"Lenin oli sanonut hänelle: ”Jos te tarvitsette (vallankumoukseenne)Venäjän laivastoa, se on vapaasti käytettävissänne”. Sirola oli tästä lapsellisen iloinen, mutta ajatus kauhistutti Tanneria."
Luepa tuosta!
K.K.Korhonen
En viitsi ruveta kirjoittamaan uutta juttua vastaukseksi Sinulle, vaan laitan tähän otteen avaukseni loppuun linkittämäni kirjoitussarjani toisesta osasta. Tästä pitäisi löytyä myös vastaus kysymykseesi. Lue nyt ensin tämä, ja mene sitten linkin kautta koko kirjoitukseeni, jossa on paljon, paljon lisää merkittävästä miehestä, yhdestä kaikkien aikojen suurimmasta suomalaisesta:
- - - - - - - - -
Senaattorin loisto ja luhistuminen
Helmikuussa 1917 Väinö Tanner tuli valituksi meidän yksikamariseen eduskuntaamme, jossa sosialidemokraatit saivat enemmistön. Tanner valittiin myös Oskari Tokoin johtamaan ns. itsenäisyyssenaattiin (hallitukseemme) valtiovaraintoimituskuntaan. Senaattiin tuli yhteensä kuusi sosialidemokraattia.
Tannerin asema toimituskunnassa oli niin merkittävä, että nykytermein häntä voitaisiin kutsua valtiovarainministeriksi. Hän sai myös senaatille kuuluvat maan elintarvikeasiat hoidettavakseen. Näin hänen käsiinsä oli tullut kaksi merkittävintä jokapäiväiseen hyvinvointiimme vaikuttavaa kansakunnallista toimialaa. Hän oli päässyt valtiontalouden kampeen käsiksi hetkellä, jolloin ennennäkemätön kehitys valtiojohtoisuuteen oli tapahtumassa ja maa oli itsenäistymässä. Hän sai kiittää tästä myös puoluettaan, mutta hän oli siinäkin päässyt asemaan, jossa puolue tarvitsi häntä enemmän kuin hän puoluetta.
Senaattorin laaja toimiala sitoi Tanneria niin, että muuhun politiikkaan häneltä ei aikaa juuri riittänyt. Hänellä ei ollut kosketusta jääkäriliikkeeseen eikä vetoa bolshevikkiliikkeeseen, noihin kahteen kiintopisteeseen, joihin itsenäisyysajattelu tukeutui. On inhimillistä, että 36-vuotias mies omaksui perinteisen senaattorin roolin enemmän maan isänä kuin nykyaikaisena poliittisia tehtäviä hoitavana ministerinä.
Uusi sosialistienemmistöinen eduskunta aloitti ripeästi ja tehokkaasti lainsäädäntötyönsä ja itsenäisyyssenaatti työskenteli tuloksekkaasti laajalla alueella, kun se sai työlleen eduskunnan tuen. Hallituksen esitykset, mm. tärkeä elintarvikelaki, menivät helposti läpi eduskunnassa. Hallituksen voimakolmikon muodostivat senaatin puheenjohtaja (pääministeri) Tokoi, Tanner ja maalaisliiton Kyösti Kallio, joiden yhteistoiminta oli hyvä. Maalaisliiton Alkio sen sijaan oli usein eri mieltä kolmikon kanssa.
Tanner tuli hyvin toimeen myös Venäjän väliaikaisen hallituksen avainhenkilöiden kanssa. Tilanne emämaassa Venäjällä kuitenkin paheni nopeasti, inflaatio laukkasi ja järjestys karkasi hallituksen käsistä hallitsemattomaksi kaaokseksi, joka sitten pian johti bolshevikkien vallankumoukseen. Venäjän vaikeudet toivat suoria vaikutuksia myös Suomen senaatille.
Senaatti oli myöntänyt viljakauppoihin tukea saadakseen huomattavan lainan Venäjän hallitukselle, ja lainaehdot olivat sellaiset, että Venäjän inflaation johdosta lainasta muodostui lähinnä lahjoitus. Tanner joutui tästä arvostelun kohteeksi myös omassa puolueessaan. Tässä vaiheessa alkoi jo näkyä selvänä se raja, joka sitten jakoi sosialidemokraattisen puolueen Tannerin, Wuolijokien, Paasivuoren, Voionmaan ym. muodostamiin laillisuusmiehiin ja Gyllingin, Kuusisen ja monien muiden edustamiin vallankumouksellisiin.
Paavolainen puhuu Tannerin elämäkerrassa pitkään noista värikkäistä vaiheista, jolloin sosialidemokraattinen puolue alkoi revetä kahtia paljolti tarkoitushakuisilla tekosyillä. Tuossa edellä mainitussa laina-asiassa Gylling hyökkäsi eduskunnassa voimakkaasti Tanneria vastaan menettelystä, jota hän itse oli suositellut, ja Gyllingiä tukenut Valpas säesti, että ”Tannerilla ei ole ollut siveellistä oikeutta ajatella, että asiasta aiemmin esitetyt mielipiteet sitoisivat muita puolueen jäseniä”. Tähän Tanner vastasi suoralta kädeltä, että ”olen tottunut siihen, että miehen puhe sitoo ainakin hänet itsensä”. Tanner sai voimakasta tukea sekä keskeltä että oikealta.
Tanner oli esiintymisessään hyvin vaikuttava, sillä hän tunsi aina asian, josta puhui ja hän esitti asiansa selkeästi ja perustellen. Eduskunnan istuntoja oli usein seuraamassa Venäjän edustajana kenraalikuvernööri Stahovitsh, jonka muistiinpanoissa on toistuvasti maininta ”Silno govoril Tanner (Tanner puhui voimakkaasti).
Tuo Venäjälle myönnetty laina aiheutti riitelyä eduskunnassa ja senaatissa melkeinpä enemmän kun vähän myöhemmin ns. valtalaki, josta aiheutuviin erimielisyyksiin ja riitoihin Tokoin senaatti sitten hajosi. Muitakin riidan aiheita riitti, mutta tässä ei ole tilaa käsitellä noita värikkäitä ja myöhemmän kehityksen valossa tärkeitäkin aiheita.
Sosialistien vallankumoukselliset olivat saaneet varsinkin pääkaupungissa massat yhä enemmän puolelleen. Rautatientorille, Senaatintorille ja eduskuntatalon (Heimolan) edustalle Hallituskadulle tulvi jatkuvasti levottomasti liikehtiviä väkijoukkoja, joiden huudot ”alas porvarit” ja ”eläköön Suomen työväenluokka” kantautuivat sekä senaatin että eduskunnan istuntosaleihin.
Venäjällä heinäkuussa 1917 tapahtuneen vallankaappausyrityksen aikana sosialidemokraatit toivat eduskunnan istunnon esityslistalle ns. valtalain. Sen mukaan eduskunta julistautuisi korkeimman vallan haltijaksi; ulkopolitiikka ja sotilaskysymykset jäivät Venäjän hallintoon. Otto Ville Kuusinen ehdotti SDP:n eduskuntaryhmän kokouksessa vallankumouksellisen hallituksen perustamista ellei valtalaki mene läpi eduskunnassa.
