Musta tuntuu että muula ei oo enää voimia jatkaa elämää, se on niin pirun raskasta. En puhu vain vuodesta tai parista, vaan yli kymmenestä vuodesta. Tässä tarinani lyhyesti, jos vaikka löytyisi kohtalotovereita..
Koulukiusaaminen alkoi jo ala-asteella,helvetillistä aikaa.. Yläasteella ei niinkään kiusattu mutta en enää osannut luottaa ihmisiin, masennuskausia ajoittain, itkin usein kun oli niin paha olla...
Sitten alkoi lukio, joka tuhosi suuren osan minua ja elämääni. Syrjintää,selkäänpuukottamista,halveksuntaa,pilkkaa ja naurua... eristäydyin kaikista ja kaikesta, ja itkin.. söin suruuni, söin paljon. ainoa lohtu oli karkkipussi ja muut herkut. Ja oli niin sietämättömän paha olla! Viiltelin ja vihasin itseäni, aloin pelätä ihmisiä ja julkisia paikkoja, paniikki iski kaupassa, koulussa, bussissa, kadulla... Olin hermoraunio.
Sitten alkoi ammattikorkeakoulu opinnot. en osannut tutustua ihmisiin, kokemus siitä että olen epäonnistunut, turha ja huono ihminen, oli todella iskostunut mieleeni. Pelkäsin luokkatilanteita,että minulle nauretaan, puhutaan pahaa seläntakana.. joten välttelin oppitunteja, ja itkin, ja söin... söin suruuni koko lukio ajan ja korkeakoulussa yli puoli vuotta, kunnes tajusin lihovani liikaa, ja aloin vihata itseäni entistä enemmän. Halusin olla edes laiha ja siten hyväksyttävä. Aloin oksentaa syötyäni, aluksi kokeilin kerran, toisenkin ja tajusin että näin en ainakaan liho! Oksensin säännöllisesti syötyäni vähänkin enemmän, ja mukaan tuli myös lisää liikuntaa. Ja laihduin! Tunsin että voin onnistua edes jossain. Elämäni täytti syöminen, oksentaminen, liikunta ja laihtumisen tavoittelu.
Mutta olo oli silti hirveä, itkin, hakkasin ja viiltelin itseäni edelleen.. Itsemurha oli monesti niin lähellä. sitten lopulta uskaltauduin puhumaan lääkärille,kun oksensin verta ja ääni alkoi lähteä.. Alkoi käynnit psykologilla ja mielialalääkitys(tästä aikaa nyt vajaa vuosi)ja bulimia helpotti, mutta laihduin silti,menkat loppui, mutta halusin laihtua.
Lääkäri uhkasi että letkuihin joudut jos et liho, ja vähän olenkin lihonut mutta suhde ruokaan on täysin sairas. en pysty ajattelemaan muuta kun ruokaa, ja jotakin keinoa millä oloa pystyisi helpottamaan.. Olen nyt 20 v, mutta en osaa silti elää edelleenkään normaalia elämää.
Tällä viikolla lääkäri ehdotti sairaalahoitoa, koska mielenterveyteni on mennyt niin huonoksi..
Ja tuntuukin että enää ei auta muu kuin se sairaalahoito, tai itsemurha, minkä olen jo suunnitellut.....
Näin on elämäni tuhoutunut, ja mielenterveys murtunut ja hajonnut.. Eikäö toivoa paremmasta.
Koulukiusaaminen alkoi jo ala-asteella,helvetillistä aikaa.. Yläasteella ei niinkään kiusattu mutta en enää osannut luottaa ihmisiin, masennuskausia ajoittain, itkin usein kun oli niin paha olla...
Sitten alkoi lukio, joka tuhosi suuren osan minua ja elämääni. Syrjintää,selkäänpuukottamista,halveksuntaa,pilkkaa ja naurua... eristäydyin kaikista ja kaikesta, ja itkin.. söin suruuni, söin paljon. ainoa lohtu oli karkkipussi ja muut herkut. Ja oli niin sietämättömän paha olla! Viiltelin ja vihasin itseäni, aloin pelätä ihmisiä ja julkisia paikkoja, paniikki iski kaupassa, koulussa, bussissa, kadulla... Olin hermoraunio.
