Olen masentuneen ja epätasapainoisen isän tytär. Periaatteessa minun nelikymppisenä pitäisi olla jo itsenäistynyt ja elää omaa elämääni. Mutta todellisuudessa isäni varjostaa elämääni ja valintojani. Hän ei koskaan ole tajunnut, miten huonot eväät sain häneltä. Hän ajattelee vain itseään. Emme juurikaan tapaile, koska hänellä ei ole kapasiteettia huomioida toisia ja osoittaa välittämistä. Olen hänelle pettymys, teenpä mitä tahansa.
Miesystäväni ovat aina inhonneet isääni, sillä he ovat nähneet tämän negatiivisen vaikutuksen minuun ja itsetuntooni. Avioliitto päättyi siihen, että mieheni haukkui minun olevan aivan samanlainen paskiainen kuin isäni. Aika murskaavaa. On mennyt kauan, että olen pystynyt ajattelemaan olevani kuitenki ehkä jollekin toiselle mieluisa.
Olen tosi yksinäinen, vuosien masennuksen takia syrjäytynytkin. Ulospäin se ei minusta näy. Näytän yleensä upealta ja menestyvältä ja moni jopa kadehtii minua - tietämättä mitä helvettiä elämäni on suurelta osin ollut. Pelkään, ettei minulla ole ihmissuhteissa muuta tarjottavaa kuin masennukseni, huonot kokemukseni ja epävarmuuteni. Kuka haluaisi elää kanssani, kun kaikki alkaa paljastua?
Iän myötä olen alkanut pelätä että todellakin jään lopullisesti yksin. Tavallaan tunnen helpotusta: eipähän kukaan joudu kärsimään takiani, enpähän pilaa kenenkään lapsen elämää. Silti jokaikinen päivä mietin, ettei elämän pitäisi olla tällaista. Olen aivan liikaa yksin, en voi tavata ketään, kiintyä kehenkään, puhumattakaan että tulisin rakastetuksi. Pelkään, että jokainen sitoutuminen johtaa uuteen hylätyksi tulemiseen tai muuhun helvettiin.
Olen siis masennukseni vanki.
Eräs toinen masentunut on osoittanut pientä kiinnostusta minua kohtaan. Vaikka haluaisin tutustua, pelkään seurauksia. Kaksi masentunutta samassa kodissa on liikaa. Vai onko? Saako masentunut mennä naimisiin, tulla vanhemmaksi ja elää omaa - vaikkakin monin tavoin vajavaista ja ahdistavaakin - elämäänsä? Vai onko vain elettävä yksin ja loputtomiin painittava itsensä kannsa?
Jos voisin säilyttää jonkinlaisen toivon ja uskon tulevaisuuteen ja olla vaipumatta kyynisyyteen, olisi helpompaa. Mutta ajan mittaan olen alkanut inhota (muka)onnellisia pareja ja perheitä. En usko mihinkään hyvään. Kiroan mielessäni ihmisiä, jotka eivät välitä minusta, vaikka olen luottanut heihin ja kertonut itsestäni. Ja näin tämä elämä menee katkeroituessa.
Joskus tuntuu, että jo se helpottaisi, jos olisi joku jakamassa kotitöitä, istumassa samassa pöydässä iltateellä ja kertomassa omia pieniä kuulumisistaan. Mutta tuskin kukaan haluaa masentunutta keski-ikäistä naista, jolle ei ole pitkien sairausjaksojen takia kertynyt pääomia ja jolle ei koskaan tapahdu mitään. Joka käy lääkärissä ja apteekissa ja muun ajan kituu.
Olisi kiva saada kuulla ajatuksianne, mutta pyydän, ettette ehdota harrastuksia tai masentuneiden vertaistukiryhmiä. Tai saahan niitä ehdottaa, mutta en aio tarttua sellaisiin.
Miesystäväni ovat aina inhonneet isääni, sillä he ovat nähneet tämän negatiivisen vaikutuksen minuun ja itsetuntooni. Avioliitto päättyi siihen, että mieheni haukkui minun olevan aivan samanlainen paskiainen kuin isäni. Aika murskaavaa. On mennyt kauan, että olen pystynyt ajattelemaan olevani kuitenki ehkä jollekin toiselle mieluisa.
Olen tosi yksinäinen, vuosien masennuksen takia syrjäytynytkin. Ulospäin se ei minusta näy. Näytän yleensä upealta ja menestyvältä ja moni jopa kadehtii minua - tietämättä mitä helvettiä elämäni on suurelta osin ollut. Pelkään, ettei minulla ole ihmissuhteissa muuta tarjottavaa kuin masennukseni, huonot kokemukseni ja epävarmuuteni. Kuka haluaisi elää kanssani, kun kaikki alkaa paljastua?
Iän myötä olen alkanut pelätä että todellakin jään lopullisesti yksin. Tavallaan tunnen helpotusta: eipähän kukaan joudu kärsimään takiani, enpähän pilaa kenenkään lapsen elämää. Silti jokaikinen päivä mietin, ettei elämän pitäisi olla tällaista. Olen aivan liikaa yksin, en voi tavata ketään, kiintyä kehenkään, puhumattakaan että tulisin rakastetuksi. Pelkään, että jokainen sitoutuminen johtaa uuteen hylätyksi tulemiseen tai muuhun helvettiin.
Olen siis masennukseni vanki.