Valtalaki kuitenkin hyväksyttiin Suomen eduskunnassa SDP:n sekä porvarillisten puolueiden (nuorsuomalaiset, suomalaiset ja RKP) ja maalaisliiton itsenäisyysmiesten ajama ns. valtalaki. Laki hyväksyttiin eduskunnassa 18.7.1917 äänin 135-55. Ennen lain hyväksymistä se piti julistaa kiireelliseksi, ja vaikka porvaripuolueet olivat lakia vastaan, niin arveltiin avoimen vastustuksen suosivan sosiaalidemokraatteja seuraavissa vaaleissa. Näin valtalaki julistettiin kiireelliseksi.
Valtalakia ei haluttu lähettää Venäjän väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi, koska Suomessa luultiin siellä heinäkuisen vallankaappausyrityksen onnistuvan. Erityisesti sosiaalidemokraatit olivat lähettämistä vastaan. Mutta kun väliaikainen hallitus sai tilanteen rauhoitetuksi Venäjällä, niin valtalaki päätettiin kuitenkin lähettää vahvistettavaksi. Väliaikainen hallitus ei hyväksynyt valtalakia ja hajotti Suomen eduskunnan.
Seuranneissa vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä porvareille. Senaattori Tanner ei ollut ehdokkaanakaan, joten luonnollisesti hän ei kuulunut uuteen eduskuntaan.
Porvarit alkoivat valmistella omaa valtalakiaan, mutta sen jälkeen kun bolsevikit olivat päässeet valtaan Venäjällä, eduskunta päätti ottaa korkeimman vallan kokonaan itselleen marraskuun 15. päivänä 1917. Eripurainen Tokoin senaatti oli menettänyt viimeisetkin yhteistyön edellytykset valtalaista käydyn kiistan aikana, joten se jätti eronpyyntönsä. Senaatin erotessa Väinö Tannerkin menetti senaattorin asemansa. Varmaan se kolhaisi miestä melkoisesti, vaikka ei hän tyhjän päälle pudonnut.
Tanner oli edelleen pohjoismaiden suurimman osuustoimintaliikkeen johtaja ja henkilökohtaisesti varsin varakas mies. Myös puolueessaan hän pysyi edelleen yhtenä merkittävimmistä ja arvostetuimmista. Nuorella iällään hän oli tullut myös kansainvälisesti tunnetuksi sekä osuustoimintamiehenä että valtiomiehenä. Tanner oli päässyt asemiin, joiden ilman senaattorin tointakin täytyi tyydyttää hänen taustansa omaavan miehen suurimmatkin toiveet.
Jouduttuaan sulkemaan senaatin ovet takanaan Tanner vetäytyi maatilalleen maaseudun rauhaan. Tannerit olivat myyneet Bisan tilan Kirkkonummella ja ostaneet sen tilalle Lill-Hemtasin tilan Kauniaisissa, lähempänä Helsinkiä. Tilalla oli n. 20 hehtaaria viljeltyä ja n. 30 hehtaaria metsää ja pidettiin myös n. 10 lehmän karjaa.
Tilalla oli päärakennus, navetta ja muut tarvittavat ulkorakennukset ja myös rakennus työväen asuntoja varten. Päärakennuksessa oli seitsemän huonetta alakerrassa ja eräitä lisäksi ullakkokerroksessa, mutta tilat eivät oikein tyydyttäneet Tannereita, ja jo kesällä 1917 he käynnistivät melkoiset remontit tilan kaikissa rakennuksissa. Tanner lueskeli paljon maatalous- ja puutarha-alan kirjallisuutta, sillä hänen aikomuksensa oli kehittää tilasta vireä maatalous- ja puutarhatila.
Mutta Tannerin rauha häiriintyi pian pahoin. Edessä olivat kuukaudet, jotka suomalaisen yhteiskunnan vaiheissa olivat käänteentekevät, mullistavat ja historialliset jokaisen edellä sanotun sanan aidoimmassa mielessä.
Myrsky lähestyy
Tanner oli todella melko myrtynyt politiikkaan, mutta ei hän pystynyt siitä täysin erossa pysymään, hänelle ei annettu mahdollisuuttakaan siihen. Tannerin käydessä eduskunnassa Yrjö Sirola tuli kertomaan hänelle tapaamisestaan Leninin kanssa kuinka Lenin oli sanonut hänelle: ”Jos te tarvitsette (vallankumoukseenne)Venäjän laivastoa, se on vapaasti käytettävissänne”. Sirola oli tästä lapsellisen iloinen, mutta ajatus kauhistutti Tanneria.
Vuoden 1917 syksy oli Suomessa levotonta aikaa. Elintarvikkeista oli pulaa, työttömyys korkea ja poliittinen tilanne kireä. Sosiaalidemokraatit olivat menettäneet enemmistönsä eduskunnassa, jonka oli ratkaistava korkeimman vallan kysymys. SDP lähti uuteen eduskuntaan julkaisemalla "Me vaadimme" -ohjelman, jossa esitettiin työväestön tavoitteet. Painostaakseen eduskuntaa hyväksymään sosiaalidemokraattien esityksen, määräsi Suomen ammattijärjestö SAJ yleislakon.
Suurlakosta päätti vallankumouksellinen keskusneuvosto marraskuun 13.-14. päivien välisenä yönä ja se astui voimaan heti.
Keskusneuvosto ei ollut päätöksessään yksimielinen ja lakon pelättiin johtavan levottomuuksiin ja pahentavan jo ennestään huonoa elintarviketilannetta. Lakkoon ryhtymiseen vaikutti erityisesti Turun SAJ:n voimakas painostus ja Venäjän bolshevikkien lakkokehotus.
Suurlakkoon ryhtyminen oli työväenliikkeen johdon epätoivoinen yritys saada joukot järjestykseen ja rivit kuntoon, sillä toisena vaihtoehtona olisi ollut vallankumous, jonka onnistumista pidettiin epätodennäköisenä.
Lakko kehittyi erilailla eri paikkakunnilla, mutta missään se ei alussa ollut täydellinen ja osa paikkakunnista, kuten Kuopio säästyi yleislakolta kokonaan. Pitäväksi lakko alkoi muodostua vasta kun työväestön järjestyskaartit ryhtyivät valvomaan lakkoa. Järjestyskaartit miehittivät strategiset kohteet ja pysäyttivät liikenteen ja viestimet. Lisäksi järjestyskaartit valvoivat lakkolaisten turvallisuutta suojeluskuntia vastaan.
Järjestyskaartit pyrkivät riisumaan suojeluskuntalaiset aseista ja myös pidättivät suojeluskuntalaisia ja muita työväenliikkeen vastustajia. Kaikenkaikkiaan 34 ihmistä kuoli suurlakon aikaisissa levottomuuksissa.
Lakon aikana työväenkaarti eriytyi järjestyskaarteihin ja punakaarteihin. Punakaartit eivät olleet keskusneuvoston komennossa ja aiheuttivat sille paljon vaivaa. Punakaartit syyllistyivät lakon aikana moniin laittomuuksiin, mm. murhiin.
Vaatimukset lakon lopettamisesta voimistuivat 17. päivään mennessä. Syynä tähän oli erityisesti kaartien karkaaminen johdon kontrollista. Vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti 18.11. lakon lopettamisesta ja siirtymisestä "luokkataisteluun ilman suurlakkoa", mikä tarkoitti pyrkimystä muodostaa punainen hallitus.
