Hei!
Olen 25-vuotias nainen ja haaveilen äitiydestä. Mieheni kanssa olemme seurustelleet 4 vuotta ja menemme kesällä naimisiin. Perheenlisäys olisi toivomuksessa lähivuosina, biologinen kello tikittää kovasti.
Olen sairastanut mielenterveysongelmia 17-vuotiaasta. Diagnoosini ovat maanis-depressiivisyys ja rajatilapersoonallisuus. Minulla on masennus- ja psykoosilääkitys sekä rauhoittavia lääkkeitä. Nykyisin tilanne on lääkityksellä hallinnassa, mieheni ja perheeni ovat hyvänä tukena. Tiedän, että raskausaikana olisi käytettävä mahdollisimman vähän lääkkeitä ja olen keskustellut psykiatrini kanssa asiasta.
Mieheni (ja samaten minä itse) uskoo, että olisin hyvä äiti. Sukulaisiin on läheiset välit, ja uskon, että he olisivat myös tukena. Olen työskennellyt pienten lasten kanssa. Pidän heistä, ja hyvin ilmeisesti tunne on molemminpuolinen. Itselläni on 4 nuorempaa sisarusta.
Olen kuullut häijyjäkin kommentteja, ja itse olen vähän huolissani sairauksien mahdollisesta perinnöllisyydestä. Sukulaiseni kuitenkin ovat psyykkisesti normaaleja yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Varmaankin riskini synnytyksen jälkeiseen masennukseen on paljon tavallista suurempi.
Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia? Haluaisin kuulla nimenomaan äitien mielipiteitä asiasta. Lääkärini tietysti osaa kertoa tilastoja ym., mutta ei tunnepuolesta.
Olen 25-vuotias nainen ja haaveilen äitiydestä. Mieheni kanssa olemme seurustelleet 4 vuotta ja menemme kesällä naimisiin. Perheenlisäys olisi toivomuksessa lähivuosina, biologinen kello tikittää kovasti.
Olen sairastanut mielenterveysongelmia 17-vuotiaasta. Diagnoosini ovat maanis-depressiivisyys ja rajatilapersoonallisuus. Minulla on masennus- ja psykoosilääkitys sekä rauhoittavia lääkkeitä. Nykyisin tilanne on lääkityksellä hallinnassa, mieheni ja perheeni ovat hyvänä tukena. Tiedän, että raskausaikana olisi käytettävä mahdollisimman vähän lääkkeitä ja olen keskustellut psykiatrini kanssa asiasta.
Mieheni (ja samaten minä itse) uskoo, että olisin hyvä äiti. Sukulaisiin on läheiset välit, ja uskon, että he olisivat myös tukena. Olen työskennellyt pienten lasten kanssa. Pidän heistä, ja hyvin ilmeisesti tunne on molemminpuolinen. Itselläni on 4 nuorempaa sisarusta.
Olen kuullut häijyjäkin kommentteja, ja itse olen vähän huolissani sairauksien mahdollisesta perinnöllisyydestä. Sukulaiseni kuitenkin ovat psyykkisesti normaaleja yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Varmaankin riskini synnytyksen jälkeiseen masennukseen on paljon tavallista suurempi.
Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia? Haluaisin kuulla nimenomaan äitien mielipiteitä asiasta. Lääkärini tietysti osaa kertoa tilastoja ym., mutta ei tunnepuolesta.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Minusta olet miettinyt asian hyvin ja sinulla on samanlainen oikeus lapsiin kuin muillakin, ethän ole vaarallinen tai vastuuton, vaan sairas tavalla johon on olemassa hoitoa ja lääkkeitä.
Jos sinulla on hyvä tukiverkosto ympärilläsi, en usko ettetkö selviäisi hyvin, psykiatrisi räätälöi lääkkeesi sopivaksi raskauden ajaksi, ja jos kerrot avoimesti terveydentilastasi neuvolassa, he osaavat ennakoida mm riskin synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja kertoa jo etukäteen miten ehkäistä sitä ja miten hoitaa tarvittaessa.
Todennäköisesti tulen olemaan hieman tavallista tarkemmassa valvonnassa ( siis hyvässä mielessä) raskautesi aikana ja luultavasti mm lastenlääkäri konsultoi sinua jo ennen lapsen syntymää.
Itse tunnen yhden samat diagnoosit omaavan äidin kuin sinä jolla pieni vauva, ja raskauden aikaisista peloista huolimatta kaikki on mennyt hyvin, oireet pysyneet kurissa ja tukiverkko, omaiset ja terveyshoidon ammattilaiset,ovat apuna.
