Mulla on paniikkihäiriö, siitä olen varma. Mutta onkohan mulla myös sosiaalisten tilanteiden pelko? Osaiskohan joku valaista?
Pelkään esittelyitä. Esim luokan edessä tai ihan missä vaan. Alan täriseen, sanat takertuu kurkkuun, punastun, tuntuu että pyörryn ja kädet alkaa hikoileen. Kun koitan sanoa jotain, ääni ei meinaa lähteä. Mietin, mitäköhän muut ajattelee. Mietin, alkaakohan joku kohta nauraa ja se lisää jännitystä entistä enemmän.
Pelkään.. Tai no, en sanoisi sitä pelkäämiseksi vaan enemmänki ahdistun.. Käydessäni kaupassa. Harvoin edes käyn siellä. Varsinkaan missään suurissa, lähikaupassa just ja just pystyn käymään (en tosin aina sielläkään), koska mua alkaa ahdistaan, mietin että teen jotain typerää, tapahtuu jotain kamalaa. Vaikka kaadun tai ei ookaan tarpeeksi rahaa mukana jotta voisin maksaa ostokset. Tai ihan vaan ajattelen, että kaikki kyttää tai siellä kaupassa on jokin tuttu, joka kattoo.
Ja sitä stressiä ja ahdistusta lisää se, että kaupassa ollessani en uskalla kattoa muihin ihmisiin. En uskalla kohdata sitä, että jos huomaankin jonkun kattovan mua. Vaikka se saattaakin olla ihan mitätön katse. Ei sen enempää, ei se tyyppi välttis ajattele että
"Joo ompa tyhmän näkönen" tms
Mutta aina tuntuu siltä. Isoissa kaupoissa tää on pahinta, sinne en voi mennä. En oo käyny moneen vuoteen.
Pysyn aina sisällä, mut on ikäänkuin lukittu tänne. Ostan monesti esim hiustenhoitotuotteita netin kautta, vaatteita netin kautta, kasvonpuhdistusaineita netin kautta jne.. Kaikki mahdollinen roina netin kautta. Koska en voi mennä kauppoihin, alkaa ahdistaa, nolottaa, hävettää, oon epävarma itestäni, kaikesta. En pysty.
Harmi että ruokaa ei voi varmaan netistä ostaa. Onneks kuitenki siwa on tossa lähellä, sinne pystyn menemään vaikka monesti sekin tuottaa ongelmia. Mutta ei oo lähellekään niin iso asia kuin johonkin suureen kauppaan meneminen.
Ja Luojan kiitos asun pienessä tuppukylässä, en missään tyyliin Turku tai Helsinki, jossa ihmisiä on ihan liikaa. En vois edes ulkona kävellä.
Joo, oon sairas. Oon 16v tyttö ja tää kaikki alko (en millään muista tarkkaa ikää) mutta siinä 13-14vuotiaana. En oo kertonu tästä kellekään, tää on ensimmäinen avautuminen mutta netissä, tuntemattomasti se onki helpompaa.
Toivon, että joku osais auttaa mua. En voi elää näin, tää haittaa jopa koulunkäyntiäni.
Esim, tämmönen asia mua on alkanu rassaamaan; kerran kun lähdin luokasta viimesenä (oli ollu koe) ja se ovi oli lukossa. Yritin aukasta sitä, mutta se ei auennu. Menin ihan punaseksi ja änkytin opettajaa auttamaan. Oven toisella puolella oli luokkalaisiani ja ne nauro. Että hävetti. Siis ihan yksikin kerta riittää siihen, että pelkään vastaavaa tilannetta aina. Ja pyrin välttämään niitä. Eli nykyään pelkään "lukossa olevan oven aukasemis" -tilannetta.
Mä haluun apua. Oon aina halunnu, mutta vanhemmilleni tai kenellekään tutulle en mee kertoon.
Tiedän, päässäni on pahasti jotain vialla. Mitä tehdä? Mitä voin tehä? Monesti itken ja kärsin ajottaisista masennuksista tämän takia. Kaikki on niin syvältä perseen uumenista kun vaan voi olla.
Olkaa onnellisia te, jotka ootte normaaleja. Voitte olla ulkona, nähdä ihmisiä, käydä kaupassa jne.. Hitto mä tekisin mitä vaan, myisin vaikka sieluni Saatanalle, kunhan saisin elää normaalia elämää.
Tää on Helvettiä, täyttä paskaa. Elämä on kahlittua. En pysty nauttimaan elämästä. En mistään.