Sitten alkoi ammattikorkeakoulu opinnot. en osannut tutustua ihmisiin, kokemus siitä että olen epäonnistunut, turha ja huono ihminen, oli todella iskostunut mieleeni. Pelkäsin luokkatilanteita,että minulle nauretaan, puhutaan pahaa seläntakana.. joten välttelin oppitunteja, ja itkin, ja söin... söin suruuni koko lukio ajan ja korkeakoulussa yli puoli vuotta, kunnes tajusin lihovani liikaa, ja aloin vihata itseäni entistä enemmän. Halusin olla edes laiha ja siten hyväksyttävä. Aloin oksentaa syötyäni, aluksi kokeilin kerran, toisenkin ja tajusin että näin en ainakaan liho! Oksensin säännöllisesti syötyäni vähänkin enemmän, ja mukaan tuli myös lisää liikuntaa. Ja laihduin! Tunsin että voin onnistua edes jossain. Elämäni täytti syöminen, oksentaminen, liikunta ja laihtumisen tavoittelu.
Mutta olo oli silti hirveä, itkin, hakkasin ja viiltelin itseäni edelleen.. Itsemurha oli monesti niin lähellä. sitten lopulta uskaltauduin puhumaan lääkärille,kun oksensin verta ja ääni alkoi lähteä.. Alkoi käynnit psykologilla ja mielialalääkitys(tästä aikaa nyt vajaa vuosi)ja bulimia helpotti, mutta laihduin silti,menkat loppui, mutta halusin laihtua.
Lääkäri uhkasi että letkuihin joudut jos et liho, ja vähän olenkin lihonut mutta suhde ruokaan on täysin sairas. en pysty ajattelemaan muuta kun ruokaa, ja jotakin keinoa millä oloa pystyisi helpottamaan.. Olen nyt 20 v, mutta en osaa silti elää edelleenkään normaalia elämää.
Tällä viikolla lääkäri ehdotti sairaalahoitoa, koska mielenterveyteni on mennyt niin huonoksi..
Ja tuntuukin että enää ei auta muu kuin se sairaalahoito, tai itsemurha, minkä olen jo suunnitellut.....
Näin on elämäni tuhoutunut, ja mielenterveys murtunut ja hajonnut.. Eikäö toivoa paremmasta.
Vastaukset 11
Vanhimmat
"Tällä viikolla lääkäri ehdotti sairaalahoitoa, koska mielenterveyteni on mennyt niin huonoksi..
Ja tuntuukin että enää ei auta muu kuin se sairaalahoito, tai itsemurha, minkä olen jo suunnitellut..... "
Kiitos että jaksoit kertoa omasta elämästäsi .Olen itse kokenut 18 vuotiaana samanlaisen romahduksen elämässäni ,jouduin sairaalaan ja sairaalasta päästyäni yritin lopettaa itseni kun en nähnyt mitään valoa elämässäni .
Masennus on sairaus siinä kuin jokin sydänkohtauskin eikä se ole häpeä joutua sairaalaan ,eihän sydänkohtauksen kokeneetkaan sitä häpeä vaan ottavat avun vastaan.
Usko että elämässä on sinulle tarjottavana vielä paljon hyvää .Itse löysin uskon Jeesuskeen 30 vuotiaana ,eli en silloin vielä kun oli tältä osin vaikeaa ,ja tänään haluan olla tukemassa ja auttamassa juuri sinua .
Uskon että sinä voit vielä joskus auttaa samnalailla kokevia ihmisiä .
Nyt tuli kiirus töihin ,palaan myöhemmin lukemaan mitä sinulle NYT kuuluu.
Rukoilen puolestasi että jaksat askeleen kerrallaan ,enempää ei tarvitse .
Olisipa sinun kaltaisiasi ihmisiä enemmän. Täysin keskustelusta sivullisena, tuli todella hyvä ja lämmin mieli. En ole varsinaisesti uskovainen, mutta tiedän noista asioista aika paljon. Uskallan kuitenkin toivottaa sinulle siunausta, kiitos että olet olemassa ja jaksat tukea muita.
Tuli todella paha olo kun luin tuota,
mutta todella hyvä että kirjoitit.
Itse olin 13-14 kun ensimmäisen kerran masennuin,
koulukiusaamisen takia.
Se meni sitten ohi kun kesä tuli ja jaksoin
iloita asioista, vaikka koulu pelotti.
kun koulu alkoi, alkoi ongelmat.
Itsekkin oksensin joskus pahaa oloa pois.
Jouduin sitten mielisairaalaan vakavan
masennuksen takia 14 vuotiaana.
Olin siellä puoli vuotta.
Nyt olen 16 vuotias, todella iloinen ihminen.
Vaikka pari kertaa yritin itsemurhaa, niin
olen todella onnellinen että ne ihmiset on olemassa
jotka estivät sen, niiden ansioista olen elossa.
Nykyjään itse mietin tulevaisuutta, kuinka monta lasta haluan,
minne menen töihin jne..
olen saanut unelmani takaisin, ja toivosin syvästi
että sinäkin saisit.