Lakkoliikkeen johto ei kuitenkaan uskaltanut julkistaa lopettamispäätöstä peläten lakkolaisten, erityisesti kaartien reaktioita. Kaartit halusivat jatkaa lakkoa, sillä pelättiin lakon jälkeisiä oikeudenkäyntejä ja porvareiden kostoa. Lakkoa jatkettiinkin Viipurissa, Kotkassa ja Helsingissä kun muualla se oli jo loppunut. Lakko saatiin loppumaan vasta 19.11. kun alettiin levittää huhua punaisen hallituksen muodostamisesta.
Lakon seuraukset olivat moninaiset. Se onnistui painostamaan hallituksen hyväksymään osan "Me vaadimme" -ohjelman kohdista, kuten kahdeksan tunnin työaikalain ja kunnallislait. Muuten lakon seuraukset olivat lähinnä negatiivisia. Työväenliikkeessä oli tapahtunut selkeä kahtiajako, kun SAJ katkeroitui SDP:n johdolle ja eduskuntaryhmälle. Samalla työväenliikkeen johto menetti otteensa niistä kaarteista, jotka kannattivat radikaalimpia toimia. Porvarit ja suojeluskuntalaiset olivat myös katkeria lakon aikana tapahtuneista laittomuuksista ja kostomentaliteetti kyti pinnan alla.
Eduskunnan ulkopuolella olevana Tanner oli voinut pysytellä melko hyvin erossa tuosta kaikesta edellä sanotusta. Mutta marraskuun 1917 ylimääräiseen puoluekokoukseen hän kuitenkin osallistui. Kokouksessa käytti alustuspuheenvuoron O.V.Kuusinen, joka oli vallankumoukselle myötämielinen, vaikka ei vielä tuolloin tarkoittanut työväen diktatuuria vaan kansalliskokouksen koollekutsumista. Kuusista selkeästi vallankumouksellisempia tuossa vaiheessa olivat mm. Yrjö Sirola, Kullervo Manner, Ali Aatonen, Eero Haapalainen ja Oskari Tokoi.
Parlamentaarista ratkaisua oli siirtynyt kannattamaan Eetu Salin, ja samalla kannalla olivat mm. Taavi Tainio, Jussi Raitio, K.H.Wiik ja Edvard Gylling. Tanner oli tietysti heidän kannallaan, mutta hänet oli suljettu pois virallisten kokousedustajien joukosta, koska uusia kokousedustajavaaleja ei ollut suoritettu ja kokousedustajina toimivat kesäkuun puoluekokousta varten valitut.
Puheenvuoroja Tanner kuitenkin sai käyttää kokouksessa. Kuuluisaksi on tullut repliikki, jossa hän varoitteli sosialidemokraatteja lähtemästä vallankumouksen tielle sanoen mm. ”siinä te häpäisisitte Suomen työväenluokan ja taittaisitte niskanne”.
Kokouksen kulisseissa Tanner toimi voimakkaasti parlamentaarisen ratkaisun puolesta. On kiistatonta näyttöä siitä, että itse asiassa juuri Väinö Tanner laati Seth Heikkilän puoluekokoukselle esittämän ohjelman, jossa vaadittiin puoluetta hylkäämään anarkistiset taistelutavat ja vallankumoukseen tähtäävät tavoitteet, saattamaan järjestyskaartit (punakaartit) puolueen valvontaan ja hyväksymään kokoomushallitus, jossa olisi sos.dem. enemmistö, kun sos.dem. puolue oli edelleen selvästi Suomen suurin.
Uutta senaattia ei tullut, kun porvarit lyhytnäköisesti estivät sellaisen syntymisen. Porvareista muodostunutta tynkäsenaattia johti E.N.Setälä. Tuokin senaatti hajosi suurlakon välittömänä seurauksena ja maassa oli hallituspula. Sosialidemokraattien monet ehdotukset hallituksen muodostamiseksi ja sen kokoonpanoksi torjuttiin eri syillä, vaikka ne saivat kannatusta myös porvarillisella puolella. Tannerin nimi tuli siellä esille jopa hallituksen muodostajana eli pääministerinä.
Yhteiskunnan ollessa jo lähes myrskyn silmässä Tanner toimi edelleen hyvin aktiivisesti osuustoimintaliikkeessä, joka kehittyi koko ajan voimakkaammaksi tekijäksi yhteiskunnassamme. Varsinkin Elanto vahvisti asemiaan entisestäänkin. Paavolainen kertoo noistakin vaiheesta mielenkiintoisesti kymmenillä sivuilla, jotka minä joudun nyt kokonaan ohittamaan.
Kohtalon lopulliset käänteet
Tanner itse sanoo, ettei hän kansalaissodan aattona tiennyt siihen johtaneista päätöksistä, vaan hänet oli pidetty syrjässä sisäpiirin suunnitelmista. Tämä saattaa olla ihan totta, sillä esim. K.H.Wiikin päiväkirja mainitsee vain kerran Tannerin ja silloinkin yhteydessä, jonka merkitystä on vaikea arvioida.
Kuuluisan tammisunnuntain 27.1.1918 (jolloin alkoi vapaussota, kun vierasta asevoimaa ruvettiin riisumaan aseista eri puolilla Suomea) Tanner vietti hiihdellen tilansa Lill-Hemtasin metsissä Väinö Huplin kanssa, joka oli tullut Tannereille viikonloppua viettämään ja keskustelemaan liikeasioista OTK:n toimitusjohtajaksi lupautuneen Tannerin kanssa.
Elannon ja punakaartien suhteet käytännön tasolla alkoivat samana päivänä, kun Eero Haapalainen lähetti Toimeenpanevan Komitean puolesta Elannolle kirjeen, jossa vain ilmoitettiin, että ”toveri Ilmari Kotijärvi on valtuutettu ottamaan teidän varastoistanne kaikkia tarvittavia elintarvikkeita”. Tuollainen röyhkeys ei tietenkään ollut Tannerin mieleen.
Aluksi punakaartit maksoivat kyllä ottamansa tavaran, mutta kun elintarvikkeista oli pulaa, niin monet jäivät niitä ilman, ja melko pian myös punakaartien rahavarat ehtyivät ja ne rupesivat vaatimaan tavaraa ilmaiseksi. Myös Elannon kassa alkoi kuivua, ja Tanner joutui hakaukseen Haapalaisen kanssa, joka uhkailikin Tanneria tavoitteisiinsa pääsemiseksi.
Sodan pitkittyessä Tanner kuten muutkin revisionistit joutuivat vakavaan vaaraan punakaartien taholta, ja hänestä oli annettu jo vangitsemismääräys ja vangitsemisen oli tarkoitus tapahtua seuraavana yönä Tannerien kaupunkiasunnossa Siltasaarenkadulla, mutta eräs asiasta tietävä varotti siitä Tanneria, joka piiloutui lapsuudenystävänsä Aku Marsion luo Sörnäisten sähkölaitokselle, ja niin häntä ei saatu kiinni.
Myös Tannerin maatilalle tuli uhkaussoittoja ja sieltä otettiin viljaa, eläinten rehuja ja muutakin tavaraa pakkoluovutuksena. Kerran sinne tuli myös kolme punakaartilaista, jotka vaativat Tannerien lehmiä teurastettaviksi, mutta Linda Tanner sai estetyksi aikeen. Tilalle tuli myös varoitussoitto, ja soittaja oli ilmeisesti Espoon vallankumoushallintoon kuulunut tri Ivar Lassy, Linda Tannerin ja hänen miehensäkin harras ihailija.