Mulla taitaa olla jotain palvon vakavempaa kuin pelkkä paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Mulla on jotain muutakin, joku joka piilee syvällä sisimmässäni ja odottaa hiljaa, että voi nousta pintaan ja repiä mut palasiksi.
Pelkään esittelyitä. Esim luokan edessä tai ihan missä vaan. Alan täriseen, sanat takertuu kurkkuun, punastun, tuntuu että pyörryn ja kädet alkaa hikoileen. Kun koitan sanoa jotain, ääni ei meinaa lähteä. Mietin, mitäköhän muut ajattelee. Mietin, alkaakohan joku kohta nauraa ja se lisää jännitystä entistä enemmän.
Pelkään.. Tai no, en sanoisi sitä pelkäämiseksi vaan enemmänki ahdistun.. Käydessäni kaupassa. Harvoin edes käyn siellä. Varsinkaan missään suurissa, lähikaupassa just ja just pystyn käymään (en tosin aina sielläkään), koska mua alkaa ahdistaan, mietin että teen jotain typerää, tapahtuu jotain kamalaa. Vaikka kaadun tai ei ookaan tarpeeksi rahaa mukana jotta voisin maksaa ostokset. Tai ihan vaan ajattelen, että kaikki kyttää tai siellä kaupassa on jokin tuttu, joka kattoo.
Ja sitä stressiä ja ahdistusta lisää se, että kaupassa ollessani en uskalla kattoa muihin ihmisiin. En uskalla kohdata sitä, että jos huomaankin jonkun kattovan mua. Vaikka se saattaakin olla ihan mitätön katse. Ei sen enempää, ei se tyyppi välttis ajattele että
"Joo ompa tyhmän näkönen" tms
Mutta aina tuntuu siltä. Isoissa kaupoissa tää on pahinta, sinne en voi mennä. En oo käyny moneen vuoteen.
Pysyn aina sisällä, mut on ikäänkuin lukittu tänne. Ostan monesti esim hiustenhoitotuotteita netin kautta, vaatteita netin kautta, kasvonpuhdistusaineita netin kautta jne.. Kaikki mahdollinen roina netin kautta. Koska en voi mennä kauppoihin, alkaa ahdistaa, nolottaa, hävettää, oon epävarma itestäni, kaikesta. En pysty.
Harmi että ruokaa ei voi varmaan netistä ostaa. Onneks kuitenki siwa on tossa lähellä, sinne pystyn menemään vaikka monesti sekin tuottaa ongelmia. Mutta ei oo lähellekään niin iso asia kuin johonkin suureen kauppaan meneminen.
Ja Luojan kiitos asun pienessä tuppukylässä, en missään tyyliin Turku tai Helsinki, jossa ihmisiä on ihan liikaa. En vois edes ulkona kävellä.
Joo, oon sairas. Oon 16v tyttö ja tää kaikki alko (en millään muista tarkkaa ikää) mutta siinä 13-14vuotiaana. En oo kertonu tästä kellekään, tää on ensimmäinen avautuminen mutta netissä, tuntemattomasti se onki helpompaa.
Toivon, että joku osais auttaa mua. En voi elää näin, tää haittaa jopa koulunkäyntiäni.
Esim, tämmönen asia mua on alkanu rassaamaan; kerran kun lähdin luokasta viimesenä (oli ollu koe) ja se ovi oli lukossa. Yritin aukasta sitä, mutta se ei auennu. Menin ihan punaseksi ja änkytin opettajaa auttamaan. Oven toisella puolella oli luokkalaisiani ja ne nauro. Että hävetti. Siis ihan yksikin kerta riittää siihen, että pelkään vastaavaa tilannetta aina. Ja pyrin välttämään niitä. Eli nykyään pelkään "lukossa olevan oven aukasemis" -tilannetta.
Mä haluun apua. Oon aina halunnu, mutta vanhemmilleni tai kenellekään tutulle en mee kertoon.
Tiedän, päässäni on pahasti jotain vialla. Mitä tehdä? Mitä voin tehä? Monesti itken ja kärsin ajottaisista masennuksista tämän takia. Kaikki on niin syvältä perseen uumenista kun vaan voi olla.
Olkaa onnellisia te, jotka ootte normaaleja. Voitte olla ulkona, nähdä ihmisiä, käydä kaupassa jne.. Hitto mä tekisin mitä vaan, myisin vaikka sieluni Saatanalle, kunhan saisin elää normaalia elämää.
