Moi!
Minulla on ihana 4kk ikäinen tyttö ja rakastava mies.. reilu 2kk synnytyksen jälkeen huomasin että olo on semmonen ahdistava ja masentunut... koitin kieltää asian ja ryhdistäytyä ja ajatella jotain muuta kuin oloani, joka kävi tosi inhottavaksi.. tuli fyysisiä oireita.. mahaa väänsi ja ruoka ei oikein maistunut, yritin kaikin voimin "taistella" sitä vastaan, söin hirveitä määriä ruokaa vaikka ei maistunut, kun vielä imetin jne.. olo sisällä vaan oli tosi huono ja teki pahaa kun oma pieni rakas lapsi katsoi silmiin ja pelkäsin että vauva vaistoaa minusta tunteeni jne... mies yritti tsempata ja rohkaista että Älä ajattele surullisia tai negatiivisia asioita (kun muistelin vanhaa nuoruuden masennutani joka oli ihan hirveää aikaa..) Noh, tuli sitten unettomuutta ja kaikkea.. en n viikkoon ollut nukkunut ja olo ei ollut enää ollenkaan hyvä, ajatus ei pysynyt kasassa... mentiin molempiin mummoloihin viikoksi ja sain hoitoapua, kävin itsekseni lenkillä ym mutta ei se ihan riittänyt "piristämään" ja en saanut unta edelleenkään kun olo oli sellainen niin ahdistava ja sekava. No, sitten mieheni vei minut lääkäriin lopulta ja olinkin yllättynyt miten ymmärtäväisesti suhtauduttiin minuun, kuulemma melko yleistä raskauden jälkeen monella äidillä, ja sain rauhoittavaa lääkettä unta antamaan. Noh, kävin myös juttelemassa masennushoitajan kanssa neuvolassa (edelleen käyn) ja tänään otin ensimmäisen Citalopram-lääkkeen, joka nyt aloitettiin minulla.. Koska olen nuorena sairastanut keskivaikean masennuksen. Jotenkin en ajatellut että se vaikuttaa asiaan/alttiuteen kun kaikki oli vauvan kanssa muka niin hyvin jne. mutta tämä on nyt tilanne, on vähän kurja fiilis ollut välillä ja itkettänyt ja tuntunut surulliselta kun on lapsi ja kaikkea, että olen tällaisessa "jamassa".. mutta tiedän että selviän, ei ole epätoivoinen olo siis.
Mies on ymmärtäväinen ja rakastava, auttaa tytön kanssa kun on kotona (kun ei ole töissä tai koulussa) mutta vaikeaa on selittää toiselle minkälainen juttu tämä masennus on, kun toinen ei ole sitä kokenut.
Miten teillä muilla, kuulostaako tutulta? Ois ihana kuulla kohtalotovereiden juttuja, mulla ei ole muita ystäviä joilla on lapsia, ja kuka ois kokenut samanlaista. Kiitos, ja hyvää viikonloppua kaikille!
Minulla on ihana 4kk ikäinen tyttö ja rakastava mies.. reilu 2kk synnytyksen jälkeen huomasin että olo on semmonen ahdistava ja masentunut... koitin kieltää asian ja ryhdistäytyä ja ajatella jotain muuta kuin oloani, joka kävi tosi inhottavaksi.. tuli fyysisiä oireita.. mahaa väänsi ja ruoka ei oikein maistunut, yritin kaikin voimin "taistella" sitä vastaan, söin hirveitä määriä ruokaa vaikka ei maistunut, kun vielä imetin jne.. olo sisällä vaan oli tosi huono ja teki pahaa kun oma pieni rakas lapsi katsoi silmiin ja pelkäsin että vauva vaistoaa minusta tunteeni jne... mies yritti tsempata ja rohkaista että Älä ajattele surullisia tai negatiivisia asioita (kun muistelin vanhaa nuoruuden masennutani joka oli ihan hirveää aikaa..) Noh, tuli sitten unettomuutta ja kaikkea.. en n viikkoon ollut nukkunut ja olo ei ollut enää ollenkaan hyvä, ajatus ei pysynyt kasassa... mentiin molempiin mummoloihin viikoksi ja sain hoitoapua, kävin itsekseni lenkillä ym mutta ei se ihan riittänyt "piristämään" ja en saanut unta edelleenkään kun olo oli sellainen niin ahdistava ja sekava. No, sitten mieheni vei minut lääkäriin lopulta ja olinkin yllättynyt miten ymmärtäväisesti suhtauduttiin minuun, kuulemma melko yleistä raskauden jälkeen monella äidillä, ja sain rauhoittavaa lääkettä unta antamaan. Noh, kävin myös juttelemassa masennushoitajan kanssa neuvolassa (edelleen käyn) ja tänään otin ensimmäisen Citalopram-lääkkeen, joka nyt aloitettiin minulla.. Koska olen nuorena sairastanut keskivaikean masennuksen. Jotenkin en ajatellut että se vaikuttaa asiaan/alttiuteen kun kaikki oli vauvan kanssa muka niin hyvin jne. mutta tämä on nyt tilanne, on vähän kurja fiilis ollut välillä ja itkettänyt ja tuntunut surulliselta kun on lapsi ja kaikkea, että olen tällaisessa "jamassa".. mutta tiedän että selviän, ei ole epätoivoinen olo siis.
