mulla on tullu ihan ihme ongelma tän bulimian rinnalle, mulle tulee kauheita ahdistus kohtauksia iltasin ja joskus päivisin, sellasia etten pysty oleen, rupeen täriseen ja tuntuu rinnassa sellanen onttous ja ahdistus ja tosi huono olo, pelkään ja tekee mieli itkee, muttei se hyödytä mitään ja itkeminen rupee ahdistaan vielä enemmän, se tunne tuli mulle tänään kahdesti ja sillon toivon melkeen, että kuolisin, ettei mun tarvi kestää tätä..mitähän tää on? se tulee aina vaan sillon ku oon yksin...ihmisten lähellä tunnen olon turvalliseks ja hyväks.
Ja sitte joskus tulee sellasia raivo ja viha kohtauksia, menee vaan hermot täysin, ja tuun aika agressiiviseks, en sillon hallitse mun tunteita ja mä jopa pelkään sillon itteäni.
ja sit tää hemmetin bulimia, mun pitäis syödä yhen listan mukaan, minkä ravitsemusterapeutti mulle laati, mutta mä en pysty, eikö ne tajua et mun täytyy laihtua? Ne suhtautuu laihtumiseen niin etäisesti vaikka se on tärkeintä, että oksentelu vois loppua... koko ajan tulee jotain odotuksia ja mä en vaan pysty. mun täytyy varmaan valehella ruokapäiväkirjaan.
en mä osaa muuttaa näitä tapoja...sitte koko ajan mua ollaan punnitsemassa ja se vasta ahdistaaki, pakko yrittää entistä enemmän laihtua, ku tietää että joutuu punnittavaks, mä häpeen mun painoa ja sitä, että mua kohdellaan niinku jotain idioottia, mulle selitetään ruuasta jotain nii yksinkertasii asioita ja ssnotaan, ettei kaikki oo oikeeta lihomista, kai mä nyt tiedän millon mä lihon, niin kauan oon tän sairaudenkaa eläny.
No pääsen psykiatrille, ja toivottavasti saan lääkkeet, jotka auttaa ahdistukseenki, koska en vaan kestä niitä kohtauksia enää...te joilla on mielialalääkkeet, vaikuttaako ne huomattavasti ja millä tavalla? ootteko tasapainosempia vai mitä? miten ahmiminen, voiko olla niin, että ei tee enää mieli ruokaa niin paljo?
Mä luulen, että oon myös masentunu, koska aina tuntuu silta, että kaikki on jotenki merkityksetöntä, tyhjää ja että, mitä väliä millään on, en saa mitään aikaan ja mulla on tosi vaikeita keskittymis vaikeuksia, joudun lukeen yhen kappaleen monesti, koska aina ajatukset harhailee. ajattelen usein miten tekisin itsarin jos tekisin, en silti ikinä tee paitsi jos tulee joku hirvee sairaus. en halua kuolla, mutta mä pelkään niin paljo jotain, että ei näinkään pysty elään...mitä mä oikeen teen?
Ja sit vielä sekin ongelma, että tuntuu niinku olisin jotenki täysin eriläinen ku muut, mua ei kiinnosta miehet yhtään, iljettää vaan, mua ei kiinnosta mikään mikä liittyy sukupuoliin tai sellasiin, mua ei kiinnosta bilettäminen, ei juominen, etin vaan jotain parempaa ja puhtaampaa. En tiiä mihin ammattiin haluan, koska mä pelkään sairauksia, bakteereja, en pysty koskeen toiseen ihmiseen, en voi käydä yleisvessoissa, enkä uida, eli en pysty oikeen mihinkään...mä taian tosiaan olla tosi sairas...tulee vaikee elämä :(
ja hitto oon vasta 19...miten voin olla jo tällanen?
no tuli vähän pitkä valitus lista, mutta tuntu hyvältä purkaa näitä ku en ikinä näistä asioista puhu kenellekkään...
Ja sitte joskus tulee sellasia raivo ja viha kohtauksia, menee vaan hermot täysin, ja tuun aika agressiiviseks, en sillon hallitse mun tunteita ja mä jopa pelkään sillon itteäni.
ja sit tää hemmetin bulimia, mun pitäis syödä yhen listan mukaan, minkä ravitsemusterapeutti mulle laati, mutta mä en pysty, eikö ne tajua et mun täytyy laihtua? Ne suhtautuu laihtumiseen niin etäisesti vaikka se on tärkeintä, että oksentelu vois loppua... koko ajan tulee jotain odotuksia ja mä en vaan pysty. mun täytyy varmaan valehella ruokapäiväkirjaan.
en mä osaa muuttaa näitä tapoja...sitte koko ajan mua ollaan punnitsemassa ja se vasta ahdistaaki, pakko yrittää entistä enemmän laihtua, ku tietää että joutuu punnittavaks, mä häpeen mun painoa ja sitä, että mua kohdellaan niinku jotain idioottia, mulle selitetään ruuasta jotain nii yksinkertasii asioita ja ssnotaan, ettei kaikki oo oikeeta lihomista, kai mä nyt tiedän millon mä lihon, niin kauan oon tän sairaudenkaa eläny.