Tannerin suureksi rooliksi sodan päätyttyä tuli valkoisten vainoamien punaisten auttaminen. Sodan kestäessä hän auttoi myös valkoisia. Maaliskuun alussa pidätettiin päätoimittaja Eero Erkko vastavallankumouksellisuudesta epäiltynä. Tanner koetti puhua Erkon puolesta, mutta ei saanut tätä pois vankilasta. Sen sijaan hän lähetti sikaarejaan kovasti kaipaavalle Erkolle laatikollisen sikaareja omista vähistä varastoistaan.
Sodan loppuvaiheissa punaisen terrorin uhriksi joutui myös Linda Tannerin isä, Kaarle Anttila. Hänet surmattiin Vesunnan kankaalla lähellä Hattulaa.
Tanner sanoo muistelmissaan sota-aikaa ”masentavaksi ajaksi, jota ei mielellään muistele”. Sotakuukaudet masensivat Tanneria siitäkin syystä, että energinen ja aktiivinen mies joutui viettämään paljon yksinäisiä iltoja kaupunkiasunnossaan perheen ollessa maalla, ja monet päivätkin kuluivat lähes joutilaisuudessa, kun normaali liiketoimintakin oli jumissa. Hänen toimelias henkensä ei kuitenkaan missään vaiheessa voinut lakata harkitsemasta toiminnan ja vaikuttamisen mahdollisuuksia.
Tanner oli hyvin tietoinen operaatiosta, johon hänen myös revisionistinen puoluetoverinsa Wäinö Wuolijoki oli ryhtynyt. Tämä oli matkustanut Saksaan mm. vaikuttamaan Suomen itsenäisyyden tunnustamisen hyväksi ja käynnistämään elintarvikehankintoja, mutta päätarkoituksenaan sittenkin oli yhteydenotto ulkomaisiin sosialidemokraattisiin puolueisiin ja pyyntö niiden vaikuttamisesta bolshevikkeja ja siten myös Suomen vallankumouksellisia vastaan.
Sodan alusta alkaen kokoontui säännöllisesti sotaa vastustavien sosialidemokraattien keskusteluryhmä, johon kuuluivat näkyvimpinä K-H.Wiik, Edvard Gylling, Edvard Valpas ja Väinö Tanner. Valpas esiintyi julkisuudessa ensimmäisenä rauhan ehdottajana jo 8.4.1918 kirjoituksellaan Työmies-lehdessä.
Paljon huomiota herättävämpi ja merkityksellisempi oli samassa lehdessä 10.4.1918 ollut sovintoehdotus, jonka allekirjoittajina oli 21 henkilöä, mm. Wäinö Vuolijoki, Hannes Ryömä, Väinö Hakkila, Lauri af Heurlin, Matti Paasivuori, Julius Ailio, Väinö Hupli, J.V.Keto, O.Suuntala, Miina Sillanpää, Toivo Salmio, Paavo Raittinen ja Väinö Tanner, siis joukkoa, jota yhdistivät monet siteet jo aikaisemmilta vuosilta.
Tuo sosialidemokraattisen puolueen tulevan johdon allekirjoittama sovintoehdotus oli nykyhetkestä käsin katsottuna yliampuva mm. siksi, että siinä ehdotettiin rauhan tultua solmituksi molempien armeijoiden – valkoisen ja punaisen – hajottamista, ja ehdotus rakentui pohjalle, jonka mukaan sodassa ei olisi ollut voittajaa. Ehdotus sai kuitenkin kannatusta myös porvarillisella puolella ja vapautti ainakin sen allekirjoittaneet syyllisyydestä sodan jatkamiseen, mikä oli tärkeää paitsi heidän itsensä poliittisen tulevaisuuden myös koko maan kannalta.
Kuten tiedetään, ehdotus ei saanut kaikkia sosialidemokraatteja taakseen, vaan sota jatkui katkeraan loppuun asti, ja sodan jatkamisen kannalla olleet johtajat sitten emigroituivat Neuvostoliittoon. Sinne menivät mm. Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Eero Haapalainen, O.V.Kuusinen ja monet muut, myös pitkään sodan vastaisella kannalla ollut Edvard Gylling. O.V.Kuusinen oli heistä ainoa, joka sai elää 1964 tapahtuneeseen luonnolliseen kuolemaansa saakka, muut tuhansien vähäisempien suomalaisemigranttien lailla tulivat tuhotuiksi Stalinin vainoissa 1936-38.
Kun saksalaiset tulivat Helsinkiin 12.4.1918 myös SDP:n laillisuusmiehet joutuivat vetäytymään ”katakombeihin”, sillä porvarien viha sosialidemokraatteja kohtaan oli niin silmitön, että se ei erotellut syyllisiä ja syyttömiä. Väinö Tanner tuli kuitenkin julkisuuteen jo 14.4. ja kutsui Heimolaan (silloiseen eduskuntataloon) koolle pienen sosialidemokraattisen ryhmän. Valkoisten usuttama poliisi tuli pian hajottamaan tuota kokousta, mutta Tannerin voimakas ja lakiin vetoava esiintyminen teki poliisiin vaikutuksen ja ryhmä sai jatkaa kokoustaan.
Tanner sai pian kutsun Helsinkiin tulleiden saksalaisten johtajan, kenraali ja kreivi von der Goltzin luo, jonne hän meni yhdessä Wäinö Wuolijoen kanssa. Siellä kohtelias von der Goltz esitti miehille vetoomuksen, jotta he vaikuttaisivat verenvuodatuksen lopettamiseksi. Tanner itse sanoo, että ”lupasimme harkita asiaa”, mutta von der Goltz saattoi julkisuuteen tiedotteen, jossa hän ilmoitti, että ”sosialidemokraattien revisionistinen siipi hylkää yhteistoiminnan punaisen puolueen kanssa”. Itse asiassa tuo yhteistoiminta oli loppunut jo aikoja sitten, jos sitä koskaan oli von der Goltzin tarkoittamassa mielessä ollutkaan.
Sosialidemokraattien laillisuusmiehet antoivat 18.4.1918 levitykseen Helsingissä julkilausuman, mikä lienee ollut Hannes Ryömän käsialaa, mutta ilman muuta myös Tanner ja muut revisionistit olivat sen takana. Tuo julkilausuma on niin merkittävä. että otan siitä tähän varsin pitkän sitaatin (Paavolaisen kirjassa se on kokonaan):
”Nyt alkaa tilinpäätös suomalaisten bolshevikkien toiminnasta kaikessa karmeudessaan olla selvillä. Sen sijaan että työväenluokka vuosi sitten oli tilaisuudessa eduskunnallisuuden kautta sanomaan painavan sanansa kaikissa asioissa, että sillä oli mahtavat sosialidemokraattiset järjestöt, että sillä oli enemmistö eduskunnassa ja hallituksessa ja omat miehensä usealla muullakin tärkeällä yhteiskunnallisella vartiopaikalla, on sen voima tällä hetkellä niin maahan lyöty, että sitä tuskin olisi uskottu mahdolliseksi. - - - Tuhannet työläiset ovat kaatuneet tai menettäneet vapautensa, heidän vaimonsa ja lapsensa on syösty epätoivon ja turvattomuuden tilaan. - - - Työväen kalleinta omaisuutta, kaikkia kansalaisoikeuksia ja saavutettuja yhteiskunnallisia uudistuksia uhkaa tuho niiden kiihkoilijoiden taholta, joita porvariston voitonhuumassa nousee. Edessä on kamala työttömyys ja nälänhätä. Suomen työväen raskain koettelemuksen hetki on lyönyt”.
