Hei,
Olen joskus lueskellut tätä palstaa, mutta en koskaan itse kirjoittanut itsestäni mitään. Viimeaikoina mulle on vaan tullut sellanen tunne, että ei ole ketään, jolla vois olla elämä yhtä vaikeeta kun mulla.
Tiedän kyllä, ettei tämä pidä piakkansa. Olen ollut sairaalahoidossa ja nähnyt aika harmittavia tapauksia.
Yritin reilu vuosi ihan tosissani itsemurhaa ja henki oli kyllä lähteä. Olin koomassa 2 vuorokautta, jonka aikana minun läheisille kerrottiin, että tilanne on vakava, eikä turhia toiveta kannata elätellä...
Hirveetä, että isä, sisko ja äiti (ja muut läheiset, jotka välittää) on saanut tällasen ongelmatpauksen läheisekseen. Ne olis kyllä ansainnut terveemmän ihmisen....olen aiheuttanut huolta monille. Voih.
Sitä vaan on aika itsekäs, silloin kun on todella paha olla.
Niin, no kerronpahan itsestäni hieman. Olen nyt 23-vuotias ja sairastuin 16-vuotiaana anoreksiaan, josta aika piakkoin muodostui bulimia, jota olen sairastanut tähän asti. Tämä sairaus on toki tullut ja mennyt vuosien aikana. Viime keväästä tämän vuoden tammikuuhun asti olin oksentamatta ja erhdyin luulemaan, että sairaus on vihdoin ohi. No, rupesin taas oksentelemaan joulun jälkeen ja se on taas hallinut elämääni jonkun verran. Vittumainen sairaus. Ne, jotka ovat joksus sairastaneet tai sairastaa tietää varmasti.
Kun olin 18, minulla todettiin skitsoaffektiivinen häiriö (mikä nyt periaattessa tarkoittaa sitä, että mielialat vaihtelee, on "maanisia" vaiheita jonka jälkeen masennus....liityy siihen jotain muutakin, mutta en edes enää muista koska kun otin silloin sairaudesta selvää, en tunnistanut itseäni ollenkaan.) Lääkkeitä olen siis syönyt sen jälkeen ja vaiheita elämässä on ollut monia. Olen yrittänyt itsemurhaa 5 kertaa onnistumatta (täytyy myöntää, että 3 noista kerroista oli ilmiselvästi huomionhakua, sillä kutsuin itse apua) ja käynyt eri kallonkutistajien luona 16:sta 22:een ikävuoteen asti. Kun vuosi sitten jouduin sairaalahoitoon minulle toki hankittiin jatkohoitoa psykiatriselta polikliniikalta, mutta ajattlin silloin (ja edelleen), että en enää jaksa setvitellä menneitä ja taas kertoa uudelle ihmiselle kaikki....sitä paitsi, se nainen (jonka luona siis kävin pari kertaa) oli mielestäni ihan ilmapää. Istu vaan siinä silmät suurena ja totesi aina väliin, että kauheeaa...voi, että jne. (Siis psykiatrisella alalla on niin paljon sellaisia ihmisiä, että kun niitä tapaa niin ihmettelee, mitä ne oikeen tuolla alalla tekee...no jooo)
Eli, aloitin sitten sekavan kesän jälkeen (jolloin väärinkäytin rauhottavia ja join paljon) aloitin taideterapian, mikä on ollut minusta ihan hyvä terapiamuoto. Ongelma tässsä vaan on se, että tämä taideterapeuttini/tukihenkilöni on äitipuoleni sisko, jonka siis tunnen ja olemme ehkä liian läheisiä. Nyt tammikuussa masennuin uudelleen, bulimia tuli takaisin ja näiden myötä rauhoittavien väärinkäyttö. En silloin yksinkertaisesti halunut kertoa hänelle (terapeutilleni) siitä, sillä koin, etten haluunut pettää häntä.
