että osaan tehdä elämäni vaikeaksi... yli 2 vuotta saanut apua masennukseen ja itsetuhoisuuteen. viimeisestä yrityksestä reilu vuosi aikaa. pitäis jaksaa valmistua ammattiin, hakea töitä jne.
välillä tuntuu, että ei jaksa.
kämppä on ihan sekasin, mutta siivota en jaksa. enemmän valveilla öisin ja päivät menee nukkuessa.
oon tässä horroksessa ollut nyt pari päivää... just ja just koiran kanssa jaksaa ne 3 lenkkeilyä päivässä (eri pituisia..), kun eihän se koiran vika oo, että emäntä on pipi päästä.
vanhemmat haluaa, että mä valmistun ja sillä mun elämä helpottuu... jotenkin mä aina teen asioita muiden takia, mut tää valmistuminen ei tunnu tärkeeltä mulle...
mä ahdistun, kun ajattelen mitä äiti sanoo, kun en valmistuiskaan... sit ahdistuksissani oon valehdellu, että lopputyö etenee, vaikka se ei etene.. polkee tyhjää niin mun päässä kuin paperillakin... tekis mieli heittää koko tietokone parvekkeelta alas!
on itkettänyt viimeset pari päivää niin saatanasti. koira kattoo ja ihmettelee ja laittaa päänsä mun syliin. se vähän auttaa. oisin jo haudassa ilman tuota koiraa.
äh, kaikki on niin tyhmää, kun päätä särkee ja kukaan ei ymmärrä... jospa ottais lääkettä nassuun ja laittais jonku telkkarisarjan pyörimään ja yrittäis siivota samalla tätä läävää...
onko muita, jotka päivisin jaksaa olla ok, mut sit yöllä alkaa ahdistaan kaikki asiat, jotka jäi päivällä tekemättä?
toivotan kaikille tätä palstaa lukeville ja masennuksesta kärsiville voimia. vaikka välillä olo on ihan paska, niin joskus vielä on ihanaa. onneks kesä tulee ja pääsee uimaan ja kaikkea kivaa..
mulla siis keskivaikeamasennus ja epävakaa persoonallisuushäiriö... efexor 150 mg joka päivä jo 2 vuotta.
välillä tuntuu, että ei jaksa.
kämppä on ihan sekasin, mutta siivota en jaksa. enemmän valveilla öisin ja päivät menee nukkuessa.
oon tässä horroksessa ollut nyt pari päivää... just ja just koiran kanssa jaksaa ne 3 lenkkeilyä päivässä (eri pituisia..), kun eihän se koiran vika oo, että emäntä on pipi päästä.
vanhemmat haluaa, että mä valmistun ja sillä mun elämä helpottuu... jotenkin mä aina teen asioita muiden takia, mut tää valmistuminen ei tunnu tärkeeltä mulle...
mä ahdistun, kun ajattelen mitä äiti sanoo, kun en valmistuiskaan... sit ahdistuksissani oon valehdellu, että lopputyö etenee, vaikka se ei etene.. polkee tyhjää niin mun päässä kuin paperillakin... tekis mieli heittää koko tietokone parvekkeelta alas!
on itkettänyt viimeset pari päivää niin saatanasti. koira kattoo ja ihmettelee ja laittaa päänsä mun syliin. se vähän auttaa. oisin jo haudassa ilman tuota koiraa.
äh, kaikki on niin tyhmää, kun päätä särkee ja kukaan ei ymmärrä... jospa ottais lääkettä nassuun ja laittais jonku telkkarisarjan pyörimään ja yrittäis siivota samalla tätä läävää...
onko muita, jotka päivisin jaksaa olla ok, mut sit yöllä alkaa ahdistaan kaikki asiat, jotka jäi päivällä tekemättä?
toivotan kaikille tätä palstaa lukeville ja masennuksesta kärsiville voimia. vaikka välillä olo on ihan paska, niin joskus vielä on ihanaa. onneks kesä tulee ja pääsee uimaan ja kaikkea kivaa..
mulla siis keskivaikeamasennus ja epävakaa persoonallisuushäiriö... efexor 150 mg joka päivä jo 2 vuotta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tiedän tunteen, tiedän sen kaiken, mitä koet nyt. Itse olen sairastanut masennusta (luultavimmin) jo 2 ½ vuotta. Mutta vasta ½ vuotta sitten se vasta todettiin. Lääkäri sanoi, että paranemisesta tulee pitkä prosessi, koska masennus on ollut hoitamaton niin pitkään. Olen ollut koulukiusattu, olen edelleen. Koiran kuolema oli kova isku, enkä ole siitä päässyt yli vieläkään. En osaa ilmaista itseäni, valehtelen ja piilotan suurimmat tuskani sisääni. Mottonani voisi ollakin: hymyile, eikä kukaan huomaa että sinuun sattuu. Joskus se ärsyttää, että esitän piilottaakseni ahdistukseni, mutta sille en voi mitään, olen luonteeltani sellainen.
