Oletteko huomanneet, että kun on paljon yksin, niin alkaa jotenkin liikkumaan liiaksi omissa sfääreissään? Sit kun vaikka joskus näkeekin joitain kavereita (tai edes juttelee opiskelu-/työtovereiden kanssa), niin tulee ihan hölmöjä juttuja. Jotenkin menettää sellaisen "sosiaalisen toiminnan" taidon. Sellaisen normaalin ihmisten kanssa olemisen ja juttelemisen, ilman että vaikuttaa jotenkin vähän omituiselta.
Aika huono yhtälö, kun nimittäin sehän vasta ihmisiä karkottaakin ympäriltä, jos vaikuttaa omituiselta. Tai ei ole perillä niistä jutuista, jotka liikkuvat ihmisillä päivän puheenaiheissa. Itselläkin kaverit ovat harventuneet vuosi vuodelta, kaikki on vaan parisuhteissaan enää. Ja minä olen vaan yksin, pian 27-vuotias mies. Yksin vaan nyhjään, enkä oikein tajua enää mistään mitään. En ole messissä ikäisteni jutuissa, niillä on parisuhde ja ne suunnittelee oman asunnon hankintaa. En kumminkaan tajua myöskään kakskymppisten juttuja, en osaa enää hypätä hetkeen kiinni ja olla muodikas. Lyhyesti sanottuna, en osaa enää puhua kellekään niistä asioista, joista "kuuluisi". Järki menee.
Meneekö kellään muulla?
Aika huono yhtälö, kun nimittäin sehän vasta ihmisiä karkottaakin ympäriltä, jos vaikuttaa omituiselta. Tai ei ole perillä niistä jutuista, jotka liikkuvat ihmisillä päivän puheenaiheissa. Itselläkin kaverit ovat harventuneet vuosi vuodelta, kaikki on vaan parisuhteissaan enää. Ja minä olen vaan yksin, pian 27-vuotias mies. Yksin vaan nyhjään, enkä oikein tajua enää mistään mitään. En ole messissä ikäisteni jutuissa, niillä on parisuhde ja ne suunnittelee oman asunnon hankintaa. En kumminkaan tajua myöskään kakskymppisten juttuja, en osaa enää hypätä hetkeen kiinni ja olla muodikas. Lyhyesti sanottuna, en osaa enää puhua kellekään niistä asioista, joista "kuuluisi". Järki menee.
Meneekö kellään muulla?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ihminen hakeutuu kaltaistensa seuraan. Ei silloin ne jututkaan ole outoja...silloin on normaalius outoa.
Mulla itellä ainaki tuntuu,tuntuutuntuu.
Ihmisen on hyvä olla yksin ja varsinkin, jos on vain huonoa seuraa saatavilla. Ei kaverit ole mikään ihmisyyden mitta. Jos sinulla on yksikin hyvä ystävä, olet rikas. Pidä siitä ystävyydestä kiinni. Ala harrastaa jotakin, niin saat sosiaalista seuraa. Ei sinun tarvitse kuitenkaan ystävystyä syvällisesti kaikkiin tapaamiisi ihmisiin.
Kyllähän sitä järki yksin helposti lähtee omille teilleen.
Tarpeeks funtsii omia ongelmiaan yksin niin alkaa lääkärikäynnillä nämä skitso-alkuiset diagnoosit tulemaan tutuiksi.
En suosittele.
lopuksi kommunikoida keskenään? Kaikki tuntuvat keskustelevan lähinnä siitä, mikä on heidän elämäänsä sillä hetkellä lähimpänä. Ja suoraan sanottuna osa pitää omaa showtaan tai esitelmäänsä. Kertoo oman elämänsä tapahtumat ja sitä kutsutaan keskusteluksi.