Tässä n. 2 viikkoa sitten päätin ihan ex-temporee yhtenä iltana että "fuck this",jos mun elämä ei koskaan parane (niin kuin vaikuttaa) niin miksi ei lähteä vaan pois. Päästä tästä paskasta ja vaan kuolla. Napsin taas pillereitä naamaan, mutta kun tunsin, että taju lähtee soitin itse itselleni apua. Tapasin tuolloin sairaalahoidossa ehkä elämäni tähän mennessä (omasta milestäni) etevimmän psykiatrin. Hän mietti tilannettani ja rupesi epäilemään diagnoosiani. Hän on sitä mieltä, että minulla saattaisi sittenkin olla persoonallisuushäiriö (tai sitten kummatkin, mikähän on loistavaa, olen siis tuplahullu) ja kun luin rajatilatapauksesta tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että tämä oikeasti kuulostaa minulta.
Ketäköhän kiinnostaa lukea mun pitkää sepitystä..?
Alotin opinnot nyt tammikuussa (jolloin samaan sysyyn muutin pois kotoa pitkästä aikaa) ja iroonista kyllä opiskelen (tai siis kovasti yritän) lähihoitaaksi. Voisi miettiä, miten koskaan voin auttaa muita kun olen itse ihan hullu.
Olen kyllä sisimmiltäni sellainen ihminen, joka soveltuisi hoitoalalle mutta...
Nyt olen tietysti ollut sairaslomalla tuon idioottimaisen tempaukseni seurauksena ja sittemmin olen muuten vain ollut pois koulusta. Tuntuu, että se itsemurhayritys masensi minua ennestään.
Kaikkein huolestuttavinta tässä nyt on, että olen alkanut juomaan paljon. Otan jotain melkein joka päivä ja koska minulla ei enää ole rauhoittavia tai unilääkkeitä alkoholi on muodostunut todelliseksi ongelmaksi. Lisäksi olen ottanut yhteyttä sellaseen vanhaan "tuttuun", jonka kanssa olen pari kertaa polttanut pilveä ja viimeviikonloppuna tuli jopa tehtyä niin typerästi, että koitin ensimmäistä kertaa elämässäni amfetamiinia. Jos kukaan (etenkin tämä psykiatri) tietäisi näistä asioista sanoisivat varmaan, että no niin, sinua ei voi hoitaa jos leikit päihteillä. Tottahan se on. Syön neurolepti- sekä epilepsialääkkeitä, eikä niiden seurana sovi edes alkoholi.
No joo. Sainpa tunnustettua jollekkin kuinka helvetin hyvin mulla menee.
Kuten otsikosta ehkä päätteleekin tunnen olevani ihan ainoa ihminen maailmassa, joka on ns "hullu" ja ongelmatapaus pahimmasta päästä.
Se on voimiaviepää.
OK. Kai minulla on joku tarkoitus olla tämän pallon päällä kun en edes 5 itsemurhayrityksen jälkeen ole onnistunut, joten jotenkin tässä on eteenpäin jatkettava.
Toivon vaan, että jaksaisin käydä tuon koulun loppuun asti. Niin monta epäonnistunutta opiskelukokeilua takana, että yksi onnistuminen olisi ihanaa.
Siinä se. Tsemppiä kaikille muille, jotka mahdollisesti kärsii samantapaisista, tai muista mielenterveysongelmista.
-Crystal-
Olen joskus lueskellut tätä palstaa, mutta en koskaan itse kirjoittanut itsestäni mitään. Viimeaikoina mulle on vaan tullut sellanen tunne, että ei ole ketään, jolla vois olla elämä yhtä vaikeeta kun mulla.
Tiedän kyllä, ettei tämä pidä piakkansa. Olen ollut sairaalahoidossa ja nähnyt aika harmittavia tapauksia.
Yritin reilu vuosi ihan tosissani itsemurhaa ja henki oli kyllä lähteä. Olin koomassa 2 vuorokautta, jonka aikana minun läheisille kerrottiin, että tilanne on vakava, eikä turhia toiveta kannata elätellä...
