Multa alkaa voimat ja sisu loppua. Koko elämä on ollut sairastelua mm. astman ja murrosiässä todetun epilepsian kanssa. Erityisesti murrosikä oli hankalaa, koin olevani niin erilainen kuin muut, halusin olla huomaamaton. Lääkitystä ei ole voitu lopettaa, sairastan siis kovemman laatuista epilepsiaa koko loppuikäni. Vei aikaa 10 vuotta hyväksyä, että minun itseni pitää tarkkailla jaksamistani ja välttää valvomista ja viinaa..
Masennusoireet alkoivat jo v. 2002, olin niin yksin ulkomailla (vaihtarina) ja koti-ikävä kaivoi sisintä. Itkin paljon. Suomessa ongelmat kärjistyivät entisestään, eka seksikumppani/tuore avopuoliso alkoi näyttää kolikon kääntöpuolta. Nettipornoriippuvuus ei laantunut koko suhteen aikana, olin herkkä ja koin olevani jotenkin epäkelpo. Tein kaikkeni miellyttääkseni häntä, mikään ei riittänyt, nettiporno kiehtoi jopa chattiseksiin asti. Humalassa hän kaivoi esille vanhoja riitoja, haukkui ja yritti käydä käsiksi. Muutamia kertoja iski nyrkillä seinään reikiä, olin pelkkä kodinkone ja patja (jota ei haluttu edes lämmittää ensin). Kun aloitin työharjoittelun, maksoin lähes kaikki menot, ja elin ahdistuneena, ystävyyssuhteet olivat kadonneet. Kävin mielenterveystoimiston psykologilla puhumassa, se helpotti ehkä hiukan.
Olin loukussa. En uskaltanut jättää miestä, koska pelkäsin jääväni totaalisen yksin. Parempi tossun alla kuin taivasalla? Suhde loppui 2 vuoden jälkeen, kun hän yritti vahvassa humalassa (ja mahd. pilvessä) kuristaa minut, ja heitti aamuyöstä vesisateeseen. Onneksi pääsin sukulaisen luo yöksi. Olin jo harkinnut jonkin aikaa oman asunnon etsintää, ja soitin heti aamulla ottavani asunnon vastaan. Suhde loppui, mutta ei täysin. Minua kiristettiin seksiin- tai muuten hän ei maksa velkojani minulle. Eikä maksua kuulunut. Lopulta sain rahat hänen äidiltään, joka vaikutti järkyttyneeltä kun kuuli totuuden kaikesta. Silloin kiristys lopulta päättyi, vaikka hän olikin yrittänyt tunkeutua sähköpostiini. Jäi kiinni.
Tuona kesänä lopetin alkoholin käyttämisen, ymmärsin vihdoin ettei se tee hyvää erityisesti epilepsialleni. Asuin yksin, ahmin karkkia ja hankin seksisuhteen toiseen mieheen. Sekään ei ollut normaalia käytöstäni- ehkä yritin estää ajatukset entisestä suhteesta? Aloin kaivata oikeaa hellyyttä, ja tuo seksisuhde jäi kun mies kysyi olenko hänen huoransa. Olin juuri kirjoittanut kirjeen, jossa kerroin toivovani jotain muutakin. Lähetin kuitenkin perään tekstiviestin etten ikinä halua nähdäkään enää.
Sitten tapasin uuden miehen, jonka suhteen olin hyvin varovainen. Suhde eteni nopeasti, tajusin olevani retkussa. Olimme todella läheisiä, kunnes parin viikon kuluttua mies kylmeni ja ilmoitti ettei halua olla edes ystävä. En ole riittävän hyvä hänelle, ja olin kuulemma liian vaikea vastustettavaksi. Järkytys iski. En siis kelpaa kenellekään omana itsenäni. Oli tyhjä olo. 9kk psykologivierailuiden jälkeen lopetin käymästä, juttu vain ei enää toiminut.
Sitten tutustuin nykyiseeni, ja olemme olleet yhdessä yli 2 vuotta. Hän on täydellinen vastakohta näille muille idiooteille, mutta en ole vieläkään päässyt yli noista traumoista. Seksielämä ei oikein suju, kun en vain halua ja jälkeenpäin tulee eräänlainen inho, vaikka miestäni en missään nimessä inhoa. Kaipaisin enemmän hellyyttä, läheisyyttä ja käpertymistä kainaloon. Hän ei ole oikein niitä ihmisiä.. Hän on maailman kiltein, kärsivällisin, mukavin, söpöin ja ties mitä. Me emme vain osaa puhua näistä vaikeuksista.
