Te onnelliset odottavat äidit! Miten olette jaksaneet uskoa tulevaan ja luottaa omiin kykyihinne ja jaksamiseen , varsinkin mikäli raskaus on ollut ei-toivottu/ liiankin suuri yllätys?
Itselläni on vielä hiukan aikaa päättää, mihin suuntaan elämäni kääntyy... Sain tietää olevani raskaana enkä todellakaan ole odottanut/halunnut tätä, en nyt! Ehkäisy pettänyt ja nyt elämä "hiukan" kriisissä, suoraan sanoen!
Pelkään aivan järjettömästi kaikkea tulevaa, mikäli lapsen pidämme. (tuntuu kamalalta ajatella abortin mahdollisuutta) Pelkään omaa jaksamistani, parisuhteen jaksamista (ei vakaa nytkään), tulevaa elämää, opintojen keskeytymistä ja loppumista, sitä etten pysty enkä kykene, pelkään etten pysty hoitamaan lastani tai tarjoamaan tälle sellaista pohjaa elämälle, jonka olen itse vanhemmiltani saanut. Pelkään aivan kaikkea, ja ahdistukseni kasvaa päivä päivältä suuremmaksi ja suuremmaksi!
Olen nähnyt lapsiperheen arkea läheltä ja en usko löytäväni voimia siihen itsestäni. Sen todellisuus on karua ja raskasta, näin minä sen ainakin näen. Tuntuu, etteivät pienten lasten vanhemmat ole KOSKAAN onnellisia saatikka tyytyväisiä. Pelottaa. En halua menettää elämääni ja sen mahdollisuuksia, vaikka eihän lapsi ole maailmanloppu. Tiedän sen. Mutta samalla se kumminkin on tietyn vapauden täydellistä menettämistä, joku muu ohjaa TÄYSIN sen mitä tee, milloin teet ja missä teet. Niinhän se vain on?
Tuntuu että olen loukussa asian kanssa enkä näe lapsensaannissa mitään hyvää, vaikka haluaisinkin. Jos jollakulla on heittää neuvoja kiperään tilanteeseen, olen erittäin kiitollinen!
Itselläni on vielä hiukan aikaa päättää, mihin suuntaan elämäni kääntyy... Sain tietää olevani raskaana enkä todellakaan ole odottanut/halunnut tätä, en nyt! Ehkäisy pettänyt ja nyt elämä "hiukan" kriisissä, suoraan sanoen!
Pelkään aivan järjettömästi kaikkea tulevaa, mikäli lapsen pidämme. (tuntuu kamalalta ajatella abortin mahdollisuutta) Pelkään omaa jaksamistani, parisuhteen jaksamista (ei vakaa nytkään), tulevaa elämää, opintojen keskeytymistä ja loppumista, sitä etten pysty enkä kykene, pelkään etten pysty hoitamaan lastani tai tarjoamaan tälle sellaista pohjaa elämälle, jonka olen itse vanhemmiltani saanut. Pelkään aivan kaikkea, ja ahdistukseni kasvaa päivä päivältä suuremmaksi ja suuremmaksi!
Olen nähnyt lapsiperheen arkea läheltä ja en usko löytäväni voimia siihen itsestäni. Sen todellisuus on karua ja raskasta, näin minä sen ainakin näen. Tuntuu, etteivät pienten lasten vanhemmat ole KOSKAAN onnellisia saatikka tyytyväisiä. Pelottaa. En halua menettää elämääni ja sen mahdollisuuksia, vaikka eihän lapsi ole maailmanloppu. Tiedän sen. Mutta samalla se kumminkin on tietyn vapauden täydellistä menettämistä, joku muu ohjaa TÄYSIN sen mitä tee, milloin teet ja missä teet. Niinhän se vain on?
Tuntuu että olen loukussa asian kanssa enkä näe lapsensaannissa mitään hyvää, vaikka haluaisinkin. Jos jollakulla on heittää neuvoja kiperään tilanteeseen, olen erittäin kiitollinen!
Vastaukset 7
Vanhimmat
En minäkään suunnitellut tätä lasta. Ajattelin jopa etten halua lasta ollenkaan, tai jos niin adoptoisin myöhemmin. Olen tykännyt lapsista, mutten koskaan suunnitellut sen tulevan näin varhain..