Tää on Helvettiä, täyttä paskaa. Elämä on kahlittua. En pysty nauttimaan elämästä. En mistään.
Mulla taitaa olla jotain palvon vakavempaa kuin pelkkä paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Mulla on jotain muutakin, joku joka piilee syvällä sisimmässäni ja odottaa hiljaa, että voi nousta pintaan ja repiä mut palasiksi.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Havainnollistan vielä hieman.. Annan esimerkin.
Esim, jos vaikka meen käymään jollakin tyypillä ja niitten pihalla on lukossa oleva portti. Mietin aina, että mitä jos en osaa aukasta tota porttia, mitä jos en saakaan sitä auki, entä jos se onki ihan jumissa ettei sitä saa auki, kauhee häpiä. Ja pelkkä ajatus saa mut iha sekasin.
Toinen esimerkki; No jos vaikka koulussa opettaja antaa tarkat neuvot, minne mun pitää mennä (esim missä on opettajainhuone), en osaa. Tai voi olla että osaisin, mutta pelkään etten osaa. Ja ajattelen koko ajan, että entä jos en löydäkää sinne, mitä sitten? Taas saa hävetä. Ja siis pelkkä ajatus saa kädet tärisee ja hikoileen jne.
Sinulla on panniikihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko, ne liittyvät usein toisiinsa. Elämäsi ei kuitenkaan missään nimessä ole loppu, vaan vasta alussa, kunhan vaan tajuat/uskallat hakea itsellesi apua. Monilla monilla nuorilla on samoja ongelmia kuin sinulla, näitä asioita voidaan kuitenkin hoitaa terapeuttisin keinoin, ja ahdistukseen löytyy terapeuttisen tuen lisäksi paljon turvallisia lääkkeitä, jotka usein auttavat kovastikin. Toivon, että uskaltaudut kertomaan vanhemmillesi, syy ei ole sinun, vaan voi johtua esim aivojesi serotoniinintuotannon häiriöstä tms. Nyt rohkeasti elämään, et ole yksin pikkuinen!
Ai niin. Jos vanhemmille on ylivoimaisesti vaikea puhua, käänny ihmeessä koulun tai terveyskeskuksen terkkarin puoleen asioissasi. Ammatti-ihmiset osaavat auttaa sinua kovastikin ja heillä on vaitiolovelvollisuus, jos sinä niin toivot. Et todellakaan ole ainoa näiden asioiden kanssa painimassa!
Mulla on jokin ongelma, että kun olen oppinut tekeen jonkun tietyn asian tietyllä tavalla, en ehkä uskalla ajatella mitään toista tapaa.
Esim. joskus kävin tankkaamassa auton aina samassa paikassa, jos tankkauspaikalla oli automaatti. Pelkäsin, että en osaa käyttääkään automaattia, ja vielä pahempi, jos joku tulee jonottamaan taakseni ja pelkään että mokaan jotenkin, saisin aikaa kulumaan minuutteja automaatilla söheltämiseen. Nykyään on jo melkein päässyt siitä yli, mutta vieläkin ärsyttää kun jokaisessa on aina erilaiset nappulat ja systeemit ja niitten kanssa saa välillä ihmetellä.
Pelkään siis aina, että en osaisi käyttää jotain uutta laitetta, varsinkin silloin jos tiedän että perässäni voisi olla jonoa. Parkkitaloon en esim. ole ikinä suostunut ajamaan, kun on tunne, että saan jotenkin itseni jumiin puomin kohdalle ja perässä autot tuuttailevat kun haluavat ohi.
Otto-automaatin käyttö myös pelotti, varmaan melkein kaikilla oli jo pankkikortti kun mä vielä nostin pankista rahaa, koska olin oppinut siihen ja se oli (on) luotettavaa. Huono kylläkin, koska se vie enemmän aikaa ja pankki ei ehkä ole lähellä, mutta mulle se oli parempi, kun oli tuttua.
Eipä sitä juuri mitään meinaa uskaltaa kokeilla, kovinkaan helposti.
Niin ja olen n. 30v mies.