No pääsen psykiatrille, ja toivottavasti saan lääkkeet, jotka auttaa ahdistukseenki, koska en vaan kestä niitä kohtauksia enää...te joilla on mielialalääkkeet, vaikuttaako ne huomattavasti ja millä tavalla? ootteko tasapainosempia vai mitä? miten ahmiminen, voiko olla niin, että ei tee enää mieli ruokaa niin paljo?
Mä luulen, että oon myös masentunu, koska aina tuntuu silta, että kaikki on jotenki merkityksetöntä, tyhjää ja että, mitä väliä millään on, en saa mitään aikaan ja mulla on tosi vaikeita keskittymis vaikeuksia, joudun lukeen yhen kappaleen monesti, koska aina ajatukset harhailee. ajattelen usein miten tekisin itsarin jos tekisin, en silti ikinä tee paitsi jos tulee joku hirvee sairaus. en halua kuolla, mutta mä pelkään niin paljo jotain, että ei näinkään pysty elään...mitä mä oikeen teen?
Ja sit vielä sekin ongelma, että tuntuu niinku olisin jotenki täysin eriläinen ku muut, mua ei kiinnosta miehet yhtään, iljettää vaan, mua ei kiinnosta mikään mikä liittyy sukupuoliin tai sellasiin, mua ei kiinnosta bilettäminen, ei juominen, etin vaan jotain parempaa ja puhtaampaa. En tiiä mihin ammattiin haluan, koska mä pelkään sairauksia, bakteereja, en pysty koskeen toiseen ihmiseen, en voi käydä yleisvessoissa, enkä uida, eli en pysty oikeen mihinkään...mä taian tosiaan olla tosi sairas...tulee vaikee elämä :(
ja hitto oon vasta 19...miten voin olla jo tällanen?
no tuli vähän pitkä valitus lista, mutta tuntu hyvältä purkaa näitä ku en ikinä näistä asioista puhu kenellekkään...
Vastaukset 4
Vanhimmat
vaikka surullista kuulla, että sulla menee huonosti, niin tuli jotenkin hellyyttävä olo siitä, että ajattelet samalla tavalla :) eikä sunkaan elämäsi täysin mahdoton ole, voit iloita siitä kaikista kammoista huolimattakin. kunhan elämänasenne on kohallaan, ja nyt se ei taida olla, tunnut (ja kuten sanoit) masentuneelta :/
ihan lyhyt tiivistys mun tilanteesta: vuosi ollut bulimiaa ja nyt olen saanut itteni hoidon pariin. tosin psykiatrille ihan järkyttävät jonot, 2 kk odottanut ja vielä kk jäljellä, eli vasta lääkärin vastaanotolla olen käynyt. ystäväni, äitini ja veljeni tietävät bulimiastani ja ottavat asian tosi hyvin! kerrottuani heille ja käytyäni lääkärillä on oksentelu loppunut, vaikka mitään lääkkeitä en vielä syökään. n.3 vk on kulunut edellisestä oksentamisesta (valtava saavutus), mutta ahmimiskohtaukset ovat jääneet. tämän johdosta olen kivasti lihonnut=) mutta se ei haittaa. sillä en oksenna ja tunnen että olen paranemaan päin.
mulla myös oli bulimian kanssa ajoittain tosi pahaa ahdistusta ja masennusta. yhdessä vaiheessa itkin itteni uneen joka ilta ja toivoin että aamulla herään terveenä. ja tuntui että elämä luisuu käsistä ja pahinta siinä oli se , että se oli itseni aiheuttamaa. ja hyväjumala kun huusin perheelle. suutuin ihan kaikesta, ei mitään kiukkuilua, vaan vihaa. kerrottuani läheisille sairaudesta ja sen tuomista vihajaksoista, on raivo vähentynyt huomattavasti. on siinä takana varmaan fyysisiäkin syitä, elimistön ainetasapaino on perseellään ja se vaikuttaa käyttäytymiseen.
itselleni on muodostunut nyt pahemmaksi ongelmaksi paniikkikohtaukset. en ole ikinä ennen kärsinyt niistä. lääkäri määräsi rauhoittavia, että sillä pysyy onneksi kurissa =) sitä vaan vielä mietin, että onkohan nämä paniikkihäiriöt bulimian sivuoireita vai täysin oma lukunsa...