Onnea perheenperustamiselle (:
Juu tuttua tekstiä, olenkin jo vastaillut moneen samantapaiseen aloitukseen. Eli ihan hyvältähän tuo tilanne vaikuttaa siihen nähden että sairastat kaksisuuntaista. Tuo rajatilapersoonallisuus ei ihan ole meikäläisen aluetta joten siihen osaa sanoa kommenttia.
Jos sinä, mies ja psykiatri on samaa mieltä ja HYVÄ TUKIVERKKO, niin ei ole mitään estettä yrittää lasta. Se on sinun oikeutesi. Mutta kannattaa miettiä valmiiksi sellaset jutut että mitä tapahtuu jos sairastuu, eikä kykene lapsenhoitoon. Osallistuuko isovanhemmat? Nämä asiat helpottaa ja on turvallisempi olo koko perheellä, kun ei jää yksin asian kanssa. Kannattaa miehen kanssa sopia pelisäännöt ja miettiä yhteinen linja. Äidin hyvinvointi on lapsen hyvinvointia. Eli tarviat jotakin "henkireikiä" siitä arjesta. Harrastukset ja oma aika, ne on tärkeitä. Eikä kannata alkaa vaatia itseltään ihan liikoja ( kestoilut, pakko-täysimetys, omat soseet ) jos ei jaksa. Tekee niinkun teidän perheelle on paras! Eikä kenellekkäään tarvitse todistella mitään. Itse taisin syyllistyä noihin juttuihin, mutta sekin pohjautui siihen että sain niin paljon paheksuntaa ja "mitenköhän tuokin pärjää" asennetta muilta. Ihmisen pitäsi osata tietää millon on syy heittäytyä ylpeeks ja millon ei. No, siitä oppineena.
Ilkeitä kommentteja varmasti tulet kuulemaan, mutta pistä toisesta korvasta ulos. Alku ei varmaankaan tule olemaan helppoa , eikä raskauskaan, mutta pitää yrittää muistaa että kyllä ne kasvaa isommiksi :)
Kyllä se taitaa olla niin että periytyviä ovat nämä aivosairaudetkin. Meillä ainakin koko suku on umpihullua porukkaa ;) Mut hengissä me ollaan pysytty. Sitäpaitsi, kaikki nerotkinhan ovat olleet umpihulluja...heh..
Vaikka välillä miettii et miks miulla on tällänen sairaus ja olis helpompaa jos olis terve, nii eipä se meen niin. Ei kellään ole helppoa, ne on vaan eri syyt mitkä tekee elämästä vaikeeta ajoittain. On tää jotain antanutkin, itsetuntemuksen.
Oikein hyvää kevättä!
Meidän suku meinaan. Itse olen depressioaltis, sairastanut vakavan masennuksen parikin kertaa ja kuinka ollakaan, kyllä se synnytyksenjälkeinenkin sitten nuoremman jälkeen iski. Mikä yllätys...
Minusta niin kauan kuin kaikki asinaosaiset ovat tilatneesta selvillä ja suhtautuvat hyvin, ei mitään huolta ole. Kun mies on innolla mukana, tukiverkko on, ja lääkäri seuraamassa tilaasi, ja kun itse vahdit merkkejä tilasi muutoksista (raskaus vaikuttaa joihinkin psyykkisiin häiriöihin jopa positiivisesti. Ystäväni paniikkihäiriö painui täysin oireettomaksi melkein koko raskauden ajaksi, ja palasi synnytyksen jälkeen. Vastakkaisia esimerkkejä löytyy myös ja etukäteen ei voi mitään ennustaa....)
Oikealla lääkityksellä kaksisuuntaista ihmistä ei erota "terveestä" mitenkään. Komppaus Sonen tekstiin siis.
***
kun asiat on niin monimuotoisia ja monimutkaisia. edelliselle: bipolaarisuus ja masennus alttius ovat aivan eri asiat ja rajatilapersoonallisuus on vakava persoonallisuushäiriö. on spekuloitu että nämä ovatg vahvasti perinnöllisiä molemmat.
maailma on täynna (ja suomi) lapsia joita kukaan ei rakasta niinkuin lasta pitäisi, ja tässä ap ilmeisesti olisis valmis satsaamaan lapsiinsa joka on ihana asia. mutta kyllähän noi sairaudet mietityttää, kun ne eivät todennäköisesti ikinä parane. nyt kun itse olen saanut lapsen, oon useasti miettinyt etten tajunnut miten lapsi kärsii ihan kaikesta taakasta mitä vanhemmat tuovat , mutta eihän elämä ikinä ole täydellistä.
mitä mieltä psykiatrisi on asiasta? olen seurustellut maanis depressivisen ihmisen kanssa, ja täytyy sanoa että se oli ajoittain todella pelottavaa, kun todellisuus katosi ja ihminen muuttui toiseksi, täysin itsensä ympärillä pyöriväksi. se ei voi olla lapselle suotavaa....
olla hommaamatta omia jälkeläisiä, sairaita on jo ihan tarpeeksi.