Sairaala ei ole niin hirveä paikka miltä se voi
tuntua. Itseäni sairaala auttoi jaksamaan, ja
sen ansiosta olen vielä tässä. :)
Tyttö sinä selviät vielä ja
Todella paljon Voimia sinulle
Huomenta kuinka tänään voit?
Omaisuuttamme on NYT hetki ,elä entisiä muistele sillä ne taakat on joskus raskaita kantaa .
Kävellessämme suuntaamme katseen eteenpäin eikö totta? Ajatteleppas ihmista joka kulkee katse taaksepäin ,aika vaikeesti matka edistyy.Samoin jos yrittää katsoa omaan napaansa kulkiessaan se vaan enemmän masentaa jos ei edes napaa näykkään .Nosta katseesi ylemmäs niin huomaat siellä pilvien takana sittenkin on jotain ...oisko armon aurinko.
Tiedän että masentuneen ihmisen on vaikea ottaa mitään lohtua vastaan ,eikä hän näekkään minkäänlaista toivoa vaan olotila on sellainen että ei kerta kaikkiaan jaksa.
Muistan oman vaikean tilani kun menin puhumattomaksi ,en halunnut jutella kellekkään enkä laskenut ihmisiä lähelleni.Kyyneleet oli ruokani öin ja päivin ,olinhan nuori ja kaikki haaveeni romahtanut kun sairastuin ,ja ihmispelko asetti omat paulansa "ajattelin että he ajattelevat jne" lueskelin vaan omaa luulojeni kirjaa.Tätä kesti vuoden ,eli ei ole helppoa minullakaan ollut ...
Yksi ystäväni oli uskollinen ,hän tuli joka ruokatunti luokseni .Minua ärsytti hänen tulemisensa ja ajattelinkin että pysys pois elämästäni .jutellut en paljoa ,hänkin hetken istui söi eväitänsä ja poistui ,Uskollisesti vaan tuli .
Yhtenä päivänä huomasin että odotin häntä ,ikkunasta jo katsoin näkyykö ystävääni .
Tälläisiä ystäviä on harvassa ,moni tulee hienoin sanoin ja neuvoin jotka usein pahentaa oloa .
Tänään tahdon olla sinulle juuri tälläinen ystävä ,tulin katsomaan kuinka voit?
Ihmeellistä että näin ihania ihmisiä osuu vielä minunkin kohdalle. Päivä tuntuu heti paremmalta kun joku välittää ja kysyy kuinka voit, kiitos siitä :)
Kiitos noista kauniista sanoistasi . Kyyneleet valuivat aamulla tietokoneeni näppäistölle, kun luin tekstiäsi. Sanotaanhan, että aika haavat parantaa ja siihen minä kyllä uskon. Kaikkea Hyvää myös Sinulle Ystäväni.
Voi kulta. Itsemurha vaan ei ole vaihtoehto, se vaan lisää tuskaa tässä maailmassa. Mä olen 24 ja vietin viime kesän suljetulla. Masennuksen, itsemurha-ajatusten ja bulimian takia.
Ehkä se voisi tehdä sinulle ihan hyvää, päästä vähäksi aikaa pois tutuista ympyröistä.
Muakin kiusattiin koko ala-aste ja itsetunto on ihan murusina siitä vieläkin. Edelleen näen painajaisia niistä ihmisistä, tosin viime aikoina olen alkanut unissani potkia takaisin=)
Mulla nousee kamala viha lukiessa tekstiäsi ja miettiessä miten tyhmiä ihmiset voi olla!
Ja kamalaa, että itse vielä heität lisää vettä myllyyn rääkätessäsi itseäsi. Ansaitsisit jo oikeasti niin paljon parempaa!
Mä toivon ettet luovuta. Tiedän kokemuksesta sen, että pohjankin voi joskus saavuttaa, ja siellä ollessa on sitten mietittävä miten jatkaa. Tappaako itsensä vai mitä. Itse tulin siihen tulokseen, että eihän täällä loppujen lopuksi ole pakko tehdä muuta kuin hengittää. Ja tässä puhisen vielä. Iloa on vaikea löytää,mutta rakas ystävä, revitään se vaikka väkisin jostain!
Halauksia!
Älä vielä luovuta. Sulla on vielä mahdollisuus tehdä monia valintoja elämässäsi. Älä tyrmää sairaalahoitoa vaan yritä nähdä se uutena mahdollisuutena. Kirjoitat että sulla ei ole enää voimia jatkaa elämää. Suostu sairaalahoitoon ja anna muiden (ammattihenkilöiden) tehdä nyt ratkaisut puolestasi.Se tuntuu helpolttavalta siinä vaiheessa kun itse ei enää jaksa eikä tiedä miten jatkaa eteenpäin.