Nämä nyt vaan tuli mieleen tästä jutustasi mitä kerroit.
myös minulla ihan samanlaisia tuntemuksia. Kaikki paikat, joissa on paljon ihmisiä ahdistaa, hikoiluttaa, saatan mennä ihan punaiseksi ja alkaa tärisemään . Tuntuu kuin ei saisi happea kunnolla. Koitetaan yhdessä pärjätä noiden oireidemme kanssa!
että en ole yksin ongelmani kanssa. luojan kiitos meitä on näköjään muitakin, tässä on jo tullut ties mitä synkkiä ajatuksia mieleen kun aina hävettää ja nolottaa ja pitää pelätä kaikkea. tuo oli todella tuttua tuo "ovenavaussysteemi", saman tapaisia viritelmiä on täälläkin... on se jännä että sen tiedostaa ettei kukaan muu sitä enää muista muutaman minuutin kuluttua mutta silti itse saatan murehtia asiaa vielä vuosienkin päästä! millä nimellä tälläistä "sairautta" voi edes kutsua? aina luulen että kaikki nauraa mulle ja häpeää mua mutta tosiasiassa häpeän vain itse itseäni, muut pitävät mua mitä todennäköisemmin tavallisena tallaajana. tuntuu siltä, kuin kaikki nolot asiat tapahtuis vain mulle. tämä on ihan kauheaa. miten tästä pääsee eroon? en uskalla edes puhua kenellekkään tästä kasvotusten.
etole yskin.ei eroon taho päästä.siten vieläkun kehkohinkin pistää jaahistaa,on hankala homma...
Hei...
Ymmärrän hyvin, miltä susta tuntuu. Mulla oli jokin aika sitten tilanne, etten voinut mennä enää kauppaan, en asioille, ja loppujen lopuks tuttujen ihmistenkin kanssa oleminen alko olemaan liian vaikeeta. Enkä voinut kertoo kenellekään.
Mun elämänpiiri kapeni niin paljon, että jouduin hakemaan apua sairaalasta. Et arvaa, kuinka kamalaa se oli. Tai ehkä arvaatkin.
Mä oon n. parikymppinen nuori nainen, mut mä kärsin vähä samoista jutuista ku sä enkä voi mennä ees kouluun, enkä töihin. Kaupassa voin nyt onneks taas käydä, joka kerta on kuitenki tosi epävarma ja outo olo, mut voin sentään nyt liikkua pyörällä ym. Kavereita ei oo, pari tuttua.
Voimia sulle!
Kohtalotoveri
Voi sua! Mä en pysty edes ajattelemaan kuinka pahalta susta nyt tuntuu! Mäkin olin ennen epävarma itsestäni, ja punastuin joka paikassa koska oli "pakkoliikkeitä" enkä pystynyt lopettamaan. Oli hirveän noloa, kun jouduin oikein "spottivalon" alle kun kaverit alko kyselemään että miks teet niin ja näin. Yritin pidättää liikkeitä mutta sieltähän se tietty tuli. Kaikki nauro. Siitä lähtien en menny kenenkään lähelle tai semmosten seuraan jotka vois arvostella. Kotona mietin että helevetti, epävarmuudesta on päästävä! Yritin "rohkasta" itteeni käymään kamujen kanssa kaupungilla ja seurustelemaan ihmisten kanssa. Kuuntelin vauhdikasta musiikkia ja keskityin asioihin enemmän. Ja tiedätkö mitä? Se tepsi. Varmaan siksi, koska olen luonnostaankin ylpeä ja en mikään seinäkukkanen. Menin rohkeasti ihmisten seuraan ja annoin huolten olla. So what, jos nolaa ittensä, kohauttaa vaan hartioita ja sanoo että älkää naurako siinä. Niin ja tosiystävät rohkaisee sinua, ei pilkkaa ja naura. Itsekin pyrin olemaan sellainen, tiedän miten paljon se auttaa muitakin. Nyt olen päässyt nolommista pakkoliikkeistä yli ja tilalle on valitettavasti tullut uusia, mutta ei yhtä noloja. Olet muuten tosi hyvä kirjoittamaan. Voisiko siitä(kin) olla apua? Kirjoita vaikka tosi hyvä tarina omista kokemuksistasi. Joku voi älytä tilantees ja tsempata, hankkii apua! Muista olla myös mukava muille, käytös heijastuu muista vahvempana takaisin. Tsemppiä. Et ole yksin.
Aika hassua, mulla oli myös juuri tuo ovi-juttu! Jouduin avaamaan lukittua ovea noin neljänkymmenen ihmisen edessä, mutta eihän se sitten suostunut aukeamaan, kun hermostuksissani räpelsin. Siitä jäi hirveä kammo ja pyöritin sitä asiaa mielessäni vaikka kuinka kauan. Vaikka eipä tuo minulle niin uutta ollut, minulla on tapana stressata ja liioitella itselleni todella pieniä ja naurettavia asioita, ja kasvattaa niistä päässäni todellisia ongelmia. Muutenkin nuo kuvailemasi tilanteet tuntuvat todella läheisiltä, etenkin tuo, että ahdistuit muiden ihmisten katseista.
