Mitä tehdä? Mistä pyytää apua?
Käyn töissä, se onkin ainut asia mitä jaksan tehdä. Muun ajan mielelläni olisin vaan. Mikään ei tunnu enää miltään, en tule mistään iloiseksi enkä surulliseksi. Tuntuu ettei huomisessa ole mitään odottamisen arvoista. Parisuhde on, mutta kuinka pitkään? Mies ei jaksa ymmärtää kun mikään ei kiinnosta. En jaksa olla sosiaalinen, ystävyyssuhteet on oikeastaan kokonaan unohtuneet.
Koskee joka paikkaan, käsiä ja selkää särkee, närästää. Olen ruma ja tyhmä ja lihava, tuntuu että kaikki naureskelee selän takana, ne ystävätkin vaikkei todennäköisesti niin olekkaan.
Mikään ei enää kiinnosta. Ei sisustaminen, harrastukset, ihmisten tapaaminen, ei kertakaikkisesti mikään. Töissä teen saman verran kuin ennenkin, vaikka väsyttää aina ja on vetämätön olo.
Itsetuhoisia ajatuksia ei ole, mitä nyt joskus käy mielessä ettei paljoa harmittais jos jotain sattuis. Ei jaksa kiinnostaa sekään. En oikein tiedä mitä tekis. Lääkärille en haluais, koska saikkuun ei ois varaa, olen pätkätyöputkessa.
Käyn töissä, se onkin ainut asia mitä jaksan tehdä. Muun ajan mielelläni olisin vaan. Mikään ei tunnu enää miltään, en tule mistään iloiseksi enkä surulliseksi. Tuntuu ettei huomisessa ole mitään odottamisen arvoista. Parisuhde on, mutta kuinka pitkään? Mies ei jaksa ymmärtää kun mikään ei kiinnosta. En jaksa olla sosiaalinen, ystävyyssuhteet on oikeastaan kokonaan unohtuneet.
Koskee joka paikkaan, käsiä ja selkää särkee, närästää. Olen ruma ja tyhmä ja lihava, tuntuu että kaikki naureskelee selän takana, ne ystävätkin vaikkei todennäköisesti niin olekkaan.
Mikään ei enää kiinnosta. Ei sisustaminen, harrastukset, ihmisten tapaaminen, ei kertakaikkisesti mikään. Töissä teen saman verran kuin ennenkin, vaikka väsyttää aina ja on vetämätön olo.
Itsetuhoisia ajatuksia ei ole, mitä nyt joskus käy mielessä ettei paljoa harmittais jos jotain sattuis. Ei jaksa kiinnostaa sekään. En oikein tiedä mitä tekis. Lääkärille en haluais, koska saikkuun ei ois varaa, olen pätkätyöputkessa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kunnioitettavaa tuo sinnikkyytesi, vaikka järkisyyt siellä tietysti taustalla ovat. Mutta mieti sitä, että liian pitkälle venytetty avun hakeminen myös pitkittää toipumistasi. Ihan selvät masennuksen oireet sulla joka tapauksessa on. Terveys kannattaa kyllä asettaa ensisijalle. Mitä pikemmin saat apua, sen nopeammin pääset taas kiinni elämään.
Ota Kelan kautta etukäteen selvää, miten päivärahasysteemi kohdallasi toimisi, jos joudut jäämään saikulle. Jos puoliso ei jaksa ymmärtää sairauttasi, onko suhde sen väärtti myöskään pitkällä tähtäimellä? Maallikkojen, jotka masennuksesta eivät mitään tiedä, on hyvin vaikea ymmärtää, mistä on kysymys. Vaatii suurta sydäntä ja rakkautta kyetä tukemaan masentunutta.
Hae apua pikimmiten. Varmasti selviät, mutta sinun täytyy ottaa se ensimmäinen askel. Hengessä mukana!
Moi Sinulle!