Ystäviä minulla ei juurikaan ole, tai jos on, niin en juurikaan pidä heistä. Psykologi luulee, että olen paranemaan päin, vaikka itsestäni tuntuu vain pahemmalta ja pahemmalta. Tiedä sitten, miksen vain voi puhua suoraan psykologille ja kertoa, että olen kulkenut jatkuvaa alamäkeä.
Mutta se siitä, palataan sinuun.
Kerro äidillesi mikä tilanteesi on. yritä selvittää hänelle, että et pysty jokaiseen asiaan samalla tahdilla, kuin moni muu. Sano, että olet lopussa ja tarvitset vain tukea, et painostusta. Yritä käydä koiran kanssa pihalla, mitä pidempi lenkki, sitä parempi. Kaikki järjestyy varmasti, ainakin toivomme mukaan.
eilen menin nukkumaan jo ennen yhdeksää, vaikka ois illalla tullut paljonkin ohjelmaa... herättiin sitten koiran kanssa aamulla jo ennen seitsemää ja ylhäällä ollaan vieläkin. aamulenkillä käyty ja kaupassakin kävin. kanat uunissa paistuu ja koira vetää sikeitä sängyssä.
paljon parempi olo kuin edellistä viestiä kirjoittaessa. päätin olla murehtimatta vanhempien haluista mitä mun elämään tulee. mä olen ainoa, joka elää ja kokee tätä elämää mun kautta.
ja 27 vuotias kaiketi saa päättää omasta elämästään itse ja vaikka joskus päätökset olisivatkin ns. huonoja toisten mielestä, niin ihan sama!
eikö se riitä, jos vaan pysyy hengissä, hoitaa kämppänsä, käy töissä ja maksaa veroja? en mä kaipaa hienoa työpaikkaa, titteliä nimeni eteen.
aina kun oon miettinyt itseni tappamista, on joku tullut sanomaan elämän olevan aina elämisen arvoista. sitten toiset yrittää saada mun elämään hohtoa jollain tutkinnolla. tokihan kouluttautuminen on järkevää ja tärkeää, mutta ei mulle, joka loppu viimein haluaa tehdä kaikkea luovaa työ ulkopuolella. tuskin ketään arvostetaan vähempää ammatin takia?
itse haluaisin keskittyä vain lasitöiden tekemiseen, mutta tietenkään siitä ei ammattia saa, mutta ns. vakavana harrastuksena se on mukavaa.
Hienoa että nyt on hiukan parmpi olo jo. Hyvä että olet ainakin hetkeksi saannut muiden mielipiteet ja halut siirrettyä sivuun omaan arvoonsa. Jokainen vastaa omasta elämästään, jokainen elää omaa elämäänsä niin kuin haluaa. Kenenkään ei tulisi neuvoa sinua, kuinka elät omaa elämää, se on sinun asiasi.
Vaikkakin olen vasta 17 vuotias, ymmärrän hyvin tunteesi ja sen, mitä käyt läpi. Oma oloni ei ole parantunut juuri ollenkaan, kaikki vain luulevat niin. Toivottavasti tulen saamaan samanlaisen tarmon puuskan, mitä sinäkin varmasti saat.
Jaksamisia!
Olen jo nukahtamislääkkeenkin ottanut, mutta en voi olla vastaamatta, koska viestisi jäi mieleeni niin selvästi. Muutama ajatus siis täältä hämärän rajamailta:
Ensinnäkin on tosi kiva kuulla, että heräsit aikaisin ja olit liikkeellä. Sellaisen suuren arvon tajuaa ainakin tällainen kanssamasentunut.
Toisekseen kuulostaa myös hienolta, että pystyt ottamaan etäisyyttä vanhempiisi ja heidän toiveisiinsa. Minä olen sinua vanhempi, mutta juuri masennuksen takia minuunkin kohdistuu äitini taholta erinäisiä juttuja. Tunnen, etten ole vieläkään itsenäinen, tai että ainakin pitäisi saada itsensä takaisin työelämään, että olisi oikeus tehdä, mitä haluaa. Välillä jopa pelkään, että ajattelen vielä viisikymppisenäkin, että "mitähän äiti tästä mahtaa ajatella..."