Olen syönyt marraskuulta 2006 asti masennuslääkkeitä ja unilääkettä. Epilepsiakohtauksia on ollut useammin kuin koskaan, ja sen vuoksi olen joutumassa olkapään kiristysleikkaukseen. Vaurioitin kaatumisen aikana olkapään niin, että se menee paikaltaan aamuisin. Sattuu muuten ihan hirvittävästi. Käyn vihdoin oikeassa terapiassa, jossa olen pystynyt kertomaan vaikeasta suhteesta äitiini (hän ei voi hyväksyä masennustani, vaikka on mielenterv.alan ammattilainen), omasta parisuhteesta ja siitä pahimmasta- entisistä suhteista ja hyväksikäyttämisen tunteesta.
Olen lihonut 10 kiloa 2 vuoden aikana, aineenvaihdunta muuttui totaalisesti. Jokin aika sitten sain myös diapam-reseptin satunnaiseen ahdistukseen. Pelkään yksin olemista, ajattelin itseni satuttamista, kuolemaa ja vanhoja suhteita. Vihaan niitä ihmisiä pohjattoman paljon. En vain ole voinut kertoa kenellekään aiemmin, miksi. Suututtaa, kun ihmiset tulevat sanomaan "Miksi et hymyile enemmän?" Se paha olo siis paistaa ulospäin.
Pitäisi yrittää jaksaa olla töissä, vaikka keskittymiskyky on aivan surkea ja olen ihan uupunut väsymyksestä. Voisin nukkua kellon ympäri. Pelkään saavani epilepsiakohtauksia, ja inhoan ulkonäköäni. Inhoan miesten katseita, ihmettelen samalla miksi he tuijottavat minua. Olin aiemmin hoikka, joidenkin miestuttavien mielestä ulkonäöltäni vaikeasti lähestyttävä. Olin itsevarma, pitkä ja ilmeisesti kaunis. En pidä itseäni lainkaan kauniina, ryhti on lysähtänyt, inhoan vartaloani, ja erityisesti sitä tuskaa jota aiheutan epätasaisella käytöksellä miehelleni.
Tunnen syyllisyyttä, kaikkiin niihin vanhoihin tapahtumiin. Olen jotenkin epäkelpo, minusta ei ole kiinnostuttu persoonallisuuteni vuoksi, ennen kuin nyt. Aiheutan niin paljon tuskaa omalle kullalleni, kun saan raivokohtauksia pienistä asioista ja en kestä kun joudun olemaan yksin. Hän on joustanut todella pitkään, pelkään ettei hänellä kohta kestä pinna.
Siksi olen miettinyt taas visiittiä lääkekaapilla. En vain jaksa tätä rumbaa enää. Jotkut ystävät välttelevät yhteydenpitoa, eivät varmaan koe voivansa olla tukena tai pysty kuuntelemaan minua. Tuntuu siltä, että olen polkenut paikallaan viimeiset vuodet. Muut saavat lapsia, menevät naimisiin, ostavat asuntoja. Minä vain jumitan.
En toisaalta halua tehdä sitä, Kelalle terapiaan B-lausunnon kirjoittanut psykiatri lohdutti että kovimmassa paineessa syntyvät parhaat timantit. Ulkoisesti kulissit ovat hyvät, hyväpalkkainen työ, kiva asunto ja hyvä mies. Mutta silti olen ihan pohjalla. Terapeutti ymmärtää minua, ja auttaa käsittämään miksi minusta tuntuu milloin miltäkin. Minulla vaan ei ole voimia käsitellä kaikkea tätä. Kiitos jos jaksoit lukea tämän loppuun asti.
Masennusoireet alkoivat jo v. 2002, olin niin yksin ulkomailla (vaihtarina) ja koti-ikävä kaivoi sisintä. Itkin paljon. Suomessa ongelmat kärjistyivät entisestään, eka seksikumppani/tuore avopuoliso alkoi näyttää kolikon kääntöpuolta. Nettipornoriippuvuus ei laantunut koko suhteen aikana, olin herkkä ja koin olevani jotenkin epäkelpo. Tein kaikkeni miellyttääkseni häntä, mikään ei riittänyt, nettiporno kiehtoi jopa chattiseksiin asti. Humalassa hän kaivoi esille vanhoja riitoja, haukkui ja yritti käydä käsiksi. Muutamia kertoja iski nyrkillä seinään reikiä, olin pelkkä kodinkone ja patja (jota ei haluttu edes lämmittää ensin). Kun aloitin työharjoittelun, maksoin lähes kaikki menot, ja elin ahdistuneena, ystävyyssuhteet olivat kadonneet. Kävin mielenterveystoimiston psykologilla puhumassa, se helpotti ehkä hiukan.