Hirveetä, että isä, sisko ja äiti (ja muut läheiset, jotka välittää) on saanut tällasen ongelmatpauksen läheisekseen. Ne olis kyllä ansainnut terveemmän ihmisen....olen aiheuttanut huolta monille. Voih.
Sitä vaan on aika itsekäs, silloin kun on todella paha olla.
Niin, no kerronpahan itsestäni hieman. Olen nyt 23-vuotias ja sairastuin 16-vuotiaana anoreksiaan, josta aika piakkoin muodostui bulimia, jota olen sairastanut tähän asti. Tämä sairaus on toki tullut ja mennyt vuosien aikana. Viime keväästä tämän vuoden tammikuuhun asti olin oksentamatta ja erhdyin luulemaan, että sairaus on vihdoin ohi. No, rupesin taas oksentelemaan joulun jälkeen ja se on taas hallinut elämääni jonkun verran. Vittumainen sairaus. Ne, jotka ovat joksus sairastaneet tai sairastaa tietää varmasti.
Kun olin 18, minulla todettiin skitsoaffektiivinen häiriö (mikä nyt periaattessa tarkoittaa sitä, että mielialat vaihtelee, on "maanisia" vaiheita jonka jälkeen masennus....liityy siihen jotain muutakin, mutta en edes enää muista koska kun otin silloin sairaudesta selvää, en tunnistanut itseäni ollenkaan.) Lääkkeitä olen siis syönyt sen jälkeen ja vaiheita elämässä on ollut monia. Olen yrittänyt itsemurhaa 5 kertaa onnistumatta (täytyy myöntää, että 3 noista kerroista oli ilmiselvästi huomionhakua, sillä kutsuin itse apua) ja käynyt eri kallonkutistajien luona 16:sta 22:een ikävuoteen asti. Kun vuosi sitten jouduin sairaalahoitoon minulle toki hankittiin jatkohoitoa psykiatriselta polikliniikalta, mutta ajattlin silloin (ja edelleen), että en enää jaksa setvitellä menneitä ja taas kertoa uudelle ihmiselle kaikki....sitä paitsi, se nainen (jonka luona siis kävin pari kertaa) oli mielestäni ihan ilmapää. Istu vaan siinä silmät suurena ja totesi aina väliin, että kauheeaa...voi, että jne. (Siis psykiatrisella alalla on niin paljon sellaisia ihmisiä, että kun niitä tapaa niin ihmettelee, mitä ne oikeen tuolla alalla tekee...no jooo)
Eli, aloitin sitten sekavan kesän jälkeen (jolloin väärinkäytin rauhottavia ja join paljon) aloitin taideterapian, mikä on ollut minusta ihan hyvä terapiamuoto. Ongelma tässsä vaan on se, että tämä taideterapeuttini/tukihenkilöni on äitipuoleni sisko, jonka siis tunnen ja olemme ehkä liian läheisiä. Nyt tammikuussa masennuin uudelleen, bulimia tuli takaisin ja näiden myötä rauhoittavien väärinkäyttö. En silloin yksinkertaisesti halunut kertoa hänelle (terapeutilleni) siitä, sillä koin, etten haluunut pettää häntä.
Tässä n. 2 viikkoa sitten päätin ihan ex-temporee yhtenä iltana että "fuck this",jos mun elämä ei koskaan parane (niin kuin vaikuttaa) niin miksi ei lähteä vaan pois. Päästä tästä paskasta ja vaan kuolla. Napsin taas pillereitä naamaan, mutta kun tunsin, että taju lähtee soitin itse itselleni apua. Tapasin tuolloin sairaalahoidossa ehkä elämäni tähän mennessä (omasta milestäni) etevimmän psykiatrin. Hän mietti tilannettani ja rupesi epäilemään diagnoosiani. Hän on sitä mieltä, että minulla saattaisi sittenkin olla persoonallisuushäiriö (tai sitten kummatkin, mikähän on loistavaa, olen siis tuplahullu) ja kun luin rajatilatapauksesta tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että tämä oikeasti kuulostaa minulta.