Luepa tuosta!
K.K.Korhonen
En viitsi ruveta kirjoittamaan uutta juttua vastaukseksi Sinulle, vaan laitan tähän otteen avaukseni loppuun linkittämäni kirjoitussarjani toisesta osasta. Tästä pitäisi löytyä myös vastaus kysymykseesi. Lue nyt ensin tämä, ja mene sitten linkin kautta koko kirjoitukseeni, jossa on paljon, paljon lisää merkittävästä miehestä, yhdestä kaikkien aikojen suurimmasta suomalaisesta:
- - - - - - - - -
Senaattorin loisto ja luhistuminen
Helmikuussa 1917 Väinö Tanner tuli valituksi meidän yksikamariseen eduskuntaamme, jossa sosialidemokraatit saivat enemmistön. Tanner valittiin myös Oskari Tokoin johtamaan ns. itsenäisyyssenaattiin (hallitukseemme) valtiovaraintoimituskuntaan. Senaattiin tuli yhteensä kuusi sosialidemokraattia.
Tannerin asema toimituskunnassa oli niin merkittävä, että nykytermein häntä voitaisiin kutsua valtiovarainministeriksi. Hän sai myös senaatille kuuluvat maan elintarvikeasiat hoidettavakseen. Näin hänen käsiinsä oli tullut kaksi merkittävintä jokapäiväiseen hyvinvointiimme vaikuttavaa kansakunnallista toimialaa. Hän oli päässyt valtiontalouden kampeen käsiksi hetkellä, jolloin ennennäkemätön kehitys valtiojohtoisuuteen oli tapahtumassa ja maa oli itsenäistymässä. Hän sai kiittää tästä myös puoluettaan, mutta hän oli siinäkin päässyt asemaan, jossa puolue tarvitsi häntä enemmän kuin hän puoluetta.
Senaattorin laaja toimiala sitoi Tanneria niin, että muuhun politiikkaan häneltä ei aikaa juuri riittänyt. Hänellä ei ollut kosketusta jääkäriliikkeeseen eikä vetoa bolshevikkiliikkeeseen, noihin kahteen kiintopisteeseen, joihin itsenäisyysajattelu tukeutui. On inhimillistä, että 36-vuotias mies omaksui perinteisen senaattorin roolin enemmän maan isänä kuin nykyaikaisena poliittisia tehtäviä hoitavana ministerinä.
Uusi sosialistienemmistöinen eduskunta aloitti ripeästi ja tehokkaasti lainsäädäntötyönsä ja itsenäisyyssenaatti työskenteli tuloksekkaasti laajalla alueella, kun se sai työlleen eduskunnan tuen. Hallituksen esitykset, mm. tärkeä elintarvikelaki, menivät helposti läpi eduskunnassa. Hallituksen voimakolmikon muodostivat senaatin puheenjohtaja (pääministeri) Tokoi, Tanner ja maalaisliiton Kyösti Kallio, joiden yhteistoiminta oli hyvä. Maalaisliiton Alkio sen sijaan oli usein eri mieltä kolmikon kanssa.
Tanner tuli hyvin toimeen myös Venäjän väliaikaisen hallituksen avainhenkilöiden kanssa. Tilanne emämaassa Venäjällä kuitenkin paheni nopeasti, inflaatio laukkasi ja järjestys karkasi hallituksen käsistä hallitsemattomaksi kaaokseksi, joka sitten pian johti bolshevikkien vallankumoukseen. Venäjän vaikeudet toivat suoria vaikutuksia myös Suomen senaatille.
Senaatti oli myöntänyt viljakauppoihin tukea saadakseen huomattavan lainan Venäjän hallitukselle, ja lainaehdot olivat sellaiset, että Venäjän inflaation johdosta lainasta muodostui lähinnä lahjoitus. Tanner joutui tästä arvostelun kohteeksi myös omassa puolueessaan. Tässä vaiheessa alkoi jo näkyä selvänä se raja, joka sitten jakoi sosialidemokraattisen puolueen Tannerin, Wuolijokien, Paasivuoren, Voionmaan ym. muodostamiin laillisuusmiehiin ja Gyllingin, Kuusisen ja monien muiden edustamiin vallankumouksellisiin.
Paavolainen puhuu Tannerin elämäkerrassa pitkään noista värikkäistä vaiheista, jolloin sosialidemokraattinen puolue alkoi revetä kahtia paljolti tarkoitushakuisilla tekosyillä. Tuossa edellä mainitussa laina-asiassa Gylling hyökkäsi eduskunnassa voimakkaasti Tanneria vastaan menettelystä, jota hän itse oli suositellut, ja Gyllingiä tukenut Valpas säesti, että ”Tannerilla ei ole ollut siveellistä oikeutta ajatella, että asiasta aiemmin esitetyt mielipiteet sitoisivat muita puolueen jäseniä”. Tähän Tanner vastasi suoralta kädeltä, että ”olen tottunut siihen, että miehen puhe sitoo ainakin hänet itsensä”. Tanner sai voimakasta tukea sekä keskeltä että oikealta.
Tanner oli esiintymisessään hyvin vaikuttava, sillä hän tunsi aina asian, josta puhui ja hän esitti asiansa selkeästi ja perustellen. Eduskunnan istuntoja oli usein seuraamassa Venäjän edustajana kenraalikuvernööri Stahovitsh, jonka muistiinpanoissa on toistuvasti maininta ”Silno govoril Tanner (Tanner puhui voimakkaasti).
Tuo Venäjälle myönnetty laina aiheutti riitelyä eduskunnassa ja senaatissa melkeinpä enemmän kun vähän myöhemmin ns. valtalaki, josta aiheutuviin erimielisyyksiin ja riitoihin Tokoin senaatti sitten hajosi. Muitakin riidan aiheita riitti, mutta tässä ei ole tilaa käsitellä noita värikkäitä ja myöhemmän kehityksen valossa tärkeitäkin aiheita.
Sosialistien vallankumoukselliset olivat saaneet varsinkin pääkaupungissa massat yhä enemmän puolelleen. Rautatientorille, Senaatintorille ja eduskuntatalon (Heimolan) edustalle Hallituskadulle tulvi jatkuvasti levottomasti liikehtiviä väkijoukkoja, joiden huudot ”alas porvarit” ja ”eläköön Suomen työväenluokka” kantautuivat sekä senaatin että eduskunnan istuntosaleihin.
Venäjällä heinäkuussa 1917 tapahtuneen vallankaappausyrityksen aikana sosialidemokraatit toivat eduskunnan istunnon esityslistalle ns. valtalain. Sen mukaan eduskunta julistautuisi korkeimman vallan haltijaksi; ulkopolitiikka ja sotilaskysymykset jäivät Venäjän hallintoon. Otto Ville Kuusinen ehdotti SDP:n eduskuntaryhmän kokouksessa vallankumouksellisen hallituksen perustamista ellei valtalaki mene läpi eduskunnassa.
Valtalaki kuitenkin hyväksyttiin Suomen eduskunnassa SDP:n sekä porvarillisten puolueiden (nuorsuomalaiset, suomalaiset ja RKP) ja maalaisliiton itsenäisyysmiesten ajama ns. valtalaki. Laki hyväksyttiin eduskunnassa 18.7.1917 äänin 135-55. Ennen lain hyväksymistä se piti julistaa kiireelliseksi, ja vaikka porvaripuolueet olivat lakia vastaan, niin arveltiin avoimen vastustuksen suosivan sosiaalidemokraatteja seuraavissa vaaleissa. Näin valtalaki julistettiin kiireelliseksi.