Olin loukussa. En uskaltanut jättää miestä, koska pelkäsin jääväni totaalisen yksin. Parempi tossun alla kuin taivasalla? Suhde loppui 2 vuoden jälkeen, kun hän yritti vahvassa humalassa (ja mahd. pilvessä) kuristaa minut, ja heitti aamuyöstä vesisateeseen. Onneksi pääsin sukulaisen luo yöksi. Olin jo harkinnut jonkin aikaa oman asunnon etsintää, ja soitin heti aamulla ottavani asunnon vastaan. Suhde loppui, mutta ei täysin. Minua kiristettiin seksiin- tai muuten hän ei maksa velkojani minulle. Eikä maksua kuulunut. Lopulta sain rahat hänen äidiltään, joka vaikutti järkyttyneeltä kun kuuli totuuden kaikesta. Silloin kiristys lopulta päättyi, vaikka hän olikin yrittänyt tunkeutua sähköpostiini. Jäi kiinni.
Tuona kesänä lopetin alkoholin käyttämisen, ymmärsin vihdoin ettei se tee hyvää erityisesti epilepsialleni. Asuin yksin, ahmin karkkia ja hankin seksisuhteen toiseen mieheen. Sekään ei ollut normaalia käytöstäni- ehkä yritin estää ajatukset entisestä suhteesta? Aloin kaivata oikeaa hellyyttä, ja tuo seksisuhde jäi kun mies kysyi olenko hänen huoransa. Olin juuri kirjoittanut kirjeen, jossa kerroin toivovani jotain muutakin. Lähetin kuitenkin perään tekstiviestin etten ikinä halua nähdäkään enää.
Sitten tapasin uuden miehen, jonka suhteen olin hyvin varovainen. Suhde eteni nopeasti, tajusin olevani retkussa. Olimme todella läheisiä, kunnes parin viikon kuluttua mies kylmeni ja ilmoitti ettei halua olla edes ystävä. En ole riittävän hyvä hänelle, ja olin kuulemma liian vaikea vastustettavaksi. Järkytys iski. En siis kelpaa kenellekään omana itsenäni. Oli tyhjä olo. 9kk psykologivierailuiden jälkeen lopetin käymästä, juttu vain ei enää toiminut.
Sitten tutustuin nykyiseeni, ja olemme olleet yhdessä yli 2 vuotta. Hän on täydellinen vastakohta näille muille idiooteille, mutta en ole vieläkään päässyt yli noista traumoista. Seksielämä ei oikein suju, kun en vain halua ja jälkeenpäin tulee eräänlainen inho, vaikka miestäni en missään nimessä inhoa. Kaipaisin enemmän hellyyttä, läheisyyttä ja käpertymistä kainaloon. Hän ei ole oikein niitä ihmisiä.. Hän on maailman kiltein, kärsivällisin, mukavin, söpöin ja ties mitä. Me emme vain osaa puhua näistä vaikeuksista.
Olen syönyt marraskuulta 2006 asti masennuslääkkeitä ja unilääkettä. Epilepsiakohtauksia on ollut useammin kuin koskaan, ja sen vuoksi olen joutumassa olkapään kiristysleikkaukseen. Vaurioitin kaatumisen aikana olkapään niin, että se menee paikaltaan aamuisin. Sattuu muuten ihan hirvittävästi. Käyn vihdoin oikeassa terapiassa, jossa olen pystynyt kertomaan vaikeasta suhteesta äitiini (hän ei voi hyväksyä masennustani, vaikka on mielenterv.alan ammattilainen), omasta parisuhteesta ja siitä pahimmasta- entisistä suhteista ja hyväksikäyttämisen tunteesta.
Olen lihonut 10 kiloa 2 vuoden aikana, aineenvaihdunta muuttui totaalisesti. Jokin aika sitten sain myös diapam-reseptin satunnaiseen ahdistukseen. Pelkään yksin olemista, ajattelin itseni satuttamista, kuolemaa ja vanhoja suhteita. Vihaan niitä ihmisiä pohjattoman paljon. En vain ole voinut kertoa kenellekään aiemmin, miksi. Suututtaa, kun ihmiset tulevat sanomaan "Miksi et hymyile enemmän?" Se paha olo siis paistaa ulospäin.
