Nyt yli 30-vuotiaana ja pienen lapsen äitinä vasta ymmärrän mitä kaikkea itse olen lapsena saanut kokea. Vastuuta.
Ensimmäiset muistikuvat mitä muistan, ovat nuoremmasta veljestä huolehtiminen. Muistan kuinka äiti neuvoi ja opetti kaikki kodin askareet minulle, ikäänkuin turvatakseen oman selustansa jos joskus jotain sattuisi hänelle.
Normaali työläisperhe, isä töissä ja äiti meidän lasten kanssa kotona. Äiti rakasti meitä ja myös näytti sen. Isältä en muista koskaan saaneeni halausta, puhumattakaan muista yhteisistä tekemisistä. Muistan vain nyökkäyksen ja pään pudistuksen, jos hänen kanssaan kommunikoi.
Kymmenvuotiaasta lähtien muistan hetket, jotka haluaisin unohtaa. Isä joi viikonloput, ja tarpeeksi otettuaan alkoi äidin haukkuminen ja yleensä se johti väkivaltaan äitiäni kohtaan. Äiti oli huora, joka vain makasi kotona tekemättä yhtään mitään..Vaikka todellisuudessa hän oli meidän lasten kanssa 24h, koti putipuhtaana ja ruoka oli valmiina aina pöydässä isälle, kun hän suvaitsi vain saapua kotiin.
Minä olin aina nyrkin välissä puolustamassa äitiä ja estin isää lyömästä.Usein se auttoi, mutta joskus myös minä lensin. Nuorempi veli pakeni piiloon itkemään ja vanhempi häipyi osoittaen välinpitämättömyyden tilannetta kohtaan. Puolustin ja uhmasin niin paljon kuin pienenä tyttönä pystyin..
Kun olin murkku, äiti alkoi saada tarpeekseen..ja turvautui yllätys, yllätys, alkoholiin. Ja kun hän ei voinut nyrkin pelossa juoda kotona, hänen täytyi lähteä pois. Kenelle jäi vastuu?
Minulle.
Hoidin kodin, pikkuveljeni ja isoveljeni ja laitoin ruoan, leikin äitiä, kuten isoveljeni aina katkerasti ja suruissaan asian ilmoitti. Äiti saattoi olla poissa muutaman päivän tai viikon. Isä katui tekemisiään ja äiti tuli taas takaisin.
Kaikki oli hyvin viikon pari, ja taas sama rumba.
Muistan yhden jouluaattoillan, kun lähdin pikkuveljeni kanssa ulos kävelemään ja katselemaan kadun varrelta kuinka muut perheet viettävät joulua. Laskimme joulupukkeja ja yritin kaikin tavoin tehdä veljelleni joulumielen, vaikka lähdimme juuri talosta, jossa tapeltiin täyttä päätä.
Voisin jatkaa tätä tarinaa kertomalla kuinka ase oli minun ja äidin ohimolla isäni uhkaamana, tai kuinka irrotin hirttoköyden autotallin katosta kun äitini sen oli sinne laittanut itseään varten...mutta en jaksa.
Äitini kuoli (osittain itseaiheutetusti) ollessani 18-vuotta. Vuoden äidin kuoleman jälkeen vielä "leikin äitiä" hoitaen kodin ja huolehtien pikkuveljeni.
Lähdin.
Halusin oman elämän. Olin menettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni vanhemmistani ja sisaruksistani huolehtimiseen.
Nyt kun itse olen äiti, tajuan miten kauhea lapsuus minulla on ollut. Aiemmin se oli arkipäivää ajatuksissa, mutta nyt tämän valtavan rakkauden keskellä vauvaani kohtaan en voi kuvitella pilaavani lapseni elämää niinkuin se minulta pilattiin. Tosin minusta on kasvanut vahva ja määrätietoinen ihminen.
Rakastakaa lapsianne. Jos ette rakasta toisianne, erotkaa. Lapsi sopeutuu helpommin vanhempien eroon kuin kolmenkymmenenvuoden traumoihin.
Ensimmäiset muistikuvat mitä muistan, ovat nuoremmasta veljestä huolehtiminen. Muistan kuinka äiti neuvoi ja opetti kaikki kodin askareet minulle, ikäänkuin turvatakseen oman selustansa jos joskus jotain sattuisi hänelle.
Normaali työläisperhe, isä töissä ja äiti meidän lasten kanssa kotona. Äiti rakasti meitä ja myös näytti sen. Isältä en muista koskaan saaneeni halausta, puhumattakaan muista yhteisistä tekemisistä. Muistan vain nyökkäyksen ja pään pudistuksen, jos hänen kanssaan kommunikoi.
