkaasti ja sitkeästi ns. »valistustoimintaa».
Samoin kuin tunnustuksellinen kanta on kasvatuksen tulos ja vain uskonnollinen tarve semmoisenaan uinuu ihmisen sisimmässä, samoin edustaa joukkojen poliittinen mielipide ainoastaan monesti kerrassaan uskomattoman sitkeästi ja perinpohjaisesti harjoitetun sielun ja ymmärryksen muokkauksen tulosta.
Eduskuntaan valitaan kaksisataa miestä - ja naisiakin -, joiden tehtävänä on lopullisen ratkaisun teko niin suurissa kuin pienissäkin asioissa. He käytännöllisesti katsoen muodostavat yksin hallituksen; sillä vaikka he valitsevatkin ministeristön, joka ottaa tehtäväkseen valtion asioiden johdon ulospäin, koko homma on sentään olemassa vain näön vuoksi. Todellisuudessa ei tuollainen ns. hallitus voi astua askeltakaan hankkimatta siihen ensin tuon yleisen kokouksen suostumusta. Mutta silloin sitä ei liioin voida tehdä vastuunalaiseksi mistään, koska lopullinen ratkaisu ei kuitenkaan ole koskaan sen, vaan parlamentin enemmistön, varassa. Se on kussakin yksityistapauksessa vain enemmistön tahdon toimeenpanija. Sen poliittista kykyä saattaisi arvostella ainoastaan sen taidon perusteella, miten se osaa joko mukautua enemmistön tahtoon tai houkutella enemmistön puolelleen. Siten se vaipuu todellisen hallituksen korkeuksista kuin kerjäläiseksi aina kulloinkin vallassa olevan enemmistön suhteen. Niin, sen tärkeimmäksi tehtäväksi tulee nyt kerta kerran perästä joko turvata puolelleen silloisen enemmistön suosio tai ottaa tehtäväkseen uuden, suopeamman enemmistön luominen: Jos se onnistuu, silloin ministeristö voi taas »hallita» rauhassa lyhyen ajan; jollei se onnistu, se saa lähteä. Sillä seikalla, miten oikeat sen mielipiteet ovat, ei sinänsä ole vähintäkään merkitystä.
Mutta siten tulee käytännössä kaikki vastuunalaisuus mahdottomaksi.
Mihin seurauksiin tämä tämmöinen johtaa, se selviää jo aivan yksinkertaisesta tarkastelusta.
Noiden kahdensadan valitun kansanedustajan sisäinen kokoomus ammatin tai kunkin yksityisen kykyjen perusteella antaa yhtä hajanaisen kuin useimmissa tapauksissa surkeankin kuvan. Sillä eihän toki uskottane, että nuo kansan valiot ovat samoin hengen tai ymmärryksenkään sankareita! Toivottavasti ei luulla, että kaikkea muuta kuin henkevän äänestäjäjoukon äänestyslipuista yks'kaks' itää ja kasvaa sadoittain valtiomiehiä! Ylipäänsä ei voi tarpeeksi ankarasti vastustaa sitä mieletöntä ajatusta, että yleisten vaalien avulla saataisiin syntymään neroja. Ensikseenkin syntyy kokonaisen kansakunnan keskuudessa moneen Herran vuoteen yksi ainoa todellinen valtiomies eikä suinkaan heti paikalla sata ja enemmänkin kerrallaan; ja toisekseen suuret joukot tuntevat jokaista ylivoimaista neroa kohtaan suorastaan vaistomaista vihaa. Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä läpi kuin »keksiä» suuri mies vaaleissa.
Sellaiset, jotka todellakin kohoavat yli laajojen keskimittojen, ilmestyvät tavallisesti maailmanhistoriaan omakohtaisesti.
Sillä tavoin siis kaksisataa mittavuudeltaan lievimmin sanoen vaatimatonta ihmistä äänestää kansakunnan tärkeimmistä asioista, panee pystyyn hallituksia, joiden vuorostaan on jokaisessa tilaisuudessa erikseen ja jokaisessa eri kysymyksessä hankittava korkea-arvoisen neuvostokokouksen suostumus kaikkeen. Todellisuudessa siis tekevät politiikkaa juuri nuo kaksisataa.
Ja siltä enimmäkseen näyttääkin.
Mutta vaikka noiden kansanedustajien nerokkuus jätettäisiinkin pois laskuista, täytyy sentään ajatella, miten erilaisia ne kysymykset ovat, jotka odottavat ratkaisuaan, ja miten perin erilaisilla aloilla on ratkaisuja ja päätöksiä tehtävä; silloin käsittää, miten kelpaamaton siihen pakostakin on hallituskoneisto, joka siirtää määräämisvallan sellaisten ihmisten joukkokokoukselle, joista ainoastaan mitättömän pienellä murto-osalla on tietoja ja kokemusta juuri käsiteltäväksi tulevasta asiasta. Kaikkein tärkeimmät taloudelliset toimenpiteet joutuvat siis esitettäväksi sellaiselle tuomioistuimelle, jonka jäsenistä ainoastaan kymmenennellä osalla on taloudellisia pohjatietoja. Se merkitsee siis sitä, että lopullinen ratkaisu annetaan ihmisten käsiin, joilta täydelleen puuttuu siihen kaikkia edellytyksiä.