Mulla on todettu vakava masennus ja paniikkihäiriö/sosiaalisten tilanteiden pelko, että tämmönen tapaus. Mielialalääkkeitä napsitaan ja mielenterveyshoitajalla käydään viikottain. Seuraavaksi luultavasti psykoterapiaa.
Ite oon ollu aina "täydellinen, sitkee, kova jätkä", joten semmonen ei tullu mieleenkää, että myöntäisin päässäni olevan jotain vikaa.
Vei aikaa. Liikaa. Paniikkihäiriö ja sos.pelko rajotti elämän täysin. Kroppa kävi niin kierroksilla, että söimpä mitä ja miten paljon tahansa olin alipainonen kokoajan.
Päihteillä ja dokaamisella sitä yritti helpottaa oloa, mutta.. :/
Kynnys lekurille liian korkee vaikka ainoo vaihtoehto oli lopettaa tuska joko vastaanotolla tai mullan alla.
Vihdoin lekuriin A4:lle kirjotettuna miltä tuntuu ja mitä ongelmia.
Lääkitys alko. Helpotti. Oli vaan jo kehittyny niin pitkälle ahdistus ja pelko ja kaikki, että vieläki monen vuoden jälkee joudun lisäämää ja vaihtelemaa troppeja. Vetämää isompii annoksii, eikä mikää muu myrkky auta kunnolla ku xanor, ja siinäki tehot putoo äkkiä, joten se o vaa hätätapauksii.
Menkää nopeesti.
Älkää tehkö niinku minä.
Älkää antako asioiden kroonisoitua.
Tuo on kuin minun elämän tarinani lukuun ottamatta sitä lääkärissä käyntiä. Olen 27v mies 183cm/71kg Kärsin paniikkihäiriöstä ja sos.pelosta. viikonloput dokaan koska selvänä oleminen on yhtä tuskaa. Selvinpäin minulla ei ole mitään sosiaalista elämää. Joka ikinen päivä mietin lääkärille menoa ja uutta "normaalia" elämää..
"Koska en voi mennä kauppoihin, alkaa ahdistaa, nolottaa, hävettää, oon epävarma itestäni, kaikesta. En pysty."
Tuo oli hyvä kuvaus, se kuvastaa aika lailla mun olotilaani... Tosin mä en pysty menemään edes kouluun. Kauppa vielä menee joten kuten, ei sekään usein. En pysty menemään kouluun, mua ahdistaa, hävettää, pelottaa, en vaan pysty! Olen ollut nyt jo niin kauan pois, että opintotuki uhkaa katketa, varmaan katkeaakin, koska tänään mun piti mennä puhumaan kuraattorille ja opettajille mun poissaoloista, ja eilen pistin kaverin sanomaan opettajalle että tuun tänään, ite en pystyny edes puhelimessa opettajan kanssa puhumaan... (ne on yrittäny koulusta soittaa monia kertoja, lähettäny viestiä ja kirjettä) Mua ahdistaa sitä enemmän mitä useammin ne soittaa. Nyt suljin puhelimenkin, ja otin äitini kännykänkin ettei se pääse soittelemaan sinne (enää) mua ahdistaa ihan älyttömästi sinne meneminen, kukaan ei ymmärrä. Siitä ei vaan tule mitään, mua ei kiusata siellä eikä mitään. Mutta jotkut menneisyydet haavat repes nyt auki, ja tuli paniikkitila. Lisäks nyt on tapahtunu asioita jotka on satuttanu mua pahasti ja jotenkin aloin pelkään fyysisiä kontakteja ihmisten kanssa, pelkään että teen jotain väärää, sanon jotain tyhmää, kukaan ei usko mua, joudun tilanteeseen/tilanteisiin, jossa saan hävetä enkä kehtaa lähteä paikalta, ja alan kenties itkemään/huutamaan.
Lisään vielä, että mitkään "Ota ittees niskasta kiinni ja mene vaan rohkeasti" jutut ei todellakaan auta ainakaan mua, vaikkakin oon siis ihan normaalin näkönen, luonteinen jne, useimmiten aika ulospäin suuntautuva, mut sit välillä tulee näitä paniikkitiloja, en vaan pysty menemään siitä ei vaan tule mitään!