Vasta olen parantunut suht vakavista sairauksista (joskaan en kokonaan) On myös masennusta. Olen elänyt aikamoista bile-elämää ja vasta tapasin kivan miehen, mut ei me olla oltu kuin vuosi yhdessä. Mies on kuitenkin sellainen hyvä mies jonka kanssa perheen perustaminen onnistuu.. Hänellä on jo ennestään pari lasta jotka olleet tosi vaativia ja tavallaan "rankka" kokemus minulle. Mutta pärjätty on ja olen alkanut pitämään tästä "äitipuolena" olemisesta... tosin en paljon ole tekemisissä lasten kanssa..
Sitten kävi tämä vahinko ja meillä myös ehkäisy petti. Mies on ollut aivan innoissaan, itse mietin heti aborttia. Masennuin entistä enemmän ja aloin pelkäämään kaikkea sitä vastuuta ja tulevaa äitiyttä. Olen panikoinut kaikkea. Mutta edelleen vauva on masussani ja olen jo yli puolenvälin menossa. Asiat ovat muuttuneet. Mies antoi kaiken tukensa minulle, samoin muu perheeni. En ole hössöttänyt tai nauttinut raskaudestani lainkaan, paitsi vasta nyt. Nyt kun vauvan liikeet ovat vahvat, ilmoittaa olemassaolostaan jatkuvasti, tuntuu että voisin jo rakastaa tuota pientä!
Saan ulkopuolelta apua niin henkistä ja fyysistä, koska olen hakenut. Tiedän että tulee olemaan varmasti haastavaa ja välillä vaikeaakin joten ajattelin jo ennaltaehkäistä pahemmat kriisit. Mies on ONNEKSI hyvä isä ja tietää vastuunsa - ei ole häipymässä minnekään, ei ole jättämässä minua yksin:) Nyt odotan jo muuttoa isompaan asuntoon, lastenhuoneen sisustustakin olen varovaisesti miettinyt. Paljonkaan ei tavaraa/vaatetta ole hankittu, en ole ollut siihen valmis. Huomaan kuitenkin kiinnostuneeni enemmän asioista, luen vauvalehtiä, kiinnitän huomion lastenvaate/tarvike kauppoihin... seuraan muita äitejä tarkkaan jne. Kaikki tulee pikkuhiljaa. Olen myös alkanut odottamaan synnytystä, haluaisin toisaalta vauvan jo syntyvän, toisaalta haluan vielä vähän aikaa totuttelemiseen. Kaikki on niin uutta nyt.
Painit varmasti samojen asioiden kanssa kun minä, uskon vahvasti niin. Tämä ei ole minullekaan helppoa, mutta päätin näin ja tuntuu että tämä olikin se ainoa oikea ratkaisu. En tietenkään voi päättää puolestasi, mutta sanoisin että elämä mukautuu lapsen mukaan, jos pidät lapsen, niin on kuulunutkin tapahtua. 9 kuukautta on loppujen lopuksi paljon aikaa totutella asiaan ja mikäli sinulla on läheisiä tukena he varmasti auttavat sinua. Minunkin tilanteessani äitini ja isosiskoni (jolla 1 1/2v lapsi) tukevat kaikessa mahdollisessa. Lisäksi myös sinä voit hakea ulkopuolista apua, niistä puhutaan sitten tarkemmin/paremmin neuvolassa..
Ajattelin itse myös että lasten kanssa eläminen on rasittavaa, en itsekään sietänyt aluksi miehen lapsia kun olivat niin rauhattomia ja villejä. Ja sitten kun vielä toisella adhd niin siinä olikin kestämistä! Mutta tilanne on muuttunut, en olekaan yhtä hermoheikko enää;)
Toivon sinulle kaikkea hyvää, mitä sitten päätätkin. Halusin kertoa kuitenkin ettet ole ainoa joka painii tuollaisten tunteiden ja ajatusten kanssa. Jos haluat, voin myös kirjotella mailia kanssasi.
Mailiseura olisi kyllä tervetullutta, jospa sitä vaikka saisi tuntojaa hiukan purkaa "tuntemattomalle". Laitatko vaikka osoitteesi tänne niin kirjotellaan vai miten haluat tehdä?
pienten lasten vanhemmat on karua eikä vanhemmat ole ikinä onnellisia.. Meille lapsi ainakin on siunaus ja toivottu asia. Kun on oltu yhdessä monta vuotta, niin sitä alkaa kaipaamaan elämään jotain sisältöä. Tähän saakka se sisältö on ollu ystävät ja "viikon kohokohta" baarissa käyminen (karrikoidusti näin..). Eli toisinsanoen elämä oli aika tyhjää..toki oli hetket yhdessä ja koti-illat, mutta tyhjää silti, tuntui, että jotain puuttui.