Siten muuten asianlaita on kaikkien muidenkin kysymysten suhteen. Aina joutuu ratkaisun määräämään joukko tietämättömiä ja kyvyttömiä henkilöitä, koska tuon laitoksen kokoonpano pysyy muuttumattomana, mutta sitä vastoin ongelmat, jotka siellä joutuvat käsiteltäviksi, ulottuvat melkein kaikille julkisen elämän aloille, siis edellyttäisivät alati tapahtuvaa arvostelevien ja ratkaisusta päättävien kansanedustajien, vaihtumista. Onhan mahdoton antaa samojen ihmisten ratkaista liikenneasioita ja sanokaamme suurpolitiikkaa koskevia kysymyksiä. Muuten heidän täytyisi kaikkien olla pelkkiä yleisneroja, jollaisia tuskin syntyy todellisuudessa yhtä vuosisadassa. Valitettavasti ei tässä olekaan kysymys »teräväpäisistä» miehistä, vaan yhtä ahdasjärkisistä kuin omahyväisistä ja pöyhkeistä harrastelijoista, kaikkein pahimmanlaatuisista henkisen puolimaailman edustajista. Siitä johtuu myöskin monesti se suorastaan käsittämätön kevytmielisyys, miten tuo herrasväki pohtii ja ratkaisee asioita, jotka vaatisivat kaikkein suurimmiltakin hengiltä huolellista harkintaa. Siellä päätetään toimenpiteistä, joiden merkitys on mitä suurin koko valtion, jopa kansakunnan tulevaisuudelle, ikäänkuin olisi kysymyksessä - noille herroille kylläkin paljon paremmin sopiva - mikä tahansa korttipeli eivätkä kansan kohtalot.
Olisi tietenkin vääryyttä luulla, että tuollaisen parlamentin kaikilla jäsenillä olisi jo alun alkuaan niin vähän vastuuntuntoa.
Ei, ei suinkaan niin.
Mutta kun sanottu järjestelmä pakottaa yksityisen määrittelemään kantansa kysymyksissä, joihin hän ei ollenkaan pysty, sellainen vähitellen turmelee luonteen. Kenelläkään ei ole rohkeutta selittää: »Hyvät edustajatoverit, minä luulen, ettemme ymmärrä tästä asiasta mitään. Minä omasta puolestani en ainakaan ymmärrä.» (Muuten ei tästäkään tulisi suurtakaan muutosta, sillä varmasti ei sellaista vilpittömyyttä ollenkaan ymmärrettäisi, ja tuskinpa vain annettaisiin moisen rehellisen aasin tärvellä yleistä peliä.) Mutta joka tuntee ihmiset, käsittää, ettei tuossa oivallisessa seurassa kukaan tahdo olla tyhmin joukosta, ja eräissä piireissä pidetään rehellisyyttä aina samana kuin tyhmyyttä.
Tällä tavoin joutuu alun alkuaan rehellinen ja kunnioitettavakin kansanedustaja yleisen valheellisuuden ja huijauksen poluille. Juuri se vakaumus, ettei sinänsä vaikuta sinne eikä tänne, vaikk'ei yksityinen olisikaan asiassa mukana vaikuttamassa, tappaa jokaisen kunniallisen ajatuksen ja mielenliikutuksen, joka ehkä pyrkii yhden tai toisen mielessä vielä heräämään. Loppujen lopuksi hän itse tuumii mielessään, ettei hän ole suinkaan mieskohtaisesti huonoin joukosta ja että hän mukana olollaan ehkä saa estetyksi vielä pahempaa tapahtumasta.
Tähän kyllä huomautetaan, ettei yksityisellä kansanedustajalla ole tässä tai tuossa kysymyksessä erikoistuntemusta, mutta että hänen asenteensahan ratkaisee puolue asianomaisen herran politiikan määrääjänä; puolueella on erikoiset valiokuntansa, jotka saavat enemmän kuin riittävästi valaistusta asiantuntijoilta.
Tämä tuntuukin ensi silmäyksellä pitävän paikkansa. Mutta silloin kysymys kuuluisi näin: Miksi siis valitaan kaksisataa edustajaa, koska kerran ainoastaan muutamilla harvoilla on tarvittavaa viisautta määrittelemään kantansa kaikkein tärkeimmissä kysymyksissä?
Niin, siinäpä asian ydin juuri onkin.
Nykyisen demokraattisen parlamentarismin tarkoituksena ei olekaan muodostaa viisaiden ihmisten kokousta, vaan sen tarkoituksena on pikemminkin haalia koolle joukko henkisesti epäitsenäisiä nollia, joita on sitä helpompi johtaa tiettyjen suuntaviivojen mukaan, kuta suurempi kunkin yksityisen omakohtainen ahdasjärkisyys on. Ainoastaan sillä tavoin voidaan harjoittaa puoluepolitiikkaa nykyisessä huonossa merkityksessä. Ainoastaan tällä tavoin on myöskin mahdollista, että se, jonka kädessä »nyörit» todellisuudessa ovat, voi aina pysytellä varovasti taka-alalla voimatta koskaan joutua vedetyksi mieskohtaisesti tilille. Sillä siten ei ainoakaan ratkaisu, olipa se kansakunnalle kuinka vahingollinen tahansa, tule koskaan yhden, kaikkien näkyvissä olevan lurjuksen niskoille, vaan se joutuu koko puolueen hartioille.
Mutta samalla häviää kaikki käytännöllinen vastuu, koska se voi olla liittyneenä ainoastaan yksityiseen henkilöön eikä parlamentaariseen juorukokoukseen.
Tällaista laitosta saattavat suosia vain kaikkein valheellisimmat ja samalla erikoisesti päivänvaloa kaihtavat mäyrät, jota vastoin jokaisen kunniallisen, suoraviivaisen miehen, joka on valmis ottamaan mieskohtaisesti vastuun kannettavakseen, täytyy sitä vihata.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.