Mies on ymmärtäväinen ja rakastava, auttaa tytön kanssa kun on kotona (kun ei ole töissä tai koulussa) mutta vaikeaa on selittää toiselle minkälainen juttu tämä masennus on, kun toinen ei ole sitä kokenut.
Miten teillä muilla, kuulostaako tutulta? Ois ihana kuulla kohtalotovereiden juttuja, mulla ei ole muita ystäviä joilla on lapsia, ja kuka ois kokenut samanlaista. Kiitos, ja hyvää viikonloppua kaikille!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ja mulla on myös 4 kk ikäinen pieni tyttö.
Mulla oireet oli n. 3 kk synnytyksestä sen verran voimakkaita, että otin niistä neuvolassa puhetta. Aluksi en kokenut varsinaista masennusta vaan kiukkua ja vihaa. Erityisesti vihaa omia vanhempiani kohtaan.
Johtui siitä että olin alkanut prosessoimaan lapsen saannin myötä omaa kasvatustani. ( Olen siis periaatteessa ns. ok perheestä jossa kaikki päällisin puolin hyvin. Mutta ehkä ei sitten tarkemmin tarkasteltuna kuitenkaan...)
Nyt olen käynyt psykologin puheilla useampaan kertaan ja on ollut tosi hyvä juttu. Tulen vielä varmasti käymään pitkän aikaa. Mulla on myös nuoruudessa ollut vakavaa masennusta myöskin muuta psyykkistä oireilua. Myös niitä aiemmin hoitamattomia juttuja me nyt sit käydään siellä terapiassa läpi.
Kyllä muakin aina välillä pelottaa, et jos pikkuinen saa tästä ajasta jotain traumoja tms. Mut mun mies on sanonut et sitten niitä traumoja vasta tulisikin jos jättää masennuksen hoitamatta. Joten mä en siitä masennuksesta koe (ainakaan kauheesti) syyllisyyttä. Eikä sunkaan kannata. Varmasti sunkin tilanteesi on elämän kulun myötä monen asian summa, joihin et ole itse välttämättä voinut vaikuttaa mitenkään. Sen sijaan fiksu olet kun olet hakenut apua. Muista vaan sitten olla rehellinen aina kaikista tuntemuksista. Itse ainakin olen aiemmin elämässäni piiloutunut turhan häveliäisyyden taakse ja siksi on monet asiat jääneet ratkaisematta.
Masennus on tila, jolle harvoin itse voi mitään. Senpä takia sitä varten on tähän maahan luotu neuvoloihin järjestelmät, joissa äitien masennusta voidaan hoitaa.
Omalla kohdallani jo olen alkanut ajattelemaan että ehkä tälläkin on jokin tarkoitus. Ehkä masennuksen ja näiden asioiden läpikäymisen jälkeen olen jollain tapaa parempi äiti lapselleni. Niinkuin sitä sanotaa: "tuskassa timantti hioutuu". Ja sitä paitsi se kasvatustyöhän kestää vähintään sen parikymmentä vuotta per lapsi. Ei kannata alkuvaikeuksien takia menettää toivoaan.
Uskon itsestäni, kuten myös sinusta tekstisi perusteella, että hyviä äitejä olemme vaikka vähän siipi maassa välillä mennäänkin. Yritä jaksaa nyt vaan pinnistellä. Jo vuoden päästä katsot asiaa varmasti ihan toisin silmin.
Tsemppiä sulle ja kaikkea hyvää teidän koko perheelle !
Kiitos rohkaisusta :) Kiva kuulla että en ole ainut, ja sinullakin on samanikäinen tyttö!
Juu, ajattelen tosiaan myös itse tuolla tavalla että kuitenkin sitä on ihan yhtä hyvä äiti vaikka onkin masentunut jne. Ja sitä olen miettinyt, että ainakin voin omalle tyttärelle joskus olla "esimerkkinä" että kaikenlaisista asioista voi selvitä ja että apua kannattaa/uskaltaa hakea. Että ei tarvitse pelätä tai hävetä sellaista.
