luulen olevani masentunut, ja olenkin. mutta en silti halua hakea apua... en vain usko että siitä olisi mitään apua. lääkkeitä en missään nimessä halua alkaa syömään! ja kun on niin vaikea puhua läheisillekin, niin entäpä sitten jollekin tuiki tuntemattomalle. eikä puhuminen ole tähänkään asti auttanut.
mietinpä vaan onko tilani jo aivan liian vakavaa....
....itsetunto on nolla, en ole mielestäni minkään arvoinen. olen ruma, tyhmä, epäonnistunut ja epämuodostunut. ja järjellä ajateltuna tiedän, ettei kaikki tämä ole täysin totta, mutta silti minusta vaan tuntuu siltä. eikä se ole vaan mitään pinnallista täydellisyyden tavoittelua, ei todellakaan. en vaan tunne olevani minkään arvoinen tällaisena. omasta mielestäni minun tulisi muuttua täysin sekä henkisesti, että fyysisesti jotta minusta voitaisiin pitää ja jotta voisin itse pitää itsestäni. jos kuulen kohteliaisuuden esimerkiksi ulkonäöstäni, en koskaan ota niitä tosissani.. ajattelen vaan että kunhan mielistelevät, haluavat vain jotain muuta.. ja meikillähän saa paljon aikaan, jos näkisivät minut ilman meikkiä, eivät vilkaisisikaan minuun päin.
en luota itseeni yhtään, en uskalla alkaa tekemään mitään koska pelottaa että epäonnistun, ja olen aivan varma että epäonnistun. nyt olen vaan "ottanut itseäni niskasta kiinni" ja alkanut toimimaan, jatkan koulua (jonka lopetin, koska en vaan jaksanut enää), päätin aloittaa autokoulun, ja olen aivan kauhuissani.... en minä tule tästä selviämään, stressi ja ahdistus on vaan entistä kovempi. läheisille yritän esittää että kyllä tämä tästä... kaikki on ok, vaikka sisimmässäni haluaisin olla kuollut, ja tappaisin itseni, jos vaan suinkin uskaltaisin.... en vaan valitettavasti kestä kipua, missään muodossa. en halua kuorimittaa läheisiäni murheillani, siksi yritän esittää että kaikki on hyvin... vaikka läheisimmät kyllä tietävät ettei näin ole, he vaan luulevat että "parantuminen" on alkanut. harmi kun esittäminen on vaan niin vaikeaa. masennustani on kestänyt syksystä 2005, välillä menee paremmin välillä huonommin... mutta koskaan ei enää ole sitä tunnetta että elämä on ihanaa, vaikka tosin tuskin olen koskaan niin ajatellutkaan. pessimisti-luonne muutenkin. joten, onko tämä kaikki vaan pessimistisyyttäni, vai olenko oikeasti masentunut ja sairas?
mietinpä vaan onko tilani jo aivan liian vakavaa....
....itsetunto on nolla, en ole mielestäni minkään arvoinen. olen ruma, tyhmä, epäonnistunut ja epämuodostunut. ja järjellä ajateltuna tiedän, ettei kaikki tämä ole täysin totta, mutta silti minusta vaan tuntuu siltä. eikä se ole vaan mitään pinnallista täydellisyyden tavoittelua, ei todellakaan. en vaan tunne olevani minkään arvoinen tällaisena. omasta mielestäni minun tulisi muuttua täysin sekä henkisesti, että fyysisesti jotta minusta voitaisiin pitää ja jotta voisin itse pitää itsestäni. jos kuulen kohteliaisuuden esimerkiksi ulkonäöstäni, en koskaan ota niitä tosissani.. ajattelen vaan että kunhan mielistelevät, haluavat vain jotain muuta.. ja meikillähän saa paljon aikaan, jos näkisivät minut ilman meikkiä, eivät vilkaisisikaan minuun päin.
