Pähkäilin tässä viimein, että bulimia on aivan täysin psyykkinen sairaus.
Se ei ole keino laihduttaa tai yrittää olla sievä vaan tapa kohdata ongelmansa. Tai oikeammin, tapa välttää ongelmiensa kohtaaminen.
Onhan tää ollut jo tiedossa, mutta nyt oikeasti omakohtaisesti se välähti itselle kun pari päivää sitten oksensin taas. Vaikka luulin olevani erossa tästä, en ajatellut koko asiaa pitkään aikaan ja jo puoli vuotta "kohtaukset" on olleet todella harvakseltaan ja ihan yksittäisiä.
Mutta nyt taas, koko päivä yhtä stanan yrjöämistä. Ja mistä se lähti? Ei, ei peilikuvasta (vaikka sekin toki auttaa) vaan ihan siitä, että itsellä tuli ongelmia ihan muista syistä. Siitä, ettei saanut sanottua kaikkea, siitä, että kaikki tuntuu menevän pieleen ja siitä, että toiset kehuivat minua. Sitä en kestä, että minua kehutaan, kun tiedän kuinka väärin syin sitä tehdään, kuinka epätäydellistä kaikki tekemäni on kuinka paska ihminen olen.
Ei osaa selittää, sitä vain ryntää oksentamaan.
Fyysinen kipu on niin paljon helpompi kestää kuin henkinen.
Ja ongelmiaan paeta. En tajua en tajua miksi teen tätä? Vaikka tajuan nyt vihdoin sen perimmäisen ongelman, kun vuosia luulin tän olevan ihan vain itsetunto/itseinho ja ulkonäköjuttu.
Silti, miten nyt jatkan? Oikeasti, luulisi olevan helpompi vaikka pillahtaa itkuun kuin paeta oksentamaan että muutkin näkisivät että tässä on mulla ongelma ja ehkä se olisi helpompi kohdata kun kaveritkin sen tajuais, mutta ei. En osaa itkeä osaan vain oksentaa.
Se ei ole keino laihduttaa tai yrittää olla sievä vaan tapa kohdata ongelmansa. Tai oikeammin, tapa välttää ongelmiensa kohtaaminen.
Onhan tää ollut jo tiedossa, mutta nyt oikeasti omakohtaisesti se välähti itselle kun pari päivää sitten oksensin taas. Vaikka luulin olevani erossa tästä, en ajatellut koko asiaa pitkään aikaan ja jo puoli vuotta "kohtaukset" on olleet todella harvakseltaan ja ihan yksittäisiä.
Mutta nyt taas, koko päivä yhtä stanan yrjöämistä. Ja mistä se lähti? Ei, ei peilikuvasta (vaikka sekin toki auttaa) vaan ihan siitä, että itsellä tuli ongelmia ihan muista syistä. Siitä, ettei saanut sanottua kaikkea, siitä, että kaikki tuntuu menevän pieleen ja siitä, että toiset kehuivat minua. Sitä en kestä, että minua kehutaan, kun tiedän kuinka väärin syin sitä tehdään, kuinka epätäydellistä kaikki tekemäni on kuinka paska ihminen olen.
Ei osaa selittää, sitä vain ryntää oksentamaan.
Fyysinen kipu on niin paljon helpompi kestää kuin henkinen.
Ja ongelmiaan paeta. En tajua en tajua miksi teen tätä? Vaikka tajuan nyt vihdoin sen perimmäisen ongelman, kun vuosia luulin tän olevan ihan vain itsetunto/itseinho ja ulkonäköjuttu.
Silti, miten nyt jatkan? Oikeasti, luulisi olevan helpompi vaikka pillahtaa itkuun kuin paeta oksentamaan että muutkin näkisivät että tässä on mulla ongelma ja ehkä se olisi helpompi kohdata kun kaveritkin sen tajuais, mutta ei. En osaa itkeä osaan vain oksentaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Saman jutun olen minäkin huomannut. Minulla ei enää ole ongelmia tuon ahmin-oksennan -jutun kanssa, mutta kun jokin menee pieleen, lähden lenkille ja juoksen niin kauan kunnes meinaan pyörtyä tai oksennan limaa...
Minä vihaan itseäni. vihasin eilen ja vihaan tänään, toivottavasti en huomenna... mulla tähän liittyy myös itseinho, mutta se on seurausta liian korkeasta itsensä kontrolloimisesta. pohjimmiltaan haluan paeta kaikkea pahaa itsessäni, sitä kun ei vaan pääse karkuun..:(
Minä olen oppinut pikkuhiljaa itkemään, mutta vihaan sitäkin, koska minulle on opetettu että itkeminen on heikkoutta... Ja minähän en ole heikko, tai ainakaan en haluaisi olla...