Kolmanneksi mietin tuota lasitöiden tekemistä. Kun opiskelin, olin aika masentunut, enkä pahemmin harrastellut. Verkostoituminenkin lopahti, kun oloni romahti moneksi vuodeksi. Valmistuin erittäin pitkän ajan kuluttua. Ajan kuluessa alani ei ollut mitenkään hyvä työllistymisen kannalta ja itse asiassa juuri nyt olen ajatellut, miten tärkeää olisi osata tehdä jotain käsilläänkin. Tiedän maistereita, jotka pitävät kursseja esimerkiksi käsityöläisaloilla eivätkä enää oletakaan pääsevänsä oman alansa hommiin. Vanhemmille se voi tietysti olla rankka juttu, jos he eivät ole tajunneet, kuinka paljon maistereita valmistuu ja kuinka vähän heille on töitä...
Hyvää yötä ja uutta huomenta!
No onneksi sinulla on se koirasi...lenkitytä sitä, niin saat itsekin raitista ilmaa ja toivon mukaan piristyt.
Itseänikin ...tutti tänään aika lailla ja olin jo ihan "kanveesissa", mutta sitten onneksi päätin lähteä LENKILLE...kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se oli päivän paras päätös!
Tuli kummasti energiaa hoitaa jotain niinkin ällöttävän tylsää kuin tiskin pois päiväjärjestyksestä.
Hyvä kun kävit lenkillä, ota välillä rauhallista juoksuaskelta mukaan...:D
Kuulostaa niin tutulta. Olen myös Efexorin käyttäjä. Kyllä se vähän auttaa. Joskus olen ajatellut jättää lääkkeet pois, mutta sitten olo vasta repeääkin.
Onneksi sulla on se koira. Mä en välillä käy ulkona päiväkausiin. Ei ole motivaatiota.
Itkemisestä tulee pää kipeäksi. Tiedän kokemuksesta. Etenkin jos itkee paljon.
Päivällä nukkuminen kuuluu masennukseen, mutta se voi pahentaa oloa. Olen viime päivinä taas huomannut sen. Pakenen pahaa oloa nukkumalla, mutta usein herään hiestä märkänä omaan huutooni. Painajaisten tunnelma jää moneksi tunniksi päälle.
Tekemättömät työt ahdistavat. Valitettavasti olo ei välttämättä parane, vaikka jotain saisi aikaiseksi. Omat tavoitteet ovat usein mahdottomia, kun haluaisi saada tehdyksi kaiken niin kuin täysin terveenä saisi. Mutta kun edistyykin vain vähän, tekemisestä jää kurja olo. Yöllä miettii, että huomenna siivoan koko kämpän ja aloitan uuden elämän. Ja seuraavana iltana on taas kauhea olo, kun ei saanut tehtyä mitään.
Kirjoittele tänne, jos haluat.
herättiin koiruuden kanssa klo 10 ja siitä lähtien oon melkein ollutkin koneella. koira tykkää nukkua pidempään, mutta kohta mennään ulos aurinkoon ja kaupasta pitää hakea piristävää limua, mun ainoa paheeni, kun en pahemmin ryyppää, en käytä huumeitä enkä poltakaan. mut kokis ja battery on aaah... :)
iltapäivällä on psykologilla käynti, en tiedä vielä mitä kerron siellä. tarvinko enemmän käyntejä siellä vai miten... eniten pelottaa, että mun psykolla on sopimus vaan toukokuun loppuun... en haluis vaihtaa mihinkään uuteen tyyppiin... oon jo yli 2 vuotta käyny tällä samalla yleisellä puolella.
kuukaus sitten kun sain selkäsärkyyn kolmiolääkkeitä, niin välillä miettinyt ottavansa kerralla nuo loput jos tulee iso ahdistus ja ei oikeesti jaksa rämpiä näitä paskavuosia läpi elämässään. helpointahan olis vaan lopettaa itsensä. rakastan kuitenkin mun lemmikkejä niin paljon, varsinkin koiruutta. tiedän, että se kärsisi, jos mä katoaisin sen elämästä yhtäkkiä. suruunkin voi kuolla.
taas viime yönä näin unta yhdestä, kenestä välitin joskus tosi paljon ja kai välitän vieläkin, vaikka ei pitäis, kun se on niin paskiainen. mä halusin vaan ystävyyttä, mutta sekin oli liikaa pyydetty 2 vuoden hyvän ystävyyden jälkeen... onhan se niin hirveetä, kun ystävänä ois mt-potilas.
nyt varmaan ulos...
Sitä samaa se on itsekullkin, vuoden olin kuntoutusrahalla, nyt oottelen lopullista eläkettä, vaikka elämää toivottavasti edessä..