Mikseivät ihmiset voisi keskustella enemmän asioista, joilla on kaikille merkitystä? Miksi pitää ruveta puhumaan parisuhteen ongelmista sinkku-ystävälle, joka ei välttämättä ole oikein samalla aaltopituudella ja jolla ei ehkä ole kokemusta parisuhteesta. Kuka oikein määrää, mikä on oikeanlaista sosiaalista kanssakäymistä? Miksi ihmisten pitäisi aina puhua vain ihmissuhteista ja lasten hoidosta kun maailmassa on paljon muitakin asioita, joista puhua..
sillä heidän elämässään nuo ovat juuri niitä tärkeimpiä asioita.
aika tärkeitä ne tuntuu olevan meille yksinäisillekkin,sillä koko ajattelu tuntuu keskittyvän niiden ympärille.
en ole toivonut lottovoittoa pitkään aikaan,ainoa mitä toivon on rakkaus.
nöyräksi se vetää.
Joo, niinhän siinä käy että sosiaalinen kanssakäyminen muuttuu sitä vaikeammaksi mitä vähemmän siihen osallistuu. Sitä vaan putoaa kärryiltä kaikesta. En ole keksinyt ongelmaan mitään muuta ratkaisua kuin ajan viettämisen muiden kanssa, vaikka sitten puoliväkisin. Itse olen joutunut vähentämään lempipuuhani parissa viettämääni aikaa paljon saadakseni aikaa säännölliselle muiden tapaamiselle. Päätös oli vaikea, muttei kaduta. Sosiaalinen toimintakykyni on nyt selvästi parempi kuin muutama vuosi sitten, jolloin vietin lähes kaiken aikani yksin ja muiden seuraan joutuessani olin jatkuvasti ihan pihalla.
Aluksi sosiaalisesta kanssakäymisestä ei välttämättä nauti, mutta mitä enemmän siihen osallistuu, sitä enemmän siitä alkaa päästä kärryille ja sitä nautittavammaksi se muuttuu. Mulle alku oli pelkästään rasittavaa, ja usein teki mieli heittää hanskat naulaan, kun muut tuntui elävän ihan eri planeetalla enkä saanut niiden jutuista oikein mitään irti. Onneksi jaksoin kuitenkin jatkaa, koska nykyään elämäni on paljon antoisampaa kuin aiemmin. Olen edelleen vähän yksinäinen, mutta kavereita löytyy ja mahdollisuuteni pysyvien ja syvällisten ystävyyssuhteiden luomiseen on parantunut huomattavasti.
Esiintyyhän tuota omissa sfääreissä liitelyä, on varmaan havaittavissa kirjoituksistanikin. Joskus tuntuu, että juttuni ovat jo niin outoja, että täälläkin pidetään jonkin sortin sekopäänä. En tiedä auttaisiko se siedätyshoito, muiden seurassa oleminen. Se tuntuu hirvittävän vaikealta, yksin oleminen tuntuu jotenkin automaattiselta ja luonnolliselta, vaikka sekin ahdistaa. Esimerkiksi jossain vapaamuotoisessa ryhmätilanteessa tuntee olevansa jotenkin väärässä paikassa, pyydystää jatkuvasti signaaleja omasta epätoivottavuudesta.
Tuntuu hiukka huvittavalta, että itse hahmottaa ns. "normaalien" ihmisten kanssakäymisen jonakin monimutkaisena prosessina, kun heistä itsestään se saattaa tuntua hyvinkin yksinkertaiselta. Kai se on omakohtaista kokemuksen puutetta...
Mutta miten saada kokemusta lisää..? Epävarmuus kun huomataan. Mistä löytäisi ihmisiä, jotka ymmärtävät..?
että sellaisia ihmisiä on jotka ymmärtää epävarmuutesi ja sen ettet anna heille mitään...Sun on pakko avata sanainen arkkusi jos aijot osallistua sosiaaliseen elämään. Ei täällä ole sellaisia ihmisiä jotka ymmärtää ja kertoo sen sinulle ilman että sinä otat heihin kontaktia ja tutustutte. Enkä kyllä uskokkaan että lopulta mitään äitihahmoa tai "voi kun olet säälittävä, tule tänne, mä säälin sua" kaveria haluaisitkaan.
Ja lopeta toi omaan napaan tuijotus. Luuletko että muut ei ole epävarmoja?...