Ottaka adoptiolapsia , ettei tarvitse itkeä lapsettomuutta, vai onko niin että adoptiota ette saa sinun sairauden takia , mutta omia lapsia voi hankkia !!!???
On siinä pienoinen epäsuhta, riskinä kun on lisää sairaita tai heitteillejätettyjä lapsia .
Kyllä tuollaisilta sairailta pitäisi lisääntyminen kieltää, seulotaanhan muutkin sairaudet, miksi siis tietehtahtoen lisätä mieleltään sairaita ihmisiä.
aika harva mielisairaus on periytyvää vaikka osassa on alttius periytyä tai muotoja jotka periytyvät, mutta tauti ei välttämättä puhkea koskaan tai on hallinnassa.
Jos vain varmasti terveet ja kyvykkäät ihmiset saa lisääntyä niin sulta se on otettava se oikeus pois koska olet noin rajoittunut ajatusmaailmaltasi ja suvaitsematon, lapsistahan tulee samanlaisia..
Jokaisella on oikeus vanhemmuuteen on todettu vaikka sitten puolisolla olisi samanlaiset vekottimet haarovälissä. Ikävä kun koiras ei voi poikia.. Adoptiossa kriteerit on tiukemmat koska siinä pyritään turvaamaan lapsen asema mahdollisimman hyvin. Tasapainoinen ihminen vaikkakin mielenterveyspotilas ja siihen lääkkeitä syövä voi olla yhtä hyvä äiti ja on aivan kelvollinen adoptioonkin. Miksi kisata vaan niistä adoptiolapsista niiden kanssa jotka ei lasta muuten saa?
Lukutaitoinen olisi myös oivaltanut, että puoliso on normi kansalainen mitä sekin tarkoittaa nykyisin? Tukiverkosto on kunnossa toisin kuin suurella osalla perheitä. Lisäksi on mahdollisuus saada apua siltä hoitoverkostolta joka on jo nyt taustalla olemassa. Esim juuri synnytyksen jälkeinen masennus tai aloittajan tapauksessa mahdollisesti ylikierrokset on tiedostettu riski. Monella muulla asiasta luetaan iltiksen lööpistä tai todetaan ekan itsariyrityksen jälkeen tai kun vauva on vähän tippunut tai sitä on ravistettu. Harva osaa hakea apua ajoissa tai edes huomaa tilaansa tai edes puoliso..
Ota selvää ja pala aasiaan taas uudella innolla.
Hei! Ajattelin kirjoittaa sinulle,koska olen itse sairastanut masennusta.Itselläni on kaksi lasta 6 vuotias ja kuukauden vanha.Henkilökohtaista kokemusta ei ole masennuslääkkeiden syömisestä raskauden aikana,koska lopetin lääkkeiden syömisen ennen raskaaksi tuloa.Minun mielestä sinä ja miehesi voitte yrittää perheenlisäystä mikäli lääkityksesi vain sallii sen.jokaisella naisella on oikeus äitiyteen,myös sinulla! Toivotan hyvää kevättä ja onnea jotta saisitte pienen tytön tai pojan. :-)
mielen sairaus kuin maanisdepressivisyys(kaksisuuntainen nykyään) tai rajatilapersooonallisuushäiriö. niissä ihmisellä on yksi tai useampi persoona, ihminen muuttuu siis psykoottisessa episodissa (joita voidaan tukahduttaa lääkityksellä) toiseksi ihmiseksi kokonaan, ei vaan "masennu"
psykoottisuus ei siis myöskään ole sama asia kuin psykopaatti.