Pitäisi yrittää jaksaa olla töissä, vaikka keskittymiskyky on aivan surkea ja olen ihan uupunut väsymyksestä. Voisin nukkua kellon ympäri. Pelkään saavani epilepsiakohtauksia, ja inhoan ulkonäköäni. Inhoan miesten katseita, ihmettelen samalla miksi he tuijottavat minua. Olin aiemmin hoikka, joidenkin miestuttavien mielestä ulkonäöltäni vaikeasti lähestyttävä. Olin itsevarma, pitkä ja ilmeisesti kaunis. En pidä itseäni lainkaan kauniina, ryhti on lysähtänyt, inhoan vartaloani, ja erityisesti sitä tuskaa jota aiheutan epätasaisella käytöksellä miehelleni.
Tunnen syyllisyyttä, kaikkiin niihin vanhoihin tapahtumiin. Olen jotenkin epäkelpo, minusta ei ole kiinnostuttu persoonallisuuteni vuoksi, ennen kuin nyt. Aiheutan niin paljon tuskaa omalle kullalleni, kun saan raivokohtauksia pienistä asioista ja en kestä kun joudun olemaan yksin. Hän on joustanut todella pitkään, pelkään ettei hänellä kohta kestä pinna.
Siksi olen miettinyt taas visiittiä lääkekaapilla. En vain jaksa tätä rumbaa enää. Jotkut ystävät välttelevät yhteydenpitoa, eivät varmaan koe voivansa olla tukena tai pysty kuuntelemaan minua. Tuntuu siltä, että olen polkenut paikallaan viimeiset vuodet. Muut saavat lapsia, menevät naimisiin, ostavat asuntoja. Minä vain jumitan.
En toisaalta halua tehdä sitä, Kelalle terapiaan B-lausunnon kirjoittanut psykiatri lohdutti että kovimmassa paineessa syntyvät parhaat timantit. Ulkoisesti kulissit ovat hyvät, hyväpalkkainen työ, kiva asunto ja hyvä mies. Mutta silti olen ihan pohjalla. Terapeutti ymmärtää minua, ja auttaa käsittämään miksi minusta tuntuu milloin miltäkin. Minulla vaan ei ole voimia käsitellä kaikkea tätä. Kiitos jos jaksoit lukea tämän loppuun asti.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Onko mielestäsi parempi kuka tahansa vierellä,kuin yksin ?Miksi tarvitsisi olla jotain kulisseja ? Miksi hymyillä tekohymyä ?Ole oma itsesi teeskentelemättä,tee mikä sinusta tuntuu parhaalta,Ota sairaslomaa,ja hoida itsesi terveeksi,Tsemppiä
Ei tässä läheisriippuvuudesta ole kyse. Pärjään kyllä yksinkin, mutta silloin ajatukset kulkeutuu helposti niihin vanhoihin muistoihin ikävistä asioista. Olen muutenkin sosiaalinen ihminen, ja tarvitsen juttukavereita. Yksin olo on tosi tylsää joskus, kun taas joskus erittäin virkistävää.
Kulisseilla tarkoitan, että ulospäin kaikki onkin ok kun en kerro/anna oman sisäisen tilanteeni näkyä muille. Elämäntilanteeni taloudellisesti jne olisi jo ihanteellinen, kunpa vielä masennus parantuisi. En esitä mitään muuta, olen vain hiljaa asiasta.
Kyllä taitaa osittain olla sittenkin kyse läheisriippuvuudesta. Sitä vaan on vaikea itse omasta tilanteestaan havaita, ulkopuolinen huomaa sen melko pian. Tää on just näitä juttuja, joissa ihmisen on pakko tehdä ratkaisuja milloin tilanne vaatii muutoksia. On pakko olla rehellinen oman tilanteensa suhteen. Onko tässä suhteessa tarpeeks hyvää, että jaksan jatkaa, vai onko liikaa rasittavaa puolta. Ja kai sitä on meillä niin erilaisia vaiheita, joskus menee paremmin jne.
Oot fiksu kun olet tajunnut ettei alkoholi sovi sulle niitten muitten lääkkeitten eikä tietystikään myöskään epilepsian takia. Se on päätös mitä kannattaa vaalia. Ajattele jos tulevaisuudessa olisit vielä alkoholisti ja joutuisit sen takia monenlaisiin lisähankaluuksiin. Kirjota joskus lisää kuinka voit!
sen jälkeen voi odottaa arvostusta muilta. Niin se vaan menee. Jos suostut olemaan kynnysmattona, ei sinua kukaan muukaan korkealle arvosta. Hyvä, että olet päässyt tuhoisista suhteista irti. Löydä vielä ylpeytesi, miten sinua saa kohdella. Tarvitset selkeät rajat oman itsesi ympärille, rajat, joita ei ylitetä ilman sinun lupaasi.