Tuntuu, että kaunein lahja, mitä toiselle voi antaa, on yhteinen lapsi. Lapsi, jossa on jotain meistä molemmista. Lapsi, joka kietoo meidät toisiimme aivan erityisellä tavalla lopuksi elämäksemme. Minusta on hieno nähdä lapsen kasvavan, antaa hänelle hyvä ja turvallinen koti, rakkautta..
Eräs nainen, jonka kärsi vaikeasta sairaudesta, sanoi minulle kerran, että elämänsä hienointa aikaa oli, kun lapset olivat pieniä. Kun lapset olivat lähteneet kotoa, mies oli jättänyt naisen ja lähtenyt toisen mukaan.. Naisella on vaikea sairaus, jonka vuoksi hän ei pysty lähtemään juurikaan kotoaan, eikä edes tekemään itse mitään..Hänen lapsensa asuvat kaukana.
Ehkä et ole vielä valmis äidiksi, siihen en osaa sanoa mitään. Tuleeko mielesi muuttumaan kymmenen vuoden kuluttua, kuinka nuori olet nyt.. Tämä elämä eletään kuitenkin vain kerran ja ihmisillä on sisäänrakennettu tarve jättää jotain omasta eletystä elämästään jälkeensä, tämä asia on jälkikasvu.
Mitä sinun kannattaisi tehdä, en tiedä.. Mutta toivotan kuitenkin onnea elämääsi! Mihin ratkaisuun ikinä päädytkin, se on ainut ja oikea.
pidä lapsi, se tulee olemaan parasta elämässäsi... t: yhden abortin kokenut, nyt kolmatta odottava äiti
..vielä edelliseen piti tarkentaa, että kahden lapsen äiti, joka odottaa kolmatta lasta tähän maailmaan. itselleni oli kova shokki tajuta vasta jälkeenpäin kuinka kehittynyt se vauva silloin oli jonka elämän tuhosin vuosia sitten... silloinkaan en olisi aborttia halunnut, mutta vanhemmat painosti siihen niin kovasti, että taivuin... itkin abortin jälkeen kaksi kuukautta omassa huoneessaani... en totisesti toivo sitä kenellekään ikinä.
aika raju heitto ettei lapsiperheet ole koskaan onnellisia/tyytyväisiä,ei nyt sentään neitokainen.
Must jotenki vähän tuntuu et sä olet liian itsekäs saamaan lasta,sun huolenaiheet tuntuu olevan MINÄ MINÄ JA MINÄ.Ei kaikkia ole luotu äideiks,ehkä ei ole järkevää sun kohdalla jatkaa kenties tota raskautta,ei ainakaan jos ajatusmaailma on noin minäkeskeinen.
Niinhän se varmaan on. Mielestäni ei ole itsekästä olla peloissaan asiasta, joka tulisi kenties mullistamaan koko maailman ja pistämään AIVAN kaiken uusiksi. Näen parempana ottaa kaikki puolet (hyvät ja huonot) huomioon, että osaisi edes hiukan valmistautua tulevaan. Pidän itseäni onnekkaana, koska olen nähnyt paljon lapsiperheiden arkea ja luulen tietäväni, mitä mahdollisesti edessä on. Uskon että se on parempi itselleni kuin tuudittautua vaaleanpunaisiin haaveisiin lapsenhoidosta ja uudesta elämästä ja "ihanaa meille tulee vauva"-ajattelusta, tiedostamatta ollenkaan huolen ja vastuun määrää ja muita mahdollisia vaikeuksia. Uusi elämä voi olla hyvinkin rankkaa aikaa uudelle äidille ja isälle. Ja kuten sanoinkin, toivoisin että tämä asia muuttuisi iloksi, mutta sinun kommenttisi eivät ainakaan saaneet sitä aikaan. Ja tottahan se on, suuri huolenaiheeni on MINÄ. Minun jaksamiseni ja kykyni hoitaa mahdollista lasta kaikinpuolin. Uskonpa, että se on myös lapsen parhaaksi jos tuleva äiti näitä asioita pohtii. Hyvää kevättä vaan sinullekin.