Valtalakia ei haluttu lähettää Venäjän väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi, koska Suomessa luultiin siellä heinäkuisen vallankaappausyrityksen onnistuvan. Erityisesti sosiaalidemokraatit olivat lähettämistä vastaan. Mutta kun väliaikainen hallitus sai tilanteen rauhoitetuksi Venäjällä, niin valtalaki päätettiin kuitenkin lähettää vahvistettavaksi. Väliaikainen hallitus ei hyväksynyt valtalakia ja hajotti Suomen eduskunnan.
Seuranneissa vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä porvareille. Senaattori Tanner ei ollut ehdokkaanakaan, joten luonnollisesti hän ei kuulunut uuteen eduskuntaan.
Porvarit alkoivat valmistella omaa valtalakiaan, mutta sen jälkeen kun bolsevikit olivat päässeet valtaan Venäjällä, eduskunta päätti ottaa korkeimman vallan kokonaan itselleen marraskuun 15. päivänä 1917. Eripurainen Tokoin senaatti oli menettänyt viimeisetkin yhteistyön edellytykset valtalaista käydyn kiistan aikana, joten se jätti eronpyyntönsä. Senaatin erotessa Väinö Tannerkin menetti senaattorin asemansa. Varmaan se kolhaisi miestä melkoisesti, vaikka ei hän tyhjän päälle pudonnut.
Tanner oli edelleen pohjoismaiden suurimman osuustoimintaliikkeen johtaja ja henkilökohtaisesti varsin varakas mies. Myös puolueessaan hän pysyi edelleen yhtenä merkittävimmistä ja arvostetuimmista. Nuorella iällään hän oli tullut myös kansainvälisesti tunnetuksi sekä osuustoimintamiehenä että valtiomiehenä. Tanner oli päässyt asemiin, joiden ilman senaattorin tointakin täytyi tyydyttää hänen taustansa omaavan miehen suurimmatkin toiveet.
Jouduttuaan sulkemaan senaatin ovet takanaan Tanner vetäytyi maatilalleen maaseudun rauhaan. Tannerit olivat myyneet Bisan tilan Kirkkonummella ja ostaneet sen tilalle Lill-Hemtasin tilan Kauniaisissa, lähempänä Helsinkiä. Tilalla oli n. 20 hehtaaria viljeltyä ja n. 30 hehtaaria metsää ja pidettiin myös n. 10 lehmän karjaa.
Tilalla oli päärakennus, navetta ja muut tarvittavat ulkorakennukset ja myös rakennus työväen asuntoja varten. Päärakennuksessa oli seitsemän huonetta alakerrassa ja eräitä lisäksi ullakkokerroksessa, mutta tilat eivät oikein tyydyttäneet Tannereita, ja jo kesällä 1917 he käynnistivät melkoiset remontit tilan kaikissa rakennuksissa. Tanner lueskeli paljon maatalous- ja puutarha-alan kirjallisuutta, sillä hänen aikomuksensa oli kehittää tilasta vireä maatalous- ja puutarhatila.
Mutta Tannerin rauha häiriintyi pian pahoin. Edessä olivat kuukaudet, jotka suomalaisen yhteiskunnan vaiheissa olivat käänteentekevät, mullistavat ja historialliset jokaisen edellä sanotun sanan aidoimmassa mielessä.
Myrsky lähestyy
Tanner oli todella melko myrtynyt politiikkaan, mutta ei hän pystynyt siitä täysin erossa pysymään, hänelle ei annettu mahdollisuuttakaan siihen. Tannerin käydessä eduskunnassa Yrjö Sirola tuli kertomaan hänelle tapaamisestaan Leninin kanssa kuinka Lenin oli sanonut hänelle: ”Jos te tarvitsette (vallankumoukseenne)Venäjän laivastoa, se on vapaasti käytettävissänne”. Sirola oli tästä lapsellisen iloinen, mutta ajatus kauhistutti Tanneria.
Vuoden 1917 syksy oli Suomessa levotonta aikaa. Elintarvikkeista oli pulaa, työttömyys korkea ja poliittinen tilanne kireä. Sosiaalidemokraatit olivat menettäneet enemmistönsä eduskunnassa, jonka oli ratkaistava korkeimman vallan kysymys. SDP lähti uuteen eduskuntaan julkaisemalla "Me vaadimme" -ohjelman, jossa esitettiin työväestön tavoitteet. Painostaakseen eduskuntaa hyväksymään sosiaalidemokraattien esityksen, määräsi Suomen ammattijärjestö SAJ yleislakon.
Suurlakosta päätti vallankumouksellinen keskusneuvosto marraskuun 13.-14. päivien välisenä yönä ja se astui voimaan heti.
Keskusneuvosto ei ollut päätöksessään yksimielinen ja lakon pelättiin johtavan levottomuuksiin ja pahentavan jo ennestään huonoa elintarviketilannetta. Lakkoon ryhtymiseen vaikutti erityisesti Turun SAJ:n voimakas painostus ja Venäjän bolshevikkien lakkokehotus.
Suurlakkoon ryhtyminen oli työväenliikkeen johdon epätoivoinen yritys saada joukot järjestykseen ja rivit kuntoon, sillä toisena vaihtoehtona olisi ollut vallankumous, jonka onnistumista pidettiin epätodennäköisenä.
Lakko kehittyi erilailla eri paikkakunnilla, mutta missään se ei alussa ollut täydellinen ja osa paikkakunnista, kuten Kuopio säästyi yleislakolta kokonaan. Pitäväksi lakko alkoi muodostua vasta kun työväestön järjestyskaartit ryhtyivät valvomaan lakkoa. Järjestyskaartit miehittivät strategiset kohteet ja pysäyttivät liikenteen ja viestimet. Lisäksi järjestyskaartit valvoivat lakkolaisten turvallisuutta suojeluskuntia vastaan.
Järjestyskaartit pyrkivät riisumaan suojeluskuntalaiset aseista ja myös pidättivät suojeluskuntalaisia ja muita työväenliikkeen vastustajia. Kaikenkaikkiaan 34 ihmistä kuoli suurlakon aikaisissa levottomuuksissa.
Lakon aikana työväenkaarti eriytyi järjestyskaarteihin ja punakaarteihin. Punakaartit eivät olleet keskusneuvoston komennossa ja aiheuttivat sille paljon vaivaa. Punakaartit syyllistyivät lakon aikana moniin laittomuuksiin, mm. murhiin.
Vaatimukset lakon lopettamisesta voimistuivat 17. päivään mennessä. Syynä tähän oli erityisesti kaartien karkaaminen johdon kontrollista. Vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti 18.11. lakon lopettamisesta ja siirtymisestä "luokkataisteluun ilman suurlakkoa", mikä tarkoitti pyrkimystä muodostaa punainen hallitus.
Lakkoliikkeen johto ei kuitenkaan uskaltanut julkistaa lopettamispäätöstä peläten lakkolaisten, erityisesti kaartien reaktioita. Kaartit halusivat jatkaa lakkoa, sillä pelättiin lakon jälkeisiä oikeudenkäyntejä ja porvareiden kostoa. Lakkoa jatkettiinkin Viipurissa, Kotkassa ja Helsingissä kun muualla se oli jo loppunut. Lakko saatiin loppumaan vasta 19.11. kun alettiin levittää huhua punaisen hallituksen muodostamisesta.