niin niistä yleisvessa- ja koskemiskammoista, niitä on monilla ja niiden kanssa voi oppia elämään. tutuillani on suunnilleen samoja kammoja, mutta muutoin tasapainoisina ihmisinä (ei bulimiaa tai masennusta) he eivät anna niiden hallita elämää, lähinnä vitsailevat! itselläni taas on tuo mieskammo :D toisaalta haaveilen rauhallisesta ja onnellisesta elämästä oman perheen ja miehen kanssa. todellisuudessa peräännyn heti, jos joku osoittaa selvää kiintymystä. ajatus siitä, että joku mies olisi nyt tässä vieressäni saa minut ahdistumaan :/
pitää mennä nyt syömään, äiti huutelee :D mutta tärkein asia, jonka haluan sinulle sanoa on se, että tästä sairaudesta ei parane ensin laihtumalla vaan lopettamalla oksentelemisen!!!!!!!!!! voi kun ton ymmärtäisit niin paranisit :( mulla oli ihan samat ajatukset kun sulla, luulin että jos saan nyt itseni laihemmaksi niin ei ole tarvetta laihtua. ja se oli ihan väärin ajateltu. ei onnistu, usko pois! ensin lopetat oksentelun, et oksenna vaikka ahmisit kasoittain ruokaa, et vaan oksenna. se ahminta jää ja lihoat. kun lihoat (kuten minä nyt) alkaa ruuansaantitarpeesi vähenemään ja pikkuhiljaa loppuu ahmimisetkin. vaikka olenkin hieman painavampi (ja ennen pelkäsin kuollakseni lihoamista) olen paljon onnellisempi kun en oksenna! ja tunnen itseni jälleen normaaliksi ihmiseksi :D:D:D ja nyt on voimia alkaa laihtuakin. OIKEALLA TAVALLA. eli syön ja urheilen ja olen, mikä tärkeintä, terve. oksentamattomuss tulee ensin ja säännölliset ruokailut ( kuten ravintoterapeuttisikin ohjeet kuuluu) ja sitten vasta se laihtuminen omaan oikeaan painoosi =)
että syömishäiriöihin liittyy muitaki mielenterveys ongelmii, eli varmaan just paniikkikohtauksetki on niitä...miten ne ilmenee?
on tosiaan tavallaan mukava tietää, että muillaki on samoja ongelmia, vaikka toivon, että kaikki ihmiset olis onnellisia ja terveitä..
mulla on aina ollu asenneongelmia, niistä sanottiin mulle jo ala-aste iässä, ja varsinki ylä-asteella, olin negatiivinen ja piti aina olla eri mieltä opettajien kanssa, mutta sit tuli bulimia mukaan ja jotenki musta tuli hiljasempi ja keskityin vaan omaan itteni "kehittämiseen"
oon aina pitäny itteäni kuitenki optimistina, mutta asenteessa olis parantamisen varaa, tällä hetkellä vaan tuntuu ettei tästä oo ulospääsyä, ja ajattelen vaan, että tapan itteni laihuttamalla, mikä on lapsellista ja typerää, mutta mä vaan kerran haluisin kokee jotain äärimmäistä, laittaa itteni kärsimään. Mä pelkään olla onnellinen, koska aina se kostautuu mulle, aina petyn kuitenki. Mutta kai täällä joutuu kestään, ja ehkä mä opin löytään jostain jotain hyvää ja järkevää...voisin vaikka keskittyy opiskeluun...:) on vähän rästissä, valitettavasti on vaan nii huono keskittymiskyky...
mä en vaan pääse eroon ajatuksesta, että on pakko laihtua...:( mutta vi kai parantua niinki, että laihtuu samalla...?
elämä on kyllä ihmeen vaikeeta...
hyvä tietää, niin vähän arvelinkin että ovat ne kohtaukset bulimian syytä :) koska tosiaan en ikinä ennen ole saanut paniikkikohtauksia. niitä tulee ahdistavissa tilanteissa, joissa jännitys vaan menee ns. yli. eli mulla nyt ylppäreissä, mikä onkin vähän paskempi juttu :D siellä kun pitäisi olla ihan valppaana. no mutta kuten sanoin, rauhottavat on auttanu todella hyvin :)
kyllä se niin helpottaa kun tietää ettei ole yksin ongelmineen. siitä vielä, että ei tuo "asenneongelmakaan" sinuun jurrtunut ole =) kaikki näyttää surkealta ja ylitsepääsemättömältä jos on masentunut ja masennuksesta voi päästä eroon :) tuo bulimia sen tekee, että ajattelusi menee pessimistiseen suuntaan, mikä taas syventää bulimiaa entisestään. tuosta kierteestä pitäisi päästä ulos.