Avun hakemisesta vielä :D Ei ole niin helppoa hakea apua tai kertoa asioista jos pelkää koko ajan toisten suhtautumista asioihin ja tuntuu ettei kukaan kuuntele (usein ei kuuntelekkaan, vaan sanoo jotain tyyliin se menee iän mukana ohi yms) ja kun ei selviä sinne kouluun asti vaikka on sovittu että tänään tulee apua asioihin!!!
Aikaisemmin ei ollut mitään ongelmia ihmisten kanssa puhellessa, oli toinen sitten tuttu tai tuntematon. Ainoastaan jotkin esitykset ison porukan edessä yksin, saivat punastumisen ja kovan jännityksen pintaan mutta jos esityksessä oli mukana edes jokin muukin kuin minä, niin ei ollut mitään ongelmia. Kunnes...
Muistan vieläkin sen päivän, olin ala-asteella silloin. Se oli jouluaikaa se ja oli piakkoin loma alkamassa. Eräällä tunnilla pyysin opettajaa tarkistamaan tehtäviäni, jolloin opettaja tuli viereeni ja jostain syystä menin yhtäkkiä ihan punaiseksi ja katsahdin kaveriani joka sanoi: miksi sinä olet ihan punainen? Siitä alkoi helvetti, joka ei ole hellittänyt vielä tänäkään päivänä. Muistan kun sen päivän jälkeen aloin ihmettelemään miksi punastelen niin usein. Sitä kun sitten alkoi pyörittelemään mielessään, oli kehä valmis.
Joululomalle siirtymisestä en muista juurikaan mutta eräs päivä lomalla on jäänyt lähtemättömästi mieleen.
Näin jotain pahaa unta ja heräsin. Oli aamu, menin peilin eteen ja huomasin punastuvani. Hätäännyin hieman ja mietin mikä minua vaivaa ja katsoin uudestaan ja uudestaan peiliin ja joka kerta hiipi puna kasvoilleni. Menin huoneeseeni ja painuin takaisin nukkumaan siinä toivossa että hetken päästä heräisin jotenkin virkeänä ja normaalina.
Parin tunnin kuluttua heräsin kun veljeni kaveri tuli ovelleni ja kysyi jotain. Tunsin punastuvani. Lähestulkoon koko alkupäivä meni eteisen ja oman huoneeni välillä pyöriessä ja ihmetellessä miksi helvetissä punastun jopa katsoessani itseäni peilistä.
Iltapäivällä uskaltauduin käväisemään keittiössä, jossa oli siskoni. Punastuin.
Iltasella äitini oli lähdössä lenkille ja sanoin että tulen mukaan. Itkin ja selitin äidilleni ongelmani joka tuumasi että tuo on ihan normaalia tuossa iässä eikä siitä tarvitse välittää.
Kotiin tullessani oli olo helpottunut että sain kerrottua ongelmastani jollekkin, mutta sama meno jatkui.
Uskaltauduin olohuoneeseen jossa isäni ja veljeni istuskelivat. Isä kysyi minulta jotain, punastuin.
Siinä se loma meni pikkuhiljaa "uudelleen tutustuessa" perheenjäseniini ja jonkin ajan kuluttua pystyin kuitenkin jotain puhumaan heidän kanssaan punastumatta, tai yleensä vastasin nopeasti jotain ja lipesin paikalta jonnekkin punastumaan.
Koulun alkaessa jälleen oli sellainen helvetti jota en ollut ennen kokenut, oli suorastaan tuskaa istua jossain muualla kuin takapenkissä ja kaikenlainen keskustelu kavereiden kanssa oli niin perkeleen vaikeaa kuin vai voi olla, koska punastuin ihan mistä tahansa. Aina.
En muista että kaverini olisivat siitä mitään koskaan maininneet, olivathan he kuitenkin monet hyviä ystäviäni eikä ystäville vittuilla tällaisesta asiasta joten he antoivat asian olla. Mutta huomasinhan minä tietysti että he ihmettelivät mitä minulle on tapahtunut, kukapa nyt ei ihmettelisi kun se tuttu kaveri on yhtäkkiä muuttunut tuollaiseksi kummalliseksi punastelijaksi.
Kuukausi kuukaudelta punastuminen tuntui kuitenkin vähenevän mikä ei sinänsä ollut yllätys kun punastuin aina kun punastumiseltani vain ehdin.