Lakon seuraukset olivat moninaiset. Se onnistui painostamaan hallituksen hyväksymään osan "Me vaadimme" -ohjelman kohdista, kuten kahdeksan tunnin työaikalain ja kunnallislait. Muuten lakon seuraukset olivat lähinnä negatiivisia. Työväenliikkeessä oli tapahtunut selkeä kahtiajako, kun SAJ katkeroitui SDP:n johdolle ja eduskuntaryhmälle. Samalla työväenliikkeen johto menetti otteensa niistä kaarteista, jotka kannattivat radikaalimpia toimia. Porvarit ja suojeluskuntalaiset olivat myös katkeria lakon aikana tapahtuneista laittomuuksista ja kostomentaliteetti kyti pinnan alla.
Eduskunnan ulkopuolella olevana Tanner oli voinut pysytellä melko hyvin erossa tuosta kaikesta edellä sanotusta. Mutta marraskuun 1917 ylimääräiseen puoluekokoukseen hän kuitenkin osallistui. Kokouksessa käytti alustuspuheenvuoron O.V.Kuusinen, joka oli vallankumoukselle myötämielinen, vaikka ei vielä tuolloin tarkoittanut työväen diktatuuria vaan kansalliskokouksen koollekutsumista. Kuusista selkeästi vallankumouksellisempia tuossa vaiheessa olivat mm. Yrjö Sirola, Kullervo Manner, Ali Aatonen, Eero Haapalainen ja Oskari Tokoi.
Parlamentaarista ratkaisua oli siirtynyt kannattamaan Eetu Salin, ja samalla kannalla olivat mm. Taavi Tainio, Jussi Raitio, K.H.Wiik ja Edvard Gylling. Tanner oli tietysti heidän kannallaan, mutta hänet oli suljettu pois virallisten kokousedustajien joukosta, koska uusia kokousedustajavaaleja ei ollut suoritettu ja kokousedustajina toimivat kesäkuun puoluekokousta varten valitut.
Puheenvuoroja Tanner kuitenkin sai käyttää kokouksessa. Kuuluisaksi on tullut repliikki, jossa hän varoitteli sosialidemokraatteja lähtemästä vallankumouksen tielle sanoen mm. ”siinä te häpäisisitte Suomen työväenluokan ja taittaisitte niskanne”.
Kokouksen kulisseissa Tanner toimi voimakkaasti parlamentaarisen ratkaisun puolesta. On kiistatonta näyttöä siitä, että itse asiassa juuri Väinö Tanner laati Seth Heikkilän puoluekokoukselle esittämän ohjelman, jossa vaadittiin puoluetta hylkäämään anarkistiset taistelutavat ja vallankumoukseen tähtäävät tavoitteet, saattamaan järjestyskaartit (punakaartit) puolueen valvontaan ja hyväksymään kokoomushallitus, jossa olisi sos.dem. enemmistö, kun sos.dem. puolue oli edelleen selvästi Suomen suurin.
Uutta senaattia ei tullut, kun porvarit lyhytnäköisesti estivät sellaisen syntymisen. Porvareista muodostunutta tynkäsenaattia johti E.N.Setälä. Tuokin senaatti hajosi suurlakon välittömänä seurauksena ja maassa oli hallituspula. Sosialidemokraattien monet ehdotukset hallituksen muodostamiseksi ja sen kokoonpanoksi torjuttiin eri syillä, vaikka ne saivat kannatusta myös porvarillisella puolella. Tannerin nimi tuli siellä esille jopa hallituksen muodostajana eli pääministerinä.
Yhteiskunnan ollessa jo lähes myrskyn silmässä Tanner toimi edelleen hyvin aktiivisesti osuustoimintaliikkeessä, joka kehittyi koko ajan voimakkaammaksi tekijäksi yhteiskunnassamme. Varsinkin Elanto vahvisti asemiaan entisestäänkin. Paavolainen kertoo noistakin vaiheesta mielenkiintoisesti kymmenillä sivuilla, jotka minä joudun nyt kokonaan ohittamaan.
Kohtalon lopulliset käänteet
Tanner itse sanoo, ettei hän kansalaissodan aattona tiennyt siihen johtaneista päätöksistä, vaan hänet oli pidetty syrjässä sisäpiirin suunnitelmista. Tämä saattaa olla ihan totta, sillä esim. K.H.Wiikin päiväkirja mainitsee vain kerran Tannerin ja silloinkin yhteydessä, jonka merkitystä on vaikea arvioida.
Kuuluisan tammisunnuntain 27.1.1918 (jolloin alkoi vapaussota, kun vierasta asevoimaa ruvettiin riisumaan aseista eri puolilla Suomea) Tanner vietti hiihdellen tilansa Lill-Hemtasin metsissä Väinö Huplin kanssa, joka oli tullut Tannereille viikonloppua viettämään ja keskustelemaan liikeasioista OTK:n toimitusjohtajaksi lupautuneen Tannerin kanssa.
Elannon ja punakaartien suhteet käytännön tasolla alkoivat samana päivänä, kun Eero Haapalainen lähetti Toimeenpanevan Komitean puolesta Elannolle kirjeen, jossa vain ilmoitettiin, että ”toveri Ilmari Kotijärvi on valtuutettu ottamaan teidän varastoistanne kaikkia tarvittavia elintarvikkeita”. Tuollainen röyhkeys ei tietenkään ollut Tannerin mieleen.
Aluksi punakaartit maksoivat kyllä ottamansa tavaran, mutta kun elintarvikkeista oli pulaa, niin monet jäivät niitä ilman, ja melko pian myös punakaartien rahavarat ehtyivät ja ne rupesivat vaatimaan tavaraa ilmaiseksi. Myös Elannon kassa alkoi kuivua, ja Tanner joutui hakaukseen Haapalaisen kanssa, joka uhkailikin Tanneria tavoitteisiinsa pääsemiseksi.
Sodan pitkittyessä Tanner kuten muutkin revisionistit joutuivat vakavaan vaaraan punakaartien taholta, ja hänestä oli annettu jo vangitsemismääräys ja vangitsemisen oli tarkoitus tapahtua seuraavana yönä Tannerien kaupunkiasunnossa Siltasaarenkadulla, mutta eräs asiasta tietävä varotti siitä Tanneria, joka piiloutui lapsuudenystävänsä Aku Marsion luo Sörnäisten sähkölaitokselle, ja niin häntä ei saatu kiinni.
Myös Tannerin maatilalle tuli uhkaussoittoja ja sieltä otettiin viljaa, eläinten rehuja ja muutakin tavaraa pakkoluovutuksena. Kerran sinne tuli myös kolme punakaartilaista, jotka vaativat Tannerien lehmiä teurastettaviksi, mutta Linda Tanner sai estetyksi aikeen. Tilalle tuli myös varoitussoitto, ja soittaja oli ilmeisesti Espoon vallankumoushallintoon kuulunut tri Ivar Lassy, Linda Tannerin ja hänen miehensäkin harras ihailija.
