Olen sairastanut vajaat kymmenen vuotta,välillä pahempia ja välillä parempia kausia.Olen vihdoin pikkuhiljaa oppinut hyväksymään asian ja nyt kerroin siitä poikaystävälleni,koska ajattelin sen helpottavan tilannetta ja selittävän miksi olen aina vaan väsynyt,huonotuulinen ja heikko.Ilta jolloin kerroin oli mukava,hän lupasi tukea ja auttaa.Sanoin etten tarvi ketään kuulustelemaan päivän syömisistä vaan ihan vaan jonkun kelle jutella aiheesta ja avautua jos on huono fiilis.Illasta on nyt kulunut pari viikkoa ja asia tuntuu unohtuneen-ei tosin multa.Tuntuu että ekan illan jälkeen asia vaan haudattiin,en jaksaisi jankuttaa ja kerjätä huomiota mutta toisaalta pitäisi tästä pystyä kuitenkin puhumaan.Poikaystäväni on ymmärtäväinen ihminen kunnes on itse äärettömän väsynyt ja stressaantunut töistä eikä silloin osaa asettua toisen asemaan.Tuntuu että olisi ollut paljon helpompaa vain pitää tieto itsellään,ei tarvitsisi surra sitä ettei toinen tunnu välittävän.Miten saan tilanteen purettua?Pitäisikö juttukaveri hankkia jostain muualta?Jos elämänkumppanin kanssa ei puhuminen onnistu,kenen kanssa sitten?
Pahin mahdollinen virhe?
Karen
5601
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse kerroin ongelmastani äidille. Hän vastasi, että ei pojilla voi olla syömishäiriötä. Sen jälkeen asiasta ei olla puhuttu.
En usko, että tuo teidän puhuminen oli mikään virhe. Voi olla, että poikaystäväsi ei ota asiaa puheeksi koska ajattelee, että sinä haluat jatkaa asian kanssa samaan malliin kuin ennenkin ja saattaisit kokea sen painostavaksi, jos siitä keskusteltaisiin. Rohkeasti vain hänelle puhut, jos hän sinua on aiemminkin kuunnellut.
Tai sitten kannattaa jutella jollekin muullekin.
Nimittäin mun tilanne oli se, että sairastin n 10 v ja meni tosi pahaks, kerroin asiasta poikaystävälleni kerran, joka ei osannu tietystikään auttaa oikealla tavalla, kuunella vaan ja "tukea" mua ja suhtautu samoin kun sunkin poikaystävä; Ei se tajunnut tilanteen vakavuutta ja kuitenkin hänenki piti omaa elämää elää ja on omat huolensa. Lopulta muutuin ihan täysin ja masennuin, ja tilanne meni siihen että meillä meni poikki. Ei suhteesta tule mitään jos toinen on kokoaika huomion ja avun tarpeessa.
Älä anna ton sairauden pilaa sun seurustelusuhdetta ja elämää muutenkaan. Ite oon parantunu nyt, eikä elämä oo koskaan tuntunu näin ihanalta, voin syödä vapaasti mitä haluan ja oon tyytyväinen itteeni ja huumorintaju on takas. Kahen vuoden seurustelun jälkeen jätkäkaverin silti menetin ja 10 vuotta elin syömishäiriöiden ja sen sairuden oireiden varjossa.
Tai sitten kannattaa jutella jollekin muullekin.
Nimittäin mun tilanne oli se, että sairastin n 10 v ja meni tosi pahaks, kerroin asiasta poikaystävälleni kerran, joka ei osannu tietystikään auttaa oikealla tavalla, kuunella vaan ja "tukea" mua ja suhtautu samoin kun sunkin poikaystävä; Ei se tajunnut tilanteen vakavuutta ja kuitenkin hänenki piti omaa elämää elää ja on omat huolensa. Lopulta muutuin ihan täysin ja masennuin, ja tilanne meni siihen että meillä meni poikki. Ei suhteesta tule mitään jos toinen on kokoaika huomion ja avun tarpeessa.
Älä anna ton sairauden pilaa sun seurustelusuhdetta ja elämää muutenkaan. Ite oon parantunu nyt, eikä elämä oo koskaan tuntunu näin ihanalta, voin syödä vapaasti mitä haluan ja oon tyytyväinen itteeni ja huumorintaju on takas. Kahen vuoden seurustelun jälkeen jätkäkaverin silti menetin ja 10 vuotta elin syömishäiriöiden ja sen sairuden oireiden varjossa.
Tajuan tavallaan mitä tarkoitat mutta asettuessani oman avomieheni rooliin voin myös tajuta mitä poikaystäväsi saattaa ajatella.
Itsekin kerroin syömishäiriöstäni ja masennuksestani avomiehelleni talvella. Hän lupasi tukea ja onkin kuunnellut ja auttanut. Mutta hänen kuuntelunsa vaatii sen, että minä otan asian puheeksi. Totta kai. Ei hänen elämäntehtävänsä ole kysyä aikuiselta ihmiseltä joka päivä, millainen olo ja mitä olen syönyt jne jne. Koska parisuhde kuitenkin perustuu siihen, että molemmat ovat aikuisia.
Poikaystäväsi voi siis odotella, että ehkäpä sinä pyytäisit häntä kuuntelemaan. Jos olet itsekin sanonut, että tarvitset jonkun jolle kertoa huonosta fiiliksestä ja hän on luvannut olla se joku - niin kerro hänelle. Puhuminen voi onnistuakin, jos teet aloitteen ;) Voi myös olla, että hän yrittää olla hienotunteinen eikä halua ruveta höösäämään / utelemaan. Eikä hän kuitenkaan pysty sinua parantamaan, se täytyy ymmärtää.
Kun kerroin omalle avomiehelleni, että en osaa puhua muille kun hänelle, hän totesi että mielellään kuuntelee (niin kauan kuin jaksaa, loputtomiin ei voi keltään vaatia sellaista) ja yrittää auttaa, mutta hän ei pysty minua parantamaan ja että minun kannattaisi ehkä myös harkita ammattilaisen apua.
Olet aivan oikeassa ja nyt asiat ovatkin menneet parempaan suuntaan.Tuntui vain aluksi hölmöltä kun naiivisti ajattelin että kunhan kerron asiasta,saan automaatisesti tukijan ja keskustelukumppanin.Eilen tuli juteltiin hieman,huomasin ettei ole mittän järkeä jäädä piehtaroimaan itsesääliin vaan kertoa siitä myös jollekin muulle,sellaiselle joka ei ole joka hetki läsnä ja pystyy suhtautumaan toisin kuin elämänkumppani ehkä suhtautuu.Onhan ne yksinäiset ja heikot hetket edelleen olemassa...:) -and when my life is over,remember when we were together_