Valitettavasti en osaa auttaa sua,mut ihan säikähdin,kun luin sun ajatelmat;ihan kun olisit kirjoittanut sen mun puolesta.
Et todellakaan ole yksin,täällä samanlainen tapaus.
Aivan samat oireet,paitsi että,mulla on 14v tytär,ja jos mulla olis rohkeutta,päättäsin päiväni.Psyykkisesti olen niin rikki,mikään ei todellakaan tunnu miltään.Ja se tässä pahinta onkin,että duunisssa pitää vetää ittesä äärirajoille;olla ilonen ja "ei huolta huomisesta" meininki.Ei siellä todellakaan voi sanoa olevansa heikko.Duuni pitää mun elämän kuitenkin ja jotenkin raiteillaan,vaik vaikeeta se on.
just tällä viikolla soitin terv.kesk.psykiatriselle sair.hoitajalle,että miten toimia,jos haluu yksityiselle psykoterapeutille.Sanoi,et voi suositella yhtä terapeuttii ja antoi nron. Ja netistä löytyy kyllä muitakin,kuulemma.
Soitin tälle kyseiselle henkilölle,mutta hänellä ei ollut ilta-aikoja.(en haluu töissä selvitellä,jos pitäs lähtee aikasemmin)
Siihen se tyssäs taas. Voiko avun hakeminen todellakin olla näin vaikeeta? Käytin tohonkin suoritukseen kaikki voimavarani.Ja taas sama kynnys edes...jaksanko hakee apua.En välttämättä.
Ota yhteys vaikka psykiatriseen sair.hoit.Ehkä hän osaa neuvoa sua eteenpäin. joku kunnallinen palvelu.
Toivon,että saat jostain asian mukaista apua.Vaatii voimavaroja,mut se on sen arvosta.
Tekstisi oli ihan kuin omasta elämästäni. Itse soitin terveyskeskuksen psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka suositteli ensimmäiseksi lääkärissä käyntiä ja sairauslomaa. En kuitenkaan halunnut siihen ryhtyä, kun on aikaisempaa kokemusta vastaavasta tilanteesta, enkä sitten ikinä palannut silloiseen työpaikkaani, vaan irtisanouduin sairausloman aikana. Tästä on siis aikaa yli kolme vuotta ja nyt olen eri työpaikassa. Sain ajan psyk. sairaanhoitajalle ja olen nyt käynyt terapiassa pari kertaa. Edelleen ehdottelee saikulle jäämistä, mutta jotenkin tuntuu, että työ on se viimeinen asia, joka pitää minut kasassa, niin en haluaisi siitä luopua, kun romahtaisin varmaan totaalisesti. Itselläni ongelmat johtuvat pääasiassa huonosta itsetunnosta, mikä on seurausta alkoholistiperheessä kasvamisesta. Elämäni perustuu muiden miellyttämiseen enkä tunne itse nauttivani mistään. Paras motiivi elämässäni on pakko: käyn töissä, kun on pakko ja ryhdyn yleensä kaikkeen perustelemalla itselleni, että on pakko tehdä sitä ja tätä. Nyt yritän opetella ajattelemaan enemmän itseäni ja uskoa, ettei minun ole pakko tehdä mitään. En tiedä, mitä sinun masennuksesi taustalla piilee, mutta varmasti keskustelu ammattilaisen kanssa voisi auttaa. Itse suhtauduin terapiaan melko epäilevästi enkä vieläkään osaa sanoa, mitä hyötyä siitä loppujen lopuksi on ja muutunko ikinä tarpeeksi, ettei näitä toistuvia masennuskausia aina joskus tulisi, mutta ihan varmasti helpottaa, kun saa puhua murheistaan, eikä tarvi koko ajan miettiä, että rasittaako sitä toista ihmistä liikaa omilla asioillaan.