Tannerin suureksi rooliksi sodan päätyttyä tuli valkoisten vainoamien punaisten auttaminen. Sodan kestäessä hän auttoi myös valkoisia. Maaliskuun alussa pidätettiin päätoimittaja Eero Erkko vastavallankumouksellisuudesta epäiltynä. Tanner koetti puhua Erkon puolesta, mutta ei saanut tätä pois vankilasta. Sen sijaan hän lähetti sikaarejaan kovasti kaipaavalle Erkolle laatikollisen sikaareja omista vähistä varastoistaan.
Sodan loppuvaiheissa punaisen terrorin uhriksi joutui myös Linda Tannerin isä, Kaarle Anttila. Hänet surmattiin Vesunnan kankaalla lähellä Hattulaa.
Tanner sanoo muistelmissaan sota-aikaa ”masentavaksi ajaksi, jota ei mielellään muistele”. Sotakuukaudet masensivat Tanneria siitäkin syystä, että energinen ja aktiivinen mies joutui viettämään paljon yksinäisiä iltoja kaupunkiasunnossaan perheen ollessa maalla, ja monet päivätkin kuluivat lähes joutilaisuudessa, kun normaali liiketoimintakin oli jumissa. Hänen toimelias henkensä ei kuitenkaan missään vaiheessa voinut lakata harkitsemasta toiminnan ja vaikuttamisen mahdollisuuksia.
Tanner oli hyvin tietoinen operaatiosta, johon hänen myös revisionistinen puoluetoverinsa Wäinö Wuolijoki oli ryhtynyt. Tämä oli matkustanut Saksaan mm. vaikuttamaan Suomen itsenäisyyden tunnustamisen hyväksi ja käynnistämään elintarvikehankintoja, mutta päätarkoituksenaan sittenkin oli yhteydenotto ulkomaisiin sosialidemokraattisiin puolueisiin ja pyyntö niiden vaikuttamisesta bolshevikkeja ja siten myös Suomen vallankumouksellisia vastaan.
Sodan alusta alkaen kokoontui säännöllisesti sotaa vastustavien sosialidemokraattien keskusteluryhmä, johon kuuluivat näkyvimpinä K-H.Wiik, Edvard Gylling, Edvard Valpas ja Väinö Tanner. Valpas esiintyi julkisuudessa ensimmäisenä rauhan ehdottajana jo 8.4.1918 kirjoituksellaan Työmies-lehdessä.
Paljon huomiota herättävämpi ja merkityksellisempi oli samassa lehdessä 10.4.1918 ollut sovintoehdotus, jonka allekirjoittajina oli 21 henkilöä, mm. Wäinö Vuolijoki, Hannes Ryömä, Väinö Hakkila, Lauri af Heurlin, Matti Paasivuori, Julius Ailio, Väinö Hupli, J.V.Keto, O.Suuntala, Miina Sillanpää, Toivo Salmio, Paavo Raittinen ja Väinö Tanner, siis joukkoa, jota yhdistivät monet siteet jo aikaisemmilta vuosilta.
Tuo sosialidemokraattisen puolueen tulevan johdon allekirjoittama sovintoehdotus oli nykyhetkestä käsin katsottuna yliampuva mm. siksi, että siinä ehdotettiin rauhan tultua solmituksi molempien armeijoiden – valkoisen ja punaisen – hajottamista, ja ehdotus rakentui pohjalle, jonka mukaan sodassa ei olisi ollut voittajaa. Ehdotus sai kuitenkin kannatusta myös porvarillisella puolella ja vapautti ainakin sen allekirjoittaneet syyllisyydestä sodan jatkamiseen, mikä oli tärkeää paitsi heidän itsensä poliittisen tulevaisuuden myös koko maan kannalta.
Kuten tiedetään, ehdotus ei saanut kaikkia sosialidemokraatteja taakseen, vaan sota jatkui katkeraan loppuun asti, ja sodan jatkamisen kannalla olleet johtajat sitten emigroituivat Neuvostoliittoon. Sinne menivät mm. Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Eero Haapalainen, O.V.Kuusinen ja monet muut, myös pitkään sodan vastaisella kannalla ollut Edvard Gylling. O.V.Kuusinen oli heistä ainoa, joka sai elää 1964 tapahtuneeseen luonnolliseen kuolemaansa saakka, muut tuhansien vähäisempien suomalaisemigranttien lailla tulivat tuhotuiksi Stalinin vainoissa 1936-38.
Kun saksalaiset tulivat Helsinkiin 12.4.1918 myös SDP:n laillisuusmiehet joutuivat vetäytymään ”katakombeihin”, sillä porvarien viha sosialidemokraatteja kohtaan oli niin silmitön, että se ei erotellut syyllisiä ja syyttömiä. Väinö Tanner tuli kuitenkin julkisuuteen jo 14.4. ja kutsui Heimolaan (silloiseen eduskuntataloon) koolle pienen sosialidemokraattisen ryhmän. Valkoisten usuttama poliisi tuli pian hajottamaan tuota kokousta, mutta Tannerin voimakas ja lakiin vetoava esiintyminen teki poliisiin vaikutuksen ja ryhmä sai jatkaa kokoustaan.
Tanner sai pian kutsun Helsinkiin tulleiden saksalaisten johtajan, kenraali ja kreivi von der Goltzin luo, jonne hän meni yhdessä Wäinö Wuolijoen kanssa. Siellä kohtelias von der Goltz esitti miehille vetoomuksen, jotta he vaikuttaisivat verenvuodatuksen lopettamiseksi. Tanner itse sanoo, että ”lupasimme harkita asiaa”, mutta von der Goltz saattoi julkisuuteen tiedotteen, jossa hän ilmoitti, että ”sosialidemokraattien revisionistinen siipi hylkää yhteistoiminnan punaisen puolueen kanssa”. Itse asiassa tuo yhteistoiminta oli loppunut jo aikoja sitten, jos sitä koskaan oli von der Goltzin tarkoittamassa mielessä ollutkaan.
Sosialidemokraattien laillisuusmiehet antoivat 18.4.1918 levitykseen Helsingissä julkilausuman, mikä lienee ollut Hannes Ryömän käsialaa, mutta ilman muuta myös Tanner ja muut revisionistit olivat sen takana. Tuo julkilausuma on niin merkittävä. että otan siitä tähän varsin pitkän sitaatin (Paavolaisen kirjassa se on kokonaan):
”Nyt alkaa tilinpäätös suomalaisten bolshevikkien toiminnasta kaikessa karmeudessaan olla selvillä. Sen sijaan että työväenluokka vuosi sitten oli tilaisuudessa eduskunnallisuuden kautta sanomaan painavan sanansa kaikissa asioissa, että sillä oli mahtavat sosialidemokraattiset järjestöt, että sillä oli enemmistö eduskunnassa ja hallituksessa ja omat miehensä usealla muullakin tärkeällä yhteiskunnallisella vartiopaikalla, on sen voima tällä hetkellä niin maahan lyöty, että sitä tuskin olisi uskottu mahdolliseksi. - - - Tuhannet työläiset ovat kaatuneet tai menettäneet vapautensa, heidän vaimonsa ja lapsensa on syösty epätoivon ja turvattomuuden tilaan. - - - Työväen kalleinta omaisuutta, kaikkia kansalaisoikeuksia ja saavutettuja yhteiskunnallisia uudistuksia uhkaa tuho niiden kiihkoilijoiden taholta, joita porvariston voitonhuumassa nousee. Edessä on kamala työttömyys ja nälänhätä. Suomen työväen raskain koettelemuksen hetki on lyönyt”.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.