Ketäköhän kiinnostaa lukea mun pitkää sepitystä..?
Alotin opinnot nyt tammikuussa (jolloin samaan sysyyn muutin pois kotoa pitkästä aikaa) ja iroonista kyllä opiskelen (tai siis kovasti yritän) lähihoitaaksi. Voisi miettiä, miten koskaan voin auttaa muita kun olen itse ihan hullu.
Olen kyllä sisimmiltäni sellainen ihminen, joka soveltuisi hoitoalalle mutta...
Nyt olen tietysti ollut sairaslomalla tuon idioottimaisen tempaukseni seurauksena ja sittemmin olen muuten vain ollut pois koulusta. Tuntuu, että se itsemurhayritys masensi minua ennestään.
Kaikkein huolestuttavinta tässä nyt on, että olen alkanut juomaan paljon. Otan jotain melkein joka päivä ja koska minulla ei enää ole rauhoittavia tai unilääkkeitä alkoholi on muodostunut todelliseksi ongelmaksi. Lisäksi olen ottanut yhteyttä sellaseen vanhaan "tuttuun", jonka kanssa olen pari kertaa polttanut pilveä ja viimeviikonloppuna tuli jopa tehtyä niin typerästi, että koitin ensimmäistä kertaa elämässäni amfetamiinia. Jos kukaan (etenkin tämä psykiatri) tietäisi näistä asioista sanoisivat varmaan, että no niin, sinua ei voi hoitaa jos leikit päihteillä. Tottahan se on. Syön neurolepti- sekä epilepsialääkkeitä, eikä niiden seurana sovi edes alkoholi.
No joo. Sainpa tunnustettua jollekkin kuinka helvetin hyvin mulla menee.
Kuten otsikosta ehkä päätteleekin tunnen olevani ihan ainoa ihminen maailmassa, joka on ns "hullu" ja ongelmatapaus pahimmasta päästä.
Se on voimiaviepää.
OK. Kai minulla on joku tarkoitus olla tämän pallon päällä kun en edes 5 itsemurhayrityksen jälkeen ole onnistunut, joten jotenkin tässä on eteenpäin jatkettava.
Toivon vaan, että jaksaisin käydä tuon koulun loppuun asti. Niin monta epäonnistunutta opiskelukokeilua takana, että yksi onnistuminen olisi ihanaa.
Siinä se. Tsemppiä kaikille muille, jotka mahdollisesti kärsii samantapaisista, tai muista mielenterveysongelmista.
-Crystal-
Vastaukset 9
Vanhimmat
Rehellinen tilitys sinulta, itsekin olen aikoinani kokenut olevani taakka läheisilleni, mutta en tunne enää.
Minä n. 50-vuotiaana vanhana mummona, kehoittaisin sinua kuitenkin kertomaan tuolle psykiatrille samat asiat mitä tässäkin, tai vaikka näyttämään tämän kirjoituksen, varsinkin noista huumekokeiluista sinun olisi kerrottava hänelle.
Itsemurhayritykset ovat aina vakavia, itsekin olen ottanut pari kertaa lääkkeiden yliannostuksen ja hakenut sitten apua. Minusta ne ovat olleet "avunhuutoja", kertoneet siitä epätoivosta ja tyhjyydestä mitä sisällä tuntee.
Minun diagnoosinani on ollut epävakaa persoonallisuus, keskivaikea masennus, ahdistusoireyhtymä. No diagnoosit on diagnooseja, tärkeintä minulle on nyt, että ninulla on hyvä terapia meneillään, samaa toivoisin sinullekin.
Alkoholinkäyttö on minullekin tuttua, sanon suoraan, että juon ahdistukseeni, tietäen, että seuraavana päivänä on entistä pahempi olo, jolloin pitää ottaa sitten rauhoittavia. Silloin tällöin suon tämän itselleni, että edes hetken olisi vähän helpompaa.