Voih, kun raskas tilanne. Minulla aika samanlaista, mutta en ole enää työssä. Olen ikään kuin onnellisesti päässyt ns. työttömyyseläkeputkeen. Itse mielessäni hahmotan itseni olevan työkyvyttömyyseläkkeellä...
"Pätkätyöputki" ! Ai kun kolahti, olipa ilmaisu! Itsekin tein vuosikausia määräaikaisuuksia. SeKIN rassaa, heikentää hermoja? Silloin masennus oireistoineen pääsee paremmin hyökkäämään?
Aikoinaan työelämässä minäkin koin sen vaikeuden, että kun terapiassa pitäisi käydä, niin sitä ei voisi käydä työaikana, jotta asia pysyisi omana yksityisenä tietonani! Ei olisi mitenkään hyväksi työntekijälle, jos työpaikalla tiedettäisiin, että käy terapiassa... Sitten "etsisivät" varmaankiin sitä, että miksiköhän ja tarkkailisivat. Se vasta olisi kamalaa. Itse aikoinaan en olisi selvinnyt. Minulle järjestyi, Jumalan kiitos, aikanaan pitkä terapia niin, että kävin sitä ns. virka-ajan ulkopuolella. Nepä ovat kysyttyjä aikoja terapeuteilla ja kaupungin/kunnan terapeuttisia keskusteluja onkin aina tarjolla vain virka-aikana. Yäk! On kurjaa joutua julkistamaan töissä sairautensa, jota muut eivät muutoin honaisi. Minä en aikoinaan siihen joutunut, siksi otan todella osaa nyt teidän tänne kirjoittaneiden probleemiin! Rukoilen parasta.
Paine on sekin ettei sairauslomaa voi ja uskalla ottaa, vaikka sitä tarvitsisi. Huh-huijaa. Kaikkea parasta toivon sinullekin. Jospa kuitenkin voisit sair.loman levoksesi ottaa?! Ehtiikö työnantaja ja työtoverit niin kovin paneutua siihen haittaan, mikä siitä tulee?! Mutta ilmeisesti olet sellaisella paikalla, että olet "ns. korvaamaton" eli että asiasta tulisi liian suuri haloo, jonka tuntisit joka päivä kotona sairauslomalla nahoissasi. Yäk.
Hyvää yötä kaikille. t. Kokenut
Selvitä onko sinulla kevätväsymys.
Ruokailun jälkeen pakota itsesi lenkille.
Tsemppiä
Hei!
Kirjoituksesi oli suoraan kuin omasta suustani...
Töissä jaksan käydä, koska on pakko. Töissä varmasti kukaan ei voisi uskoa, että olen masentunut koska yritän olla niin pirteä ja ahkera. Töihini kuuluu myös asiakaspalvelu, ja en todellakaan halua omaa pahaa oloani siirtää toisille!
Olen tällä hetkellä koulun pakollisessa työharjottelussa, ilmaiseksi. Muut työntekijät ovat ihan ok, mutta "koulutytöttely" ärsyttää, koska olen kuitenkin jo 23.
Itsekin tulen kotiin, ja olen aivan poikki. Poikaystävä ei ymmärrä. Hän syyttää tästä vain minua itseäni "ajattele positiivisemmin!". MITEN? Tottahan toki haluaisin ajatella positiivisemmin mutta en vain pysty siihen. Mikään ei myöskään minua kiinnosta. En jaksa harrastaa, en tehdä mitään ylimäärästä. Siivouksetki yleensä unohtuvat. Haluan vain nukkua. Herään, menen töihin, tulen töistä, menen nukkumaan.
En oikeastaan ole siis hyvä auttamaan sinua, mutta haluaisin löytää myös keinon tähän.
Pitäisikö meidän molempien kuitenkin mennä puhumaan lääkärille? Sekin vaan on sellainen juttu, että riippuu paljon kelle lääkärille menee puhumaan... Useimpia ei varmaan oikeesti edes kiinnosta. Enkä toisaalta haluaisi alkaa miksikään pilleristiksi.