takaan, että bulimiasta parannuttua (tai edes vähennettyä oksentelua) näet maailman aivan uusin silmin =) itselleni on niin tässä käymässä. jopa nauran ja saan mielihyvää pienistäkin asioista. ja muut hankaluudet tuntuvat mitättömiltä. tuokin auttaa, että keskittyy johonkin muuhun, kuten opiskeluun. luulen kirjoitusten olevan osaksi syy siihen, miksi en enää ole oksentanut. huomioni on siirtynyt ruuasta kirjoihin. ihan järkevä ajatus tuo opiskeluun fokusoituminen siis =)
kai bulimiasta voi parantua samalla laihtumallakin. riippuu varmaan ihmisestä, mikä parantumistapa parhaiten sopii. yleisesti kuitenkin (itse olen todennut ja lääkärini myös) on tehokkainta ensin lopettaa oksentelu kuin seinään. tarkoittaen, että ahmiminen jää vielä. bulimikko harvoin on riippuvainen vain oksentamisesta, yleensä riippuvuus liittyy ahmimiseen ja oksentaminen tulee lisätuotteena. täten on vaikea päästä eroon sekä ahmimisesta että oksentamisesta samanaikaisesti. ja tärkeysjärjestys on, että ensin lopettaa oksentelun, sen jälkeen ahmimisen. eli hyvin usein ensteks lihoaa, mutta samalla alkaakin tulla itsetunto takaisin eikä asiasta juuri välitä! ja sen jälkeen vähän jälkijunassa vähenee ahmiminen ja paino alkaa hiljalleen laskea sopivaan kilomäärään :) ja kun olet oppinut olemaan oksentamatta, pystyt paremmin hallita painoasi. itselläni on nyt se vaihe, etten enää oksenna (voihan se vielä tulevasuudessa yllättää) mutta ahminnan takia paino nousi. voimavarat ja itsetunto ovat kuitenkin tehneet comebackin! ja nyt on alkanut ruokamäärät vähentyä ja oon alkanut terveellisesti laihtua :) ja kirjotusten jälkeen alan urheilla kunnolla, että saan nämä bulimian tuomat kilot pois. mutta oksentamiseen ja syömättömyyteen en enää ikinä sorru!
ai kauhean pitkä, en osaa kirjoittaa lyhyesti. ne kohdat, joissa toistan itteäni, voi onneksi hypätä yli :D anna ihmeessä kuulua itsestäsi vähän väliä, kiva tietää miten sillä päässä menee :)
Mullaki on ens syksynä toinen puoli kirjotuksista edessä, on vähän lukioaika venyny :) suurin syy siihen on, että en vaan pysty keskittyyn. Otan nykyään vähän kursseja ja yritän parantaa numeroita, mutta ei kovin hyvältä näytä...lukio on menny multa niin surkeesti ja on ihme jos pääsen yli-oppilaaks. Mua on alkanu vasta nyt kolmosella kiinnostaan ne jutut mitä siel opetetaan, ja huomaanki olevani tosi paljo muita jäljessä.
Aamulla kouluun meno on ihan mahdoton ajatus, mä en oikeen tajuu itekkään itteeni, pitäis vaan ryhdistäytyä, mutta mä stressaan niin hirveesti.
On vaan tosi vaikeeta ajatella, että paino nousis vieläki, mä nimittäin oon lihonut ihan hirveesti...tuntuu vaan aina nii helpolta paeta ajatteleen ruokaa ja sitä kierrettä ku ahdistaa. Mä tiiän et mä en osaa käsitellä tunteita ja aina uudet laihdutus suunnitelmat saa mun olon jotenki iloseks ja rauhallisemmaks. Ja sillon ku on muutaman päivän syömättä, nii tuntuu helpolta, vaikka toisaalta, olin mä hoikempanaki yhtä toivoton tapaus. Mutta sitte kun pystyy syömään normaalisti pari päivää ja tuntee olevansa terve ja paino ei muutu, nii mua rupee ahistaan, tuntuu etten saa mitään aikaseks.
Olin eilen oksentamatta, ja nykyään mulla se on vähän vähentyny. kerran ku pystyin oleen viisi päivää oksentamatta, mun kasvot näytti niin paljo kapeemmilta, että mä olin ihan ihmeissäni.
Pitää yrittää nyt kovemmin, tuhlaan muuten kaikki rahat johonki ravitsemusterapiaan, ja vielä turhaan jos en yritä.
nii ja kiva et kirjotat pitkästi, niitä on kivempi lukee kun jotain muutamaa riviä. Ja sori, että kirjotan epäselvästi ja suurimmaks osaks puhekieltä, se tuntuu mulle luontevammalta :)
Ja muista pitää se urheiluki sit kohtuudessa, mulla on kokemusta siitäki pakkomielteenä :) lopulta rasitusvammat pakottaa tauolle...
Kerro myös sä miten sun paranenminen etenee, on hyvä huomata, että joku todella yrittää ja pystyy paraneen...