Mua tosiaan se nuoruuden masennus on aina vähän hävettänyt ja en ole halunnut siitä paljon puhua... mutta nyt toisaalta on helpottunut olo kun tiedän että siitäkin tämä masentuminen nyt johtui myöskin.. että on taipumusta.. Itse koen myös tosi hyvänä tuon masennushoitajan luona käynnin, siellä avautuu itselle juttuja mitä ei ole tajunnutkaan.
Tsemppiä ja mukavaa kevättä sulle myös! Ja kaikkea hyvää teidän perheelle :)
Tuli tippa linssiin kun luin. Nyt valkeni että voisinkin kaivata jonkinlaista ryhmän tukea tai vastaavaa koska tuli hyvä tunne etten ole yksin ongelmani kanssa. Kävin läpi vaikean masennuksen kahdeksan vuotta sitten. Siihen sain lääkitystä ja terapiaa. Sitä ennen ja sen jälkeen on henkinen jaksamiseni ollut yhtä vuoristorataa ja olenkin "oppinut" odottamaan että kohta taas jokin asia pistää maailman sekaisin ja mieleni miettimään asioista negatiivisesti, pahimmillaan herään aamuyöstä enkä saa unta, univelkaa tulee, itkettää, tunnen itseni huonoksi ja oudoksi, ulkopuoliseksi. Sitten taas saatan voida paremmin, liekö kesä tullut tai jokin muu piristävä asia kunnen taas pian käyn enempi pohjalla. Eivätkä ne "hyvät hetket" nyt niin maailman parhaita ole´, tsemppaan itseni ajattelemaan asioista ja itsestäni positiivisemmin, välillä jopa tulee niitä aitoja onnellisuudentunteita, mutta vain välillä, kunnes taas jokin saa mut takaisin väärään vireeseen. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen olin todella väsynyt. Eikä todellakaan auttanut se että anoppi mainitsi sivulauseessa esikoisen olevan aina se jotenkin kaikista tärkein (mieheni lapsi edellisestä liitosta), ei auttanut se että miehelläni ei mennyt töissä hyvin ja sai potkut (onneksi sai töitä myöhemmin), ei auttanut ylipaino. Kaikki tuntui jotenkin olevan pielessä. Muutto uuteen kotiin joka pelkkä remonttihelvetti. Jotenkin vain en pystynyt tosissani iloitsemaan mistään, tein asioita rutiinilla jotta ne tulisi tehtyä, uskottelin itselleni ja muille että jaksan, tuntui jotenkin äärettömän epäsopivalta olla minä, en tuntenut itseäni (enkä vieläkään), yritän saada jonkinlaista otetta siitä oikeasta minästä jolla on kaikki hyvin ja vahva ote normaalin aikuisen ihmisen elämään. Nyt toisen lapsen syntymän jälkeen puhuin neuvolasta tästä vuoristoradasta ja että en jaksa alituiseen miettiä että koskakohan taas olen huonommassa jamassa. En pysty aloittamaan elämässäni mitään uutta asiaa koska pelkään että en pysty saamaan mitään vietyä loppuun saakka. Jokin sisäinen ällötys vie kaiken itsevarmuuden pois. Käynkin nykyään psykologin luona juttelemassa ja jotenkin se asioiden purkaminen jollakin tapaa auttaa, en ole vielä lääkityksessä, mutta sitä kuulemma mun kannattaisi harkita...olisin halunnut jo jättää taakse tuon vuosien takaisen asian, että en olekaan terve, mutta kenties elän tämän asian kanssa lopun elämääni, kauhistuttaa ajatuskin. Vielä yksi seikka joka on varsinaisena ristinäni jatkuvasti tämän ongelman myötä. Mietin liian usein että muut näkevät minut jotenkin outona, ei niin hyvänä äitinä/ihmisenä. Se syö, en pääse ajatuksesta eroon, se saa minut epävarmaksi uusien ihmisten seurassa enkä pysty rennosti kertomaan omia ajatuksiani/mielipiteita...jos jotakin ulos tulee niin ensimmäisenä tulee itsestäni mieleen jännittynyt puheripulin omaava kynsien pureskelija joka sanookin jotenkin loukkaavasti vaikka ei oikeasti tarkoittanutkaan. Huh, tämä kävi jonkinlaisesta terapiasta seuraavaa sessiota odotellessa :0). Tsemppiä vain, et ole yksin. Kaiken empatiani saat ja toivon niitä ioisia ja raikkaita ajatuksia jatkossa. Niistä saa ihmeessä voimaa. Lippu korkealle!!!!!