Olen jopa 17-vuotias ja tunnen olevani liian väsynyt jatkamaan elämää. Mieltäni painostaa ajatus kuolemasta. Painostanut jo ties kuinka kauan. Psykologilla olen käynyt viime kesän alusta asti ja tuolloinhan minulle masennus todettiin, vaikka oireet alkoivat parisen vuotta sitten. Lääkitys on seromex 10 mg, kenties siksi, että psukologi lääkäreineen luulevat asioitteni olevan kunnossa, mutta todellisuudessa. Kuljen alamäkeä.
Vihaan ihmisiä, vihaan itseäni. Näen unia jossa itse kidutan ihmisiä, rakastan katsoa elokuvia jossa ihmiset kärsivät. Ennen suorastaan inhosin niitä, mutta nyt. ajatuksissa pyörii rakas koiramme, joka kuoli pari vuotta sitten, yli en ole päässyt vieläkään. Olen myöskin koulukiusattu, ollut monta vuotta jo, eikä loppua näy. Silti sinnittelen viimeisillä voimilla. Nukkumisesta ei tahdo tulla mitään. Nukahtaminen on hankalaa, enkä nuku kovin syvää unta yöllä, aamulla olen vain väsyneempi. Valehtelen kavereilleni, joita ei ole paljoa, valehtelen vanhemmille, sisaruksille, psykologille. En vain voi sille mitään, etten kykene kertomaan tuskistani.
Hulluksi en kuitenkaan itseäni sano, vaikka joskus voinkin kuvitella itseni tekemässä jotain peruuttamatonta. Eihän sellainen ajattelu ole hullua, eihän?
En sitten tiedä, kuuluuko tämä tämän osion alle, vaiko jonkun muun osion alle, mutta laitoimpa nyt tänne. Tämä oli vain tällainen purkautuminen, joka saa edes pienen hipun verran sydäntäni kevyemmäksi.
Vihaan ihmisiä, vihaan itseäni. Näen unia jossa itse kidutan ihmisiä, rakastan katsoa elokuvia jossa ihmiset kärsivät. Ennen suorastaan inhosin niitä, mutta nyt. ajatuksissa pyörii rakas koiramme, joka kuoli pari vuotta sitten, yli en ole päässyt vieläkään. Olen myöskin koulukiusattu, ollut monta vuotta jo, eikä loppua näy. Silti sinnittelen viimeisillä voimilla. Nukkumisesta ei tahdo tulla mitään. Nukahtaminen on hankalaa, enkä nuku kovin syvää unta yöllä, aamulla olen vain väsyneempi. Valehtelen kavereilleni, joita ei ole paljoa, valehtelen vanhemmille, sisaruksille, psykologille. En vain voi sille mitään, etten kykene kertomaan tuskistani.
Hulluksi en kuitenkaan itseäni sano, vaikka joskus voinkin kuvitella itseni tekemässä jotain peruuttamatonta. Eihän sellainen ajattelu ole hullua, eihän?
En sitten tiedä, kuuluuko tämä tämän osion alle, vaiko jonkun muun osion alle, mutta laitoimpa nyt tänne. Tämä oli vain tällainen purkautuminen, joka saa edes pienen hipun verran sydäntäni kevyemmäksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Otahhan ihan iisisti Melaina. kyllä ne asiat vielä järjestyy. Onhan sinulla hyvä lääkäri - vai?
Kyllä tällä keskustelupalstalla saa hyiä ohjeita, odottele ihan rauhassa...
Olet katsos jossakin edellisessä elämässäsi ollut kiduttaja eli et kovin ihmisystävällinen silloinkaan. Kuljetat mukanasi edellisten elämien muistoja joita koet unissasi. Ainoa keino on aukoa kaikki mielesi pimeät komerot ja puhdistaa kaikki niistä tuleva törky juurta jaksaen että pääsisit tielläsi eteenpäin. Tähän tarvitset luonnollisesti muiden ihmisten apua. Parempi olla rehellinen ja puhua rehellisesti, erityisesti itsellesi, mikäli haluat vapautua tästä raskaasta taakastasi.
Kirjoitit kuitenkin rehellisesti täne, se on jo paljon. Sinä olet nuori ja hyviä vuosia paljon jäljellä, kun nyt aloitat avun hakemisen. Itse olen 45-vuotias ja toipumistieksi tätä elämää kutsuisin.
Vihaa ja huonoja ajatuksia ei kannata varastoida päähän liikaa. Se on sellanen juttu, että millä itseään ruokkii, niin sellaista jälkeä tulee. Jos syö liikaa ja liian raskaasti, läskit seuraa tulkosena vääränlaisesta ravinnosta. Sama se on ihmisen sisimmän kanssa. Jos mieleesi tuppaa tuleen ikään kuin itsestään vaan pahoja ja vahingoittavia ajatuksia, niin pakota itsesi irrottautumaan niistä vaikka väkisin. Pakota itses niistä irti. Kirjat, huumori, vitsit, elokuvat, urheilu, käsityöt. Kaikki mikä vaatii keskittymistä auttaa tuossa aatosten kamppailussa.
Kaunista sunnuntaita Sulle toivottelen :)