Yläasteella kävin terveydenhoitajan tykönä tämän asian tiimoilta ja pääsin lääkärin kanssa keskustelemaan ja hän antoi minulle reseptin propral-betasalmaajiin. Käytin niitä jonkun aikaa mutta lopetin sitten. Ehkä ne hiukan tuntuivat auttavankin mutta hikoilu lisääntyi ja sormet jäätyivät pakkasella mutta eihän ne olisi olleet pahojakaan ongelmia jos nuo tabletit todella olisivat auttaneet punastumiseen.
Jotenkin sitä sai koluttua koulut ja muut enemmän ja vähemmän pakolliset läpi ja kavereitakin jäi, vaikka niitä varmasti olisi jäänynt enemmän jos olisin voinut olla se normaali iloinen, puhelias itseni.
Nyt työelämässä ongelma on edelleen mutta ei tietystikään niin paha kuin aikaisemmin, koska ymmärtää mistä se johtuu. Uusien ihmisten kanssa on vaikeaa koska he katsovat jotenkin oudosti kun punastun ja joidenkin kohdalla jää sellainen tila päälle että en voi lopettaa sitä vaan se tapahtuu aina kun olen tekemisissä näiden henkilöiden kanssa.
Tarinasta olisi saanut moninverroin pitemmänkin ja siitä puuttuu monia käänteitä mutta ei jaksa kirjoittaa enää.
Vituttaa suuresti että olen tällaisen "taudin" saanut mutta eipä auta itku markkinoilla vaikka sitäkin on tullut niin perkeleen usein kokeiltua yksin kotosalla.
Tätä lukiessa tulee kuitenkin hiukan haikea ja kaihoisa olo eikä tavallaan ikäviä muistoja nuokaan ole vaikka se silloin olikin täyttä helvettiä ja osittain vieläkin mutta vituttaa tietysti kun joutui taas tarkasti miettimään menneitä tapahtumia. Näemmä se sanonta pitää paikkansa että aika kultaa muistot.
Olen huomannut että joskus kun saan psyykattua itseni niin, että en ajattele asiaa ollenkaan, pystyn puhumaan kutakuinkin normaalisti kaikkien kanssa ja se tuntuu hyvältä. Usein kuitenkin homma menee ihan toisella lailla. Eikä tuokaan tunnu aina auttavan tai sitten en ole tarpeeksi syvällisesti "ollut ajattelematta".
Noh elämä jatkuu, kavereita on ja asiat muutenkin ihan muakvasti ja olenkin puhelias varsinkin kavereiden seurassa ja iloinen mutta masentaa kyllä hitosti tämmöinen. Varsinkin niinä päivinä kun tulee sellainen olo että eipä kehtaa seuraavana päivänä töihin mennä kun tuli punasteltua kaikkien seurassa niin kovasti.
Se on kumma juttu että aina kun tuntuu että nythän tämä alkaa jo luonnistumaan ja tämäkin päivä meni ilman punasteluja ynnä muuta sellaista ja olo on mitä parhain, niin seuraavana päivä tulee kuin potku munille ja kaikki menee taas päin vittua.
Yrittäkää olla mietiskelemättä sitä, se auttaa jos siinä kunnolla onnistuu mutta sekin tuntuu olevan vaikeaa varsinkin kun aikojen saatossa on päähän iskostunut jo sellainen tapa että punastellaan kun puhutaan.
Mies 21v
tarkemmin ajattelee niin onhan tuosta huomattavasti enemmän kuin kuusi vuotta mutta olkoon sitten vaikka niin että ajatus on tärkein.
täältä löytyy myös eräs sosiaalisten tilanteiden pelkoa sairastava henkilö. Oon nyt 20-vuotias. Olis kiva vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa. Tää alko joskus lukiossa. Ensin esiintymispelkona. Nyt en pysty istumaan pöydässä toisia vastapäätä,enkä kommunikoimaan ihmisten kanssa,kenen seurassa olen kohtauksen joskus saanut. Näitä ihmisiä on myös töissä, koulussa, kavereissa. Kohtauksen saan nimittäin 100% varmuudella näiden ihmisten seurassa. Yleensä ne on "suuremman auktoriteetin" omaavia ihmisiä. Kiusallista on kun esimies luulee minun ihastuneen häneen. Kohtaus on lähinnä punastelua,pulssin hurjaa nousua ja hikoilua. Joskus menee myös muisti. Päätin hakea apua terveysasemalta ,minulla on siellä terveystarkastus ja aion ottaa asian puheeksi. Sain kaupassa vähän aika sitten ihmeellisen ahdistuskohtauksen ja oli pakko mennä pihalle odottelemaan poikaystävääni. Pelottaa siis,että pelko muuttuu pian paniikkihäiriöksi,ellen hae apua.Kerroin poikaystävälleni vasta äskettäin, hänenkin kanssaan on tullut saatua noita ahdistuskohtauksia. Sen perheen kanssa myös sama ongelma, en pysty oikein menemään usein sinne, koska se tarkoittaisi ruokailua pöydän ääressä (tää on mulle se pahin paikka,tuntuu ettei pääse pakoon!) Tänään kirjastolla huomasin erään pojan seuraavan pitkään minua. Pelkäsin,että poika tulee juttelemaan ja nolaisin itseni saaamalla kohtauksen. Joka kerta kun hän käveli ohi, pulssi hakkasi tuhatta sataa. Opiskelustahan ei kirjastolla siis mitään tullut, mietin vain kokoajan mitä sanoisin, jos joku sattuisi jotain sanomaan minulle ja joutuisin keskustelemaan jonkun kanssa. Mietin usein,että annan itsestäni huonon kuvan.Tää on mielessä melkein joka minuutti. Nyt haluan apua ja äkkiä. Toivottavasti sinäkin tajuat käydä lääkärin vastaanotolla.