Eräs toinen masentunut on osoittanut pientä kiinnostusta minua kohtaan. Vaikka haluaisin tutustua, pelkään seurauksia. Kaksi masentunutta samassa kodissa on liikaa. Vai onko? Saako masentunut mennä naimisiin, tulla vanhemmaksi ja elää omaa - vaikkakin monin tavoin vajavaista ja ahdistavaakin - elämäänsä? Vai onko vain elettävä yksin ja loputtomiin painittava itsensä kannsa?
Jos voisin säilyttää jonkinlaisen toivon ja uskon tulevaisuuteen ja olla vaipumatta kyynisyyteen, olisi helpompaa. Mutta ajan mittaan olen alkanut inhota (muka)onnellisia pareja ja perheitä. En usko mihinkään hyvään. Kiroan mielessäni ihmisiä, jotka eivät välitä minusta, vaikka olen luottanut heihin ja kertonut itsestäni. Ja näin tämä elämä menee katkeroituessa.
Joskus tuntuu, että jo se helpottaisi, jos olisi joku jakamassa kotitöitä, istumassa samassa pöydässä iltateellä ja kertomassa omia pieniä kuulumisistaan. Mutta tuskin kukaan haluaa masentunutta keski-ikäistä naista, jolle ei ole pitkien sairausjaksojen takia kertynyt pääomia ja jolle ei koskaan tapahdu mitään. Joka käy lääkärissä ja apteekissa ja muun ajan kituu.
Olisi kiva saada kuulla ajatuksianne, mutta pyydän, ettette ehdota harrastuksia tai masentuneiden vertaistukiryhmiä. Tai saahan niitä ehdottaa, mutta en aio tarttua sellaisiin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Uskon, että pitkäkestoisesta terapiasta olisi sinulle apua.
Osaat analysoida hyvin tilannettasi. Se kertoo, että terapia voisi toimia sinulle. Oletko kokeillut terapiaa?
Henk. koht. en uskalla koskaan "hankkia" perhettä, sillä olen jatkuvasti varpaillani masennukseni uusiutumisen takia. Välillä hetki helpompaa, sitten taas uusi romahdus.Ajatella, jos ehdoin tahdoin laittaisin jonkun pienen viattoman ihmisen kärsimään kanssani, hirveää! Masentunut äiti on yksi lapsen kehityksen suurimmista riskitekijöistä.Masentunut äiti ikään kuin imee lapsen elinvoimaisuuden, latistaa innostuneisuuden.
Mies minulla onneksi on, muuten olisin jo haudassa.
Minulla oli myös hirveä isä: tunnekylmä, ankara, täysin kyvytön vanhemmaksi. En pidä häneen mitään yhteyttä, käytännössä minulla ei ole isää muuten kuin biologisesti.
En tiedä miten kestän tätä elämää vai kestänkö mitenkään. Ehkä tapan itseni ennemmin tai myöhemmin, ehkä en. Tällä hetkellä käyn pitkäaikaisessa terapiassa, 3krtaa/vk. Toivon sen auttavan, vaikka hyvin skeptinen olen. Kaksi vuotta jo takana, ja jälleen valon lisääntyminen lisää samassa tahdissa masentunutta oloani...Harkitsen jälleen mielialalääkkeiden aloittamista.Oletko sinä kokeillut?
Minä en näe tässä elämässä mitään järkeä. Eipä tässä taida ollakaan. Ihmiset on vain heitetty tänne jostakin, toivotettu onnea matkaan. Onneksi se matka ei ole kuin väliaikaista.
Jaksamista sinulle!
Olen käynyt muutaman vuoden terapiassa ja lääkitys on säännöllinen. Tällä hetkellä en jaksaisi terapiaa. Voi tietysti kysyä, jaksaisinko sitten mitään ihmissuhdettakaan. Mutta ei kai yksinäisyys ja yksin oleminen ole sen kummemmin hyväksi masentuneelle kuin kellekään muullekaan. Haluaisin siis oikeita ihmissuhteita eikä mitään ammattiauttajasuhteita.
tilanne täällä, tosin mulla ei ole miestä ja uskon pääseväni (hengissä) eteenpäin elämässäni. Muuten voisin allekirjoittaa kaiken tuon, mitä kirjoitit. Niin, ja mulla on mielialalääkitys, psykologin luona käymisen lopetin hiljattain.
Aurinkoista kevättä!
että saako masentunut mennä naimisiin. SIlloin kun itse menin naimisiin en muista, että papille olisi pitänyt esittää lääkärintodistus - käytäntö on saattanut muuttua.
Nooooh vitsit vitseina, mutta kerropa isäsätäsi lisää. Haluaisin lukea hänestä, kerro esim jokin tapaus
Voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan isästäni ja hänen tempauksistaan, mutta en aio enää rypeä niissä asioissa. Olen yrittänyt antaa anteeksi. Hänellä on varmasti vaikeampi tausta kuin minulla. Aikuiseksi hän ei ehdi enää kasvaakaan. Hän jatkaa nuorten naisten hurmaamista ja aina joku haksahtaa häneen.
Pitäisi siis keskittyä omaan itsenäistymiseen. Joskus on tuntunutkin, että pystyn kääntämään pettymykseni ja menetykseni viisaudeksi ja vahvuudeksi. Mutta aina on tullut uusia huonoja kausia, jolloin jään yksin petyttyäni taas kerran lähes koko ihmiskuntaan.
Parikymmentä vuotta sitten uskoin, että saisin oman perheen ja voisin saada