ettei äitini olisi hankkiutunut raskaaksi ja saattanut minua tähän maailmaan. Hän sairastaa rajatilahäiriötä. Mielisairaudet ovat periytyviä ja erityisesti rajatilahäiriöinen sairastuttaa, myös lapsensa ja miehensä. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa äidistäni. Hän vain pahenee vanhetessaan. Rajatilahäiriöiset ovat aina omasta mielestään hyviä äitejä ja he saavat muutkin niin uskomaan -> sehän kuuluu sairaudenkin kuvaan. Rajatilahäiriöön kuuluu, myös sekin kurjuus, että he voivat kysellä ja mukamas kuunnella hyviä neuvoja, mutta muikistavat huulensa ja tekevät taatusti juuri niin kuin ovat ajatelleetkin, koska ovat kuitenkin aina oikeassa. Lapsi joutuu elämään tunnevammaisen tunteita tarkkailen ja joustaen koko ikänsä. Lopulta on aivan eksyksissä. Terapia-ajan voit jo nyt varalta lapsellesikin ettei tarvitse jonottaa hoitoon. Hankkiuduthan kuitenkin raskaaksi jo ehkä tulevana keväänä tai kesänä. Eipä tee mieli onnitella.
Tuossa jo totesinkin etten ole perehtynyt tähän rajatilahäiriöön mutta silti uskaltaisin mennä sanomaan näin että ketään ei voi lokeroida diagnoosin takia. Kahta samanlaista tyyppiä ei ole, vaikka olisikin sama sairaus, ja sairaudet oireilee niin eritavalla kullakin. Yksilöä ei voi tuomita toisen perusteella.
Oletko miettinyt että minkälainen äitisi olisi jos hänellä ei olisi rajatilahäiriötä? Missä vedetään raja ihmisen luonteenpiirteille, persoonalle ja mielenterveyshäiriölle/ongelmalle. Kuka sen viivan vetää? Tarkoitus ei ole vähätellä kokemuksiasi millään tavalla ja tosi hyvä tuoda esille erilaisia kokemuksia.
Kuitenkin palaten taas alkuperäisen tekstiin... Uskoisin näin että jos asiat olisivat ihan päin honkia, niin ei mies tahi lääkäri antaisi siunaustaan koko hommalle.
Äly hoi, huomaa että sinulla on mielenterveysongelmia, kun jaksat yleistää äitisi kohtalon kaikkiin samaa sairastaviin.
Olet varmaan alkuperäinen kirjoittelija. Sairaus panee vastaamaan juuri noin. Minusta surullisen kirjoitus ei tarkoittanutkaan yleistää, mutta esim. diabetes on diabetes, vaikka voissa paistaisi. Samoin on,kun kyseessä on psyykkiset sairaudet. Milloin ovat paremmassa balanssissa, milloin huonommassa samoin kuin diabeteksen suhteenkin. Huomaan ettei sinulla ole kokemusta olla mielenterveyden sairauksista kärsivän läheisenä olosta. Sekin on totta,että rajatilahäiriöstä kärsivä saa melkein kaikki uskomaan itseensä kuinka hyvä ja kaunis on ja toiset ovat ihan mätiä,jolleivat satu mielyttämään itse täydellisyyttä. Jos yhtään tiedät ylipäätään kyseisestä sairaudesta on äärimmäisen hankalasti terapoitava sairaus ylipäätään. Terapeutilta ja potilaalta vaaditaan vuosien sitoutuminen asiaan eikä silti ole takeita paremmasta.Sanoisin alkuperäiselle kirjoittajalle harkitse todella tarkkaan,jos hankit omia biologisia lapsia.
vastauksia, vaikka nykyään ollaankin mielenterveystyössä sillä kannalla että mielen häiriöt ovat hyvin yksilöllisiä.
on kuitenkin muyistettava että on yjksi kriteeri joka oon merkittävä (muunmuassa) , se että ihminen menettää kokonaan kosketuksen todellisuuteen; bipoläärisessä muuttuu kokonaan toiseksi ihmiseksi
ja rajatilahäiriössä kärsii vakavista harhoista. näistä sairauksista on hyvin vaikea parantua.
olisiko läheinen kummilapsi mieluummin hyvä ratkaisu?
oletko oikeasti valmis huolehtimaan lapsesta ja katsomaan häntä koko elämän läpi?
periytyykö kyseinen mielenterveysongelma?
kestätkö seurauksia mitä siitä syntyy sinulle tai lapselle?
no tiedä häntä ehkä lapsi saattaisi muuttaa myös elämän laatuasi:) sinulla mahd joku josta huolehtia. mutta myöskin joku paha masennus on mahdollinen..
luulisin että ihminen tietää toisinaan itse parhaiten mitä haluaa:) päättää sitten mitä tahansa.