täällä yksi lisää. 31v mies ja vaiva vaivannut jo 10v. alkoi kahvikuppi neuroosista ja pikkuhiljaa muuttui sosiaalisiksi peloiksi.nykyään poikkeuksetta kaikki sosiaaliset tilanteet aiheuttaa huimausta ja sydämen tykytystä.jopa perheen jäsenten lähellä alkaa huimata. marketeissa käynti onnistuu vaan itseään niskasta ottamalla mut pois on nopeasti päästävä. olo helpottaa heti kun pääsee kotiin "turvaan". urheilu kuten lenkkeily helpottaa vaivaan.joukkueurheilu on erittäin vaikeaa huimauksen takia. varsinkin kun kaikki ikäänkuin hidastuu ja peli kun on nopearytmistä jää muiden jalkoihin.lääkkeitä en ole kokeillut enkä terapiaa mut sekin kohta varmaan edessä. voimia kaikille!
Kuulostaa kaikki niiiiin tutulta, ihan kuin olisit kertonut mun elämästä! :)
Itse kärsin juuri samasta onggelmasta..
Pelkään kauheasti esitelmiä, tuntui kuin elämäni loppuu kun tiedän minun vuoroni tulevan.
luokan edessä pelkään että että he nauravat, ajattelen koko ajan sitä miten esitän, miten puhun? tuntuu että koko luokka kuulee kuinka sydämmeni hakkaa. ahdistun kahta enemmän jos alan sitä ajattelemaan että koko luokka kuuntelee ja tuijottaa minua.. odottaa milloin oikein aloitan esittelemään. Én pysty keskittymään siihen mitä toisen lukevat ja miten he esittävät. Ajattelen vain omaa vuoroaan. Ja odotan kunnes jännityn niin että tuntuisi kuin pyörtyisi. Kuitenkin yritän ajatella että tämähän on vain pikkujuttu ja en mä tähän kuole.no ei se auta!
koskaan en puhu kenellekkään.
pienestä asti olen ollut ujo, yksinäinen,hiljainen... suoraan sanottuna TyHmä!
En pysty viittaamaan koska en ole koskaan aijemminkaan viitannu. pelkään sitä että luokkani nauraa tai no, pikemminkin sanoo vähän sillain et "oho kato nyt, tuokin osaa puhua!"
Oma mokani etten ykkösluokastani asti alkanut viittaamaan. Kun siirryin yläasteelle, mietin et kun ihmisetkin vaihtuu niin rohkistun ja viittaan ja puhun. no siitä ei tullu mitään. Koskaan en saa sanakaan sanottua. Ajattelen vain että he eivät ole kavereitani(luokassani olevat tytöt) ja ei mun tarvi puhua. no, kun en koskaan ole puhunu en edelleenkään niille sano mitään.
Ahdistun täysin jos vaikka joudun hakemaan vaikka vihon opettajalta tai kokeen.
taas ajattelen sitä kuinka kaikki katsoo minua. EII! ja tästäkin en uskalla pyytää opettajalta uutta vihkoa, koska en edelleenkään ainakaan heidän mielestä puhu. tämänkin takia ostan itse vihkoni. Ajattelen joskus että osaankin olla tyhmä!
tuntuu kuin kaikki ihmiset ovat kauhuja. pelkään niitä. käytävällä kävellessäni mietin että haluan äkkiä pois "pakoon".