en luota itseeni yhtään, en uskalla alkaa tekemään mitään koska pelottaa että epäonnistun, ja olen aivan varma että epäonnistun. nyt olen vaan "ottanut itseäni niskasta kiinni" ja alkanut toimimaan, jatkan koulua (jonka lopetin, koska en vaan jaksanut enää), päätin aloittaa autokoulun, ja olen aivan kauhuissani.... en minä tule tästä selviämään, stressi ja ahdistus on vaan entistä kovempi. läheisille yritän esittää että kyllä tämä tästä... kaikki on ok, vaikka sisimmässäni haluaisin olla kuollut, ja tappaisin itseni, jos vaan suinkin uskaltaisin.... en vaan valitettavasti kestä kipua, missään muodossa. en halua kuorimittaa läheisiäni murheillani, siksi yritän esittää että kaikki on hyvin... vaikka läheisimmät kyllä tietävät ettei näin ole, he vaan luulevat että "parantuminen" on alkanut. harmi kun esittäminen on vaan niin vaikeaa. masennustani on kestänyt syksystä 2005, välillä menee paremmin välillä huonommin... mutta koskaan ei enää ole sitä tunnetta että elämä on ihanaa, vaikka tosin tuskin olen koskaan niin ajatellutkaan. pessimisti-luonne muutenkin. joten, onko tämä kaikki vaan pessimistisyyttäni, vai olenko oikeasti masentunut ja sairas?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Noin pintapuolisesti nähtynä sanoisin, että olet masentunut. Suosittelen hakemaan apua, jos yhtään siltä tuntuu.. lääkkeet terapia yhdessä pelastivat ainakin minun elämäni!
Ota netistä googlettamalla Beckin masennustesti, simppeli tehdä ja tulokset kertoo, missä mennään.
Ohjeet löytyy samasta paketista.
Lukemani perusteella oireesi viittaavat masennukseen, mutta toi testi on myös hyvää pohdintaa itselle omasta tilanteesta.
Lääkkeiden syömisessä ei ole mitään häpeällistä tai väärää. Masennuksesta on lähes mahdoton toipua ilman lääkitystä, koska kyse ei ole mistään mielialahäiriöstä vaan häiriöstä aivokemiassa, jota siis lääkkeillä korjataan.
Kaikkea hyvää!
no kyseisestä testistä tuli pisteitä 32... eli aika paljon siis. mulla on vaan se, että mielialat vaihtelee aika huimasti.... joskus oon ihan hysteerinen ja joskus vaan alakuloinen, jos alan miettimään tulevaisuutta, niin iskee suorastaan paniikki ja epätoivo, mutta jos en ajattele huomista pidemmälle, niin ahdistus ei ole niin kova. että onko se sitten masennusta, vai hulluutta, en tiedä. ja kuten sanoin, lääkkeisiin en koske!
nyt hyvä ihminen tee samaa virhettä minkä minä meinasin tehdä:(
Ota kaikki saamasi apu vastaan, niin tuo vuoristorata loppuu.
Hei, ellet vielä ole hakenut apua, tee se ihan heti. Jos testin raja-arvo on 17 ja sinulla pointsit 32, alkaa olla jo kiire. Tilanteesi menee koko ajan huonompaan suuntaan ja pian voit olla oikeasti siinä jamassa ettet enää pääse liikkeelle.
Nyt mars lääkäriin pikimmiten. Hengessä mukana!
Avun hakeminen voi olla vaikeaa. Itsekin kieltäydyin aikaisemmassa elämässäni lääkkeistä, vastoin parempaa tietoani. Luulin että niistä muutun eri ihmiseksi ja menetän jotain arvokasta.
No, se ei ole totta. Kun on aivoissa kemiat sekasin niin ne on. Eikä siinä ole mitään hienoa.
Kuolema pyörii mielessä, on se kuule miljoonalla muullakin pyörinyt; jotkut on jopa onnistuneet siinä. Se on kuitenkin älytön ja itsekäs teko.
Kun olin itse vaikeasti masentunut ja horjuin haudan partaalla, lääkkeet tarjosivat minulle ikäänkuin suojakilven jonka alla oli hyvä rauhassa parantua. Jokaiselle tietysti määrätään oman henk.koht. tilanteen mukaan lääkkeet ja muu hoito.
Ja vielä, ole huoletta vaivaksi muille. Sinäkin ansaitset tulla onnelliseksi.