Kyselen täällä kaikilta, niin heiltä joilla on syömishäiriö ja heidän puolisoiltaan että miten tämä on vaikuttanut parisuhteeseen? Minkälainen parisuhde on ollut tai on edelleen?
Omalla kohdallani tilanne on semmoinen että muutin yhteen erään naisen kanssa joka kärsii syömishäiriöstä, alussa kaikki oli hyvin mutta hyvin äkkiä tilanne muuttui semmoiseksi että tämä nainen muuttui etäisemmäksi, ei halunut enää keskustella oikeastaan mistään ja suorastaan työnsi minua pois läheltään. Nyt ollaan siinä tilanteessa että hän on hoidossa ja asutaan erillään toistaiseksi mutta en tiedä ehtikö tämä syömishäiriö jo tuhota meidän parisuhteen.
Kiitos jo etukäteen kaikista vastauksista.
Omalla kohdallani tilanne on semmoinen että muutin yhteen erään naisen kanssa joka kärsii syömishäiriöstä, alussa kaikki oli hyvin mutta hyvin äkkiä tilanne muuttui semmoiseksi että tämä nainen muuttui etäisemmäksi, ei halunut enää keskustella oikeastaan mistään ja suorastaan työnsi minua pois läheltään. Nyt ollaan siinä tilanteessa että hän on hoidossa ja asutaan erillään toistaiseksi mutta en tiedä ehtikö tämä syömishäiriö jo tuhota meidän parisuhteen.
Kiitos jo etukäteen kaikista vastauksista.
Vastaukset 10
Vanhimmat
kurjaa että noin on mennyt teillä!
kuitenkin aattelen että syömishäiriö on tietysti merkki ihmisen omista tunne-ongelmista. Ei siihen oikeastaan toista ihmistä mahdu mukaan, kun pitää alkaa katsoa omaa itseään silmiin ja löytää hallintaa ja syitäkin mitkä oireilee syömishäiriönä, ja purkaa niitä sitten.
Se on siis luonnollista että hän on muuttunut etäiseksi sinulle. Ehdotan että tarjoat hänelle sitä tukea ja ystävyyttä, mitä hän pystyy ottamaan vastaan. ei hän nyt ehdi muuhun. Ja muuten rakennat oman elämän ja löydät oman rakkaan ihmissuhteesi toisaalla.
nimim. rakastan elämää ja kunnioitan elämää yrittämällä olla onnellinen joka ainoana päivänä elämässäni.
Se ei ole niin helppoa vain luopua toisesta kun omat tunteet ovat sillä tasolla millä ovat. Minä en ole semmoinen että käännän kelkkaani vastoinkäymisistä enkä leiki rakastavani toista. Todella raskasta tämä on mitä joutuu käymään läpi mutta en kuitenkaan mahda tunteilleni mitään enkä voi jättää häntä.
Kaunista uskollista rakkautta.
T. Eräs nainen joka parani bulimiasta jo monta vuotta sitten.
no hienoa tietysti, että rakastat. Sekä sinulle että hänelle. Ehdotankin sitten että menisit juttelemaan vaikka sinne missä hän on hoidossa, ammatti-ihmisen kanssa. Jos epäilet ettei armaasi suostu siihen, menet ilman häntä etkä ehkä kerro hänelle. Saisit sieltä parhaimmat neuvot miten autat ja tuet, Ehdottomasti kannattaa kouluttaa itseäsi nyt tässä asiassa, kyllä se kaikki vielä sitten selviääkin. Jos ei siellä, niin sitten jossain muualla ammattilaisen avuin. Ja kirjallisuutta varmaan on, jos jaksat kahlata.
Vaikka kuinka rakastaisi, ei sitä toista ihmistä voi muuttaa sellaiseksi mitä itse haluaa. Silloin suhde on väärällä pohjalla. Kaunis rakastava viestisi kertoi, että teidän suhteessanne ei ole siitä pelkoa. Hienoa. Lykkyä tykö sinulle sitten... ja hänelle tietysti myös.
Homma ei kestänyt, poikki meni. Nyt menetin sen ainoan naisen jonka kanssa olisin halunut elämääni viettää, ahdistaa, surettaa ja masentaa.
Otan osaa. Surullista. :'(
Kauniilta ja tosi rakkaudelta kuulosti. Ehkäpä teidän pitää ottaakin vähän etää toisistanne. Antaa naisesi miettiä rauhassa ja korjata omia tunteita. Ja toivo voi elää että voitte ehkä tavata taas myöhemmin, kun molemmilla on aikaa ja tunteet setvittynä?
Toivon ettei omalle käy samoin. En halua tulla etäiseksi vaikka kärsinkin syömishäiriöstä. Siitä olen yrittänyt pitää huolen...
viestisi oli lämmin ja valoi minuunkin parempaa uskoa tulevasta. olen bulimikko, enkä tämän takia uskalla päästää ketään lähelleni, joten toiveet syvästä ihmissuhteesta ovat vain toiveita. vaikka haluaisin, en pysty. ihana kuulla, että sinunlaisia on olemassa, että joku välittää syömishäiriöstä huolimatta.
en tunne teitä, mutta sanon nyt kuitenkin, mitä ajatuksia tilanteesi herätti :)itsekin ollessani bulimikko, on vaikea hyväksyä itseään juuri sellaisena kuin on. siten tuntuu lähes mahdottomalta, että joku toinen voisi estoitta rakastaa minua. tulee pakonomainen tarve työntää liian lähelle tulevat läheiset pois. tyhmää tässä on se, että pohjimmiltani kaipaan läheisyyttä ja tukea yli kaiken :/ kahtiajakava tunne siis.
älä luovita vielä hänen suhteensa. nyt jos koska hän tarvitsee tukea, ei liian tungettelevaa, mutta läheistä vierelleen. tämä on ilkeä ja ennen kaikkea psykologinen sairaus. mutta siitä on täydet mahdollisuudet parantua. välejänne erottaa sairaus, ei hänestä eikä sinusta riippuva tekijä. sairaus estää häntä rakastamasta täydestä sydämestä. ja sairaus on parannettavissa :) rakkautesi häneen on ihailtavaa. älä anna sairauden talloa sitä jalkoihinsa.
Eilen käytiin ajalemassa pitkin pk-seutua ja ajeltiin varmaan 5-6 tuntia ja juteltiin kaikesta maan ja taivaan väliltä.
Toivon niin paljon että hän tervehtyisi, eilenkin näin hänen ihanaa puolta ja minä en vaan voi unohtaa häntä. Yritän auttaa parhaani mukaan, olemalla lähellä, tekemällä asioita hänen kanssaan ja juttelemalla. En oikeen tiedä mitä muuta edes voin tehdä. Ainoa minkä tiedän on että tästä naisesta en päästä irti, liian arvokas ihminen. Tulevaisuus näyttää sitten miten tuossa käy,
:) et pelkästään yritä parhaasi mukaan, todella autat parhaalla mahdollisella tavalla. syömishäiriöselle paras mahdollinen apu on pitää hänen elämänsä aktiivisena, jutella tuntitolkulla ja vain olla lähellä. muuta sinun ei tarvitsekaan osata tehdä. loppu riippuu hänestä. mutta luovuttaa ei hevillä kannata, siitä ei taida olla onneksi sinun kohdallasi pelkoa :)
Olen miettinyt laihtumista useita vuosia ja melkein koko ajan miettinyt mitä suuhuni laitan.