ollut kokemuksia väkivaltaisesta kodista, avioliitosta tai yleisestä, ainaisesta turvattomuuden tunteesta?
Itselläni on ollut nuoruudesta lähtien ainakin tällaisia tilanteita jolloin tuntuu, että vapisen sielua myöten pelosta. Ei pysty syömään ruokapöydässä silloin muiden kanssa. Yöllä sai pelätä äkillisiä herätyksiä, ylöskiskomista ym.
Luulen että minuun on iskostunut jotenkin noista sellainen että tietyissä tilanteissa tuntemukset palaavat. Samoin tietyt hylkäämistä muistuttavat tapaukset tai ystävien "torjunnat" tai se että tunnen tulleeni petetyksi, että huoli koko olemassaolosta.
Tulikohan sekavasti? Vai ymmärsikö joku mitä ajoin takaa?
Itselläni on ollut nuoruudesta lähtien ainakin tällaisia tilanteita jolloin tuntuu, että vapisen sielua myöten pelosta. Ei pysty syömään ruokapöydässä silloin muiden kanssa. Yöllä sai pelätä äkillisiä herätyksiä, ylöskiskomista ym.
Luulen että minuun on iskostunut jotenkin noista sellainen että tietyissä tilanteissa tuntemukset palaavat. Samoin tietyt hylkäämistä muistuttavat tapaukset tai ystävien "torjunnat" tai se että tunnen tulleeni petetyksi, että huoli koko olemassaolosta.
Tulikohan sekavasti? Vai ymmärsikö joku mitä ajoin takaa?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Näin on minullakin elämä mennyt..Luulin aina olevani kova ja että "mieleni" kestää mitä vaan..näin ei kuitenkaan ollut liika on aina liikaa..Lapsena aina alkoholi oli isälleni tärkeä keskellä yötä herätti,,löi äitiäni,me lapset siinä välissä sovittelemassa,avioliitossani myös miehelläni..tappeluita toisten kanssa,,äitini,veljeni, kanssa..Olen sen kyllä päättänyt että omat lapseni eivät ikinä joudu kärsimään alkoholin takia..Tälläiset asiat tekivät minusta juuri pelokkaan.Kunnes hyvän ystäväni kuolema (vakavasti sairas) meni puolessa vuodessa..Sen jälkeen minulla ilmeni tämä paniikkihäiriö.
luulin olevani jotenkin vahvempi kuin muut, kun jouduin lapsuudessa kokemaan kaikenlaista.
Mutta väärässä taisin olla valitettavasti...
Onnellisen lapsuuden merkitysta ei voi kyllä liika korostaa lapsen kasvamisessa terveeksi aikuiseksi.
tismalleen kuin mulla paitsi että viimeinen niitti oli oma vakava sairaus. Tuntuipa jotenkin huojentavalta kun keksin tehdä aloituksen pitkään mietittyäni tuotakin puolta tässä häiriössä. Paniikkihäiriö ollut minulla kauan. Ei vaivaa pahasti enää, olen sinut sen kanssa.
Jep. Eipä ole minulla näin aikuisena "liian vahvasti" mennyt, mutta lapsuus oli onnellinen ja se kai on osittain estänyt minua "ampumasta itseäni" so far...!?
Mun perheessä ei ole ollut edes väkivaltaa, mutta vanhempien eron jälkeen (olin sillo 10vee) olen ollut ihan tuuliajolla ja kummastakaan vanhemmasta ei voinut puhua toisen luona.. elin kahta elämää ja molemmissa yritin antaa kuvan että "sen toisen vanhemman kanssa menee hyvin". Itse asuin siis äidin kanssa, äidillä ollut vähän mielenterveysongelmia ja olen koittanut aina pitää äidin onnellisena ja koin että se oli minun vastuullani. Opin siis täydellisesti esittämään ja peittämään tunteeni. Yläasteella kasiluokalla sitten alkoi paniikkiongelmat ja sitä kesti sitten lukion toiselle asti, tuona aikana opin pärjäämään paniikkiongelmien kanssa ja vähän säätelemään oman kehoni reaktioita. Opin myös terapiassa pukemaan tunteita sanoiksi.. Monta vuotta menikin ihan hyvin, mutta nytten ku vuosi sitten valmistuin ammattiin ja muutin uudelle paikkakunnalle ja elämä oli auki niin siinä oli hyvä sija taas epävarmuudelle ja paniikkiongelmat palasivat (ahdistuksen ja väsymyksen kera..) ja tuntuu että taas pitää aloittaa alusta vatvomaan tuotakin omaa lapsuuttaan ja menneisyyttään, että mikä tää epävarmuuden tunne oikein on.. että kun saa kädet vapisemaan ja sydämen hakkaamaan ja hengityksen takkuamaan ja menettää otteen kaikesta..
Nykyisin kohtaan kyllä työssäni lapsia ja perheitä, joiden kohdalla mietin, että "ovatko nämä juuri niitä itseni kaltaisia lapsia, jotka elävät epävarmuudessa ja lopulta se purkautuu jossakin vaiheessa kenties jonkinlaisena ahdistuksena tai paniikkina.." hmm... :)
"Samoin tietyt hylkäämistä muistuttavat tapaukset tai ystävien "torjunnat" tai se että tunnen tulleeni petetyksi, että huoli koko olemassaolosta."
Jep. Ihan samoja tunteita läpikäy avioerolapsi...usko pois...!
Minulla oli myös ja on vieläkin juuri tuo turvattomuuden tunne tärkeä..Pidän omista lapsistani huolta varmaan liikaakin..Heille se on varmaan raskasta mutta, en voi itselleni mitään..Esim. jos he ovat jossakin missä nyt nuoret ihmiset käyvät baareissa,ravintoloissa, niin minulla on aina kauhea pelko että he vaan turvallisesti tulevat kotiin..2 lastani jo asuu pois kotoa..silti heistäkin sama huoli..Minulla siten aina mielikuvitus laukkaa ja minun on heille soitettava että kaikki vain on hyvin..On tää kyllä välillä vähän raskasta..Toivottavasti ymmärsitte mitä tarkoitin...
ihan sama täällä ja nyt on jo lapsenlapsetkin huolen kohteina. Yritän käyttää kaikki keinot rauhoitellakseni itseäni, mutta kieltämättä huoli nousee ja nousee ellei esim. lasta tai soittoa kuulu sovittuna aikana. Ehtii kuvitelmat vaikka mihin mittoihin. Täytyy ihan alkaa miettiä todennäköisyyksiä ja huomata että kuvittelen kaikkein pahinta aika pian. Joskus jopa lääkkeen paikka että rauhoitun. No tämän kanssa on elettävä, helpompaa olisi kun osaisi olla huolettomampi.
Aivan kuin minulla..minulla on myös yksi lapsenlapsi ja hänestä olen myös aina huolissani..Tämä ylenmääräinen huolehtiminen tosiaan joskus käy omillekin hermoille...
että rankan lapsuuden läpikäynyt ihminen on tottunut taistelemaan ja on jotenkin sitkeä sissi, minusta paniikkihäiriössä pitää olla myös aikalailla sitkeyttä että jaksaa elää läpi kaikki ahdistukset ja paniikit eikä lyö hanskoja tiskiin ja luovuta.