Huumeita en ole kokeillut, vaikka en huumeidenkäyttöä moralisoi, niin kyllähän ne eivät ole, niinkuin ei alkoholikaan, mikään ratkaisu. Senhän meidän molempien järki sanoo!
Yritä pysyä erossa huumeista, se on minun neuvoni.
Varmasti sinä sovellut hoitoalalle ja hienoa, että pystyt opiskelemaan. Itse aikoinani opiskelin ihan väärälle alalle, nyt 50-vuotiaana vasta mietin, mikä minun alani oikeastaan olisi. Toivottavasti ei ole liian myöhäistä.
Minä olen aikonut katsoa tämän "elinkautisen" loppuun asti ja kuolen sitten kun kuolen. Eikä elämä todellakaan ole helppoa, mutta on niin paljon kauneutta, joskus tapaa jopa hyvän ihmisen, kohtaa koiran kauniin katseen, kuulee lintujen kevätliverryksen ja tuntee olevansa elossa.
En millään vähättele vaikeuksiasi ja tunteitasi, mutta kehoittaisin sinua sitkeästi hakemaan apua ja puhumaan ongelmistasi, vaikka se monesti tuntuu turhauttavalta.
Kaikkea hyvää sinulle nuori ihminen, voimia ja lämmin halaus!
Kiitos viestistäsi,
Kunnioitan vanhempia ihmisiä ja heidän elämänkokemustaan paljon. Jäin miettimään vakavasti tuota mitä sanoit huumeista ja niiden käytöistä. Halusin jo viimekerralla kertoa sille psykiatrille siitä, mutta kun olin kertonut, että juon paljon niin se "suuttu" niin paljon, että en enää uskaltanut avautua enempää.
En kuitenkaan halua heitää elämääni hukkaan ja ruveta huumeidenkäyttäjäksi. En edes haluaisi olla riippuvainen alkoholista, mutta siltä se pahasti vaikuttaa.
Nyt.
Miunun on kai vaan uskottava, että minulla on jokin tärkeä tehtävä maan päällä ja siksi olen viellä täällä. Ehkä se auttaa tönäsemään eteenpäin edes hiukan.
Olen harkinnut sanoa minun äitipuoleni siskolle (joka siis toimii taide- ja toimintaterapeuttinani), että en pysty jatkamaan hänen kanssaan, koska en halua kertoa hänelle kaikkea. Ulkopuolisemmalle olisi helpompi avautua.
Siitä mitä sanoit omsta uravallinastasi ja uranvaihdoksesta. Voi kuule! Olen tavnnut monta paljon sinukain vanhempaa, jotka ovat päätäneet vaihtaa alaa. Sinulla on varmasti sen verran työkokemusta, että saisit paljon kursseja hyvitettyä jos haluat/jaksat opiskella uudelle alalle!
Toivon sinulle kaikkea hyvää elämäsä ja kiitos, että vastasit viestiin.
Halaus;
-crystal-
Hei, pidin kovasti kirjoituksestasi. Helppoa ei ole ollut sinullakaan, kuten ei tietysti ap:lläkään. Mutta hyvä ihminen. Viisikymppinen ja mummo, ei voi olla totta. Nythän elämä vasta alkaa, kun tästä masiksen suosta pääsee ylös. Minulla jo vähän potkua riittää. Pari kuukautta sitten olin vielä ihan pyjama päällä kävelevä haamu, mutta nyt jaksan miettiä elämää eteenpäin.
Jos naisten keskimääräinen ennustettu elinikä on jo lähellä 80 v. ei mummosta viisikymppisenä kannata puhua mitään. Rinta rottingille ja nokka kohti vastatuulta, siitä se lähtee.
Alkoholista vielä.. Tiedät sen itsekin, mikä on alkon ja rauhoittavien kierre. Jos otat alkoholia, ota vain minimiannos. Äläkä missään tapauksessa rauhoittavia. Psyykenlääkkeiden, alkoholin ja rauhoittavien yhteisvaikutus voi olla hyvinkin vakava. En ole moralisoimassa, olen itsekkin lääkitykseni aikana juonut lasin pari viiniä silloin tällöin. Rauhoittavia en suostu syömään edes pakon edessä.