En osaa sanoa enää mitään uutta edellisiin nähden. Todella surullista, että noin on käynyt.
Itseltänikin löytyy samanlaisia tapahtumia masennukseni taustalta. 9 vuoden koulukiusaaminen, myöhemmin hyväksikäyttöä, siinä sivussa bulimiaa 14-vuotiaasta. Uskaltauduin lääkärille vasta tänä vuonna, eikä hän edes uskonut pahaa oloani. Se oli vain pettymys...mieluummin eläisi vaikka lääkkeiden voimalla, kuin pakolla yrittäisi vuodesta toiseen kestää näitä tunteita, ikuista väsymystä ja itsemurha-ajatuksia. (Nyt siis 18 kohta lasissa, 10-vuotiaasta mietitty,koska sitä jaksaisi pistää itsensä hengiltä, mutta tässä sitä roikutaan.)
Sinulle on tarjottu apua. Siihen tarvitaan toki omakin mielenkiinto parantua lisäksi. Mutta toivottavasti löydät jonkin syyn. Menneisyytemme tunnemme, mutta tulevaisuus...ehkä siellä tulee vastaan jotakin, minkä vuoksi ymmärtää kaikkien kärsimysten tarkoituksen. Kaikelle ei ole tarkoitusta, en sano sillä. Mutta, kerranhan täälllä vain eletään. Yritetään vielä tarttua siihen elämään. Parempaa huomista sinulle ja muillekin tätä ketjua lukeville.
"Toivoisin olevani enkeli, joka kuiskaa sinulle:
Sinä voit, Sinä pystyt, Sinä olet hyvä, kaikki on hyvin,
Sinua rakastetaan."
(Marleena Ansio)
Ojenna kätesi ,tahdomme auttaa sinua .Eikös näin ole että hukkuva viimeisillään voimillaan ojentaa kättään merkiksi tarttukaa tähän en jaksa enään.
Uskon että täälä moni kirjoittaja kirjoituksillaan ojentaa kättään ja hiljaa huokailee "auttakaa".Tosin emme voi muuta kuin snaoin ja rukouksin edes pikkasen helpottaa olasi ja tietoisuutta et ole yksin .
Ollessani sairaalassa äitini sanoi sanat "nyt ei enään kukaan voi auttaa sinua jos et itse edes yritä" ,nämä sanat pysäytti ja ymmärsin voin edes käteni ojentaa ja sanoa haluan että vdätte minut pois täältä masennuksen syvästä syöväristä ja etenkin itsesäälin.
Ianakaikkisuus on jotain nini ikuista että kannattaa ajatella minne olemme matkalla ,ja etenkin nin että elämä on lahja .Missään nimessä ei pidä itse lopettaa päiviään ,meilel jokaiselle on annettu määräosa elämän tuskaa ja uskon Jumala odottaa kätesi ojennusta hänenkin puoleen .
"uskovatkin vielä siinä " tiedän tunteen kun uskovat alkavat pyörimään ympärillä ja jonnen joutavia saarnojaan päläpättämään ,mitä hekin muka tietävät .
Päästyäni teholta yritettyäni lopetta itseni ,tuli nuori sairaanhoitaja luokseni ja antoi kirjalappusen sanoen "rukoilin koko yön puolestasi kun valvoin sinua yöllä"ota yhteyttä tähän osoitteeseen .Viskasin roskikseen moisen lapun ja ärsyynnyin tosi paljon nuokin .........jotka eivät tiedä elämästä mitään.
Meni vuosia enenkuin tosiaankin ojensin käteni Jeeuksen puoleen ,mutta nuo sanat seurasi aina mukanani "rukoilen puolestasi".Harmi kun en tiedä kuka tämä hoitaja oli että vosin kiittää tänään näistä sanoista,hän oli varmaan enkeli .......
Tälläinen enkeli haluaisin olla isnulle sanoen "rukoilen puolestasi"
Henki sielu ja ruumis on yhtä ,hoitaen näitä kaikkia puolia voimme paljon paremmin.
Toivon säteet koskettaa tänään juuri sinua .Ota yhteyttä lääkäreihin mutta elä unohda henkistäkään puoltasi ,käännä pikkuhiljaa katseeesasi ylöspäin ja musita sinua rakastetaan !
Kirjoittele kuulumisiasi silloin kun jaksat ,käyn joka päivä kurkkaamassa joko hymyilet :)
ps .anteeksi "kirotus vireeni" olen tosi huono tässä taidossa .
___(Y) (Y) ____
__(-.- )( -.-) ___
(")("))cc((")(")
"On arjen sankaruutta hymyillä uudelle päivälle" :)
Tänään voit olla sankari ja huomata sinussa on paljon hyvää!