Kymmenvuotiaasta lähtien muistan hetket, jotka haluaisin unohtaa. Isä joi viikonloput, ja tarpeeksi otettuaan alkoi äidin haukkuminen ja yleensä se johti väkivaltaan äitiäni kohtaan. Äiti oli huora, joka vain makasi kotona tekemättä yhtään mitään..Vaikka todellisuudessa hän oli meidän lasten kanssa 24h, koti putipuhtaana ja ruoka oli valmiina aina pöydässä isälle, kun hän suvaitsi vain saapua kotiin.
Minä olin aina nyrkin välissä puolustamassa äitiä ja estin isää lyömästä.Usein se auttoi, mutta joskus myös minä lensin. Nuorempi veli pakeni piiloon itkemään ja vanhempi häipyi osoittaen välinpitämättömyyden tilannetta kohtaan. Puolustin ja uhmasin niin paljon kuin pienenä tyttönä pystyin..
Kun olin murkku, äiti alkoi saada tarpeekseen..ja turvautui yllätys, yllätys, alkoholiin. Ja kun hän ei voinut nyrkin pelossa juoda kotona, hänen täytyi lähteä pois. Kenelle jäi vastuu?
Minulle.
Hoidin kodin, pikkuveljeni ja isoveljeni ja laitoin ruoan, leikin äitiä, kuten isoveljeni aina katkerasti ja suruissaan asian ilmoitti. Äiti saattoi olla poissa muutaman päivän tai viikon. Isä katui tekemisiään ja äiti tuli taas takaisin.
Kaikki oli hyvin viikon pari, ja taas sama rumba.
Muistan yhden jouluaattoillan, kun lähdin pikkuveljeni kanssa ulos kävelemään ja katselemaan kadun varrelta kuinka muut perheet viettävät joulua. Laskimme joulupukkeja ja yritin kaikin tavoin tehdä veljelleni joulumielen, vaikka lähdimme juuri talosta, jossa tapeltiin täyttä päätä.
Voisin jatkaa tätä tarinaa kertomalla kuinka ase oli minun ja äidin ohimolla isäni uhkaamana, tai kuinka irrotin hirttoköyden autotallin katosta kun äitini sen oli sinne laittanut itseään varten...mutta en jaksa.
Äitini kuoli (osittain itseaiheutetusti) ollessani 18-vuotta. Vuoden äidin kuoleman jälkeen vielä "leikin äitiä" hoitaen kodin ja huolehtien pikkuveljeni.
Lähdin.
Halusin oman elämän. Olin menettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni vanhemmistani ja sisaruksistani huolehtimiseen.
Nyt kun itse olen äiti, tajuan miten kauhea lapsuus minulla on ollut. Aiemmin se oli arkipäivää ajatuksissa, mutta nyt tämän valtavan rakkauden keskellä vauvaani kohtaan en voi kuvitella pilaavani lapseni elämää niinkuin se minulta pilattiin. Tosin minusta on kasvanut vahva ja määrätietoinen ihminen.
Rakastakaa lapsianne. Jos ette rakasta toisianne, erotkaa. Lapsi sopeutuu helpommin vanhempien eroon kuin kolmenkymmenenvuoden traumoihin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
mutta minun tarinaani liittyi seksuaalista hyväksi käyttöä...kyyneleet tuli silmiin kun tarinasi luin....
kohtalotoverisi. Vaikkakin että olen 23 ja tulossa äidiksi. Ja aloin oireilemaan lapsuuttani siten että lopetin syömisen, aloin käyttämään päihteitä ja masennuin... nyt alkaa elämä näyttää valoisampaa puolta, onneksi. Meistä tulee perhe.
se auttaa ku puhut menneisyyttäs.
Meil oli vähän lievempää, mutta tutulta kuulostaa. Turvattomuutta, ilman vanhempia heräämisiä, yksinoloa, vastuuta, kouluun lähdöt ilman lähettäjää. Vanhemmat vetos aina siihen, että ei sellasista tuu mitään joilla on ollut liian turvattu lapsuus...Jos nyt pääsisin tohon hetkeen uudestaan, sanoisin pari valittua sanaa ja kertoisin pari juttuu lasten kasvatuksesta.
Aina oon miettinyt mikä just mussa on se tekijä etten osaa luottaa enkä ystävystyä, miks mulla on huono itsetunto joissain tilanteissa.
Nyt kun on oma lapsi, niin kaiken näkee jotenkin kirkkaammin. Ainakin tiedän mitä kaikkee en tee oman lapsen kaa.
Mut sä oot selvinnyt hienosti, tää koettu skeida pistää kyl yrittämään parhaan mukaan.