Mutta sinulle, ikätoveri, myös lämmin halaus ja jaksamista. Täältä me noustaan ja näytetään raihnaisille nelikymppisille, "mistä kana pissii".
Joo mullekin on toi skitsoaffektiivisen diagnoosi annettu.
Elämä on itsessään pelkkä iso ongelma, in my opinion.
Olen kuullut jostain:
"life's too long"
couldn't agree more
On pää niin sekasin, niin vitun sekasin.
Mullakin on ollut alkon liikakäyttöä, nyt oon tosin ollu 3kk melkeen ilman mitään, mutta se liene johtunee siitä, että lompakossa on reikä.
Ei kyllä juomattomuus mun olojani oo ainakaan näin lyhyellä aikavälillä mitenkään parantanut.
Itsemurhaa en ole ikinä yrittänyt, tosin lääkkeitä kerran nappasin sen verran, että ambulanssi kutsu, mutta siinä ei ollut pohjalla niinkään elämän lopetus vaan ennemminkin tarkotus saada päässä sumenemaan hetkeks ja karata häpeää.
Nyt vaan odottelen tässä, että alkas tuo kuntoutustuki rullaamaan ja sais vähän fyrgendaalia jonka myötä
voisi maistella jälleen viinaksia ja naureskella itsekseen elämän surkeudelle.
täällä yks epävakaa persoonallisuushäiriöinen myös. Itsaria yrittänyt 2 kertaa. Kerran 15 veenä ja sit 26 vuotiaana..
Must ei oo hyvä juttu, jos pelkää avautua omalle psykologille/terapeutille... Ei siitä sais suuttua jos oot alkanu ryyppäämään enemmän tms. Pitäis etsiä syy siihen miksi menee huonosti, eikä alkaa syyttelemään.
Itse en juomista juurikaan harrasta, on tietysti useammat kännit takana, että kokemusta on, mutta aloitinkin vasta tuossa sun ikäsenä juomaan...
Tuo bulimia ja anoreksia on varmasti inhottavia sairauksia, juuri sen hallinnoinnin takia. Viiltely (ei trendiviiltely) menee mun mielestä kanssa samaan kategoriaan. Se että jokin toiminto tuntuu olevan ainoa asia, jota pystyy hallitsemaan ja se tuottaa hyvää oloa, vaikka se itse asiassa vaan pahentaa kaikkea, on äärettömän paska juttu...
Pari päivää sitten tuli mieleen viiltelyn aloittaminen pitkän paussin jälkeen, mutta sen sijaan otin koiran sylkkyyn ja juttelin sille kaikkea. Että lemmikeistä voikin olla hyötyä henkiseen jaksamiseen!
Toivottavasti jaksat koulussa ja elämä alkais hymyilemään sullekin...
hei crystal, luin mielenkiinnolla kirjoituksesi. Kullallani on tuo skitsoaffektiivinen häiriö ja itelläni epäväkaa persoonallisuushäiriä syömishäiriö. Alkoholia en kauheasti käytä kun ei kultakaan ja olen saanut katsella sitä ihan tarpeeksi jo lapsena. Ryyppäämistä olen kyllä harjoitellut ja siitä pitänyt, mutta siihenkin kyllästyy, onneksi. ei se tuo mulle enää mitään iloa.
Kiva kun olet noin samanlainen kuin minä ja sanot olevasi oikea hullu, ongelmatapaus pahimmasta päästä. Itse kun tulee epäiltyä itseään, jospa olenkin vaan laiska ja kielteinen ihminen... Ja eihän se niin ole.
Tuossa joku vanhempi nainen kuvasi kauniisti asioita jotka sen sydäntä vielä vähäsen lämmittää, koiran katse jne. Mielestäni oikein hyvä oivallus etsiä ja "tallentaa" päivästään tuollaisia pikkuiloja. Itsekin olen hiton väsynyt, pahantuulinen ja nyhjään koulussa, mutta tädin innoittamana taidan lähteä kuuntelemaan appivanhempien iloista höpinää... Pää tyynyyn ja antaa toisten häärätä.
Sä vaikutat Crystal tosi ihanalta tyypiltä. Susta on varmasti enemmän iloa muille kun itse tajuatkaan.
Kiitos viestistä!
Milenkiintoista kuulla, että jollain on just samat diagnoosit kun mulla. Taas saa siis todeta, että en ole ainoa "hullu" tän maan päällä. :)
(Eikä me edes hulluja olla, erilaisia kun useammat vaan)
Mulle ehdotti eräs teistä, joka vastasi mulle, että kertoisin ihan rehellisesti kaiken niin mun tukihenkilölle/ taideterapeutille kuin hoitavalle psykiatrille.
Viikonloppu meni taas ihan rötteliksi, enkä mennyt kouluun ma, joten istuin miettimässä mun elämää. Ajattelin, että alkoholi, rauhoittavat ja huumeet ei kyllä ainakaan mun elämääni paranna ja tulin siihen tulokseen, että on oltava rehellinen. Kirjoitin pitkän kirjeen (ja kopioin siihen sen mun ensimmäisen visetinkin) ja kerroin ihan rehellisesti kaiken.
Se osoittautuikin ihan hyväksi jutuksi. Pelkäsin valtavsti joutuvani pakkohoitoon, mutta sattuikin niin, että tämä tukihenkilöni/ taideterapeuttini on lähdössä lappiin nyt pe ja hän ehdotti, että menen hänen mukaan. Otan siis tauon koulusta tämän jakson ja koetan (ja toivottavasti onnistun) kerätä itseni kasaan ja saada voimia.
Se psykiatri on kyllä ihan mahtava. Se oli iloinen siitä, että kerroin kaikki rehellisesti ja sanoi, että jos en olisi saanut mahdollisuutta lähteä sinne lappiin vaihtoehtona olisi kyllä ollut pakkohoito. Totesi sitten siihen vaan, että hän uskoo luonnon tuovan minulle enemmän voimia. Muutenkin mahtava tyyppi.
Ylihuomenna on siis edessä viikon matka lappiin, enkä su jälkeen ole koskenut mihinkään päihteeseen. Tämä on ollut tähän mennessä suhteellisen helppoa, mutta kyllä varmasti tulee hetkiä kun tulee tekemään mieli taas vetää pää sekaisin.
Katsotaan miten tulee menemään.
Olin tänään taideterapiassa, missä sain tehtäväksi maalata minun oman kuvan lapista. Se teki ihan hyvää olla ottamatta mitään liian raskaita juttuja nyt pintaan. Sain kyllä sen jälkeen savityönkin tehtäväksi ja taiteilin taas karhun. Olen tehnyt sen jo muutamaan otteeseen, taitaa olla mun voimaeläin :)
On ollut kauniita päiviä ja se on helpottanut oloa kummasti. Valo on aina tervettullutta.
En tiedä mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Nyt pitää vaan miettiä tätä päivää. Yrittää oppia elämään tässä hetkessä ja kaikkea sellaista...
On mulla unelmia. Ilman niitä tuskin kukaan voi hyvin. (tai se nyt on ainakin mun elämänfilosofia) Tahtoisin valmistumisen jälkeen jossain vaiheessa elämää lähteä kehitysmaihin töihin. Toivon löytäväni elämänkumppanin jonain päivänä kun olen siihen valmis.
Vanhempana asettua aloilleen, oma talo, mies, lapsia koira ja kenties heppa :)
Ehkä. Ehkä nuo jonain päivänä toteutuu.
"
Katsotaan onko tämä totta
Katsotaan onko tämä totta
Katsotaan onko tämä totta
Tämä elämä, jota elän. "
(eteläamerikan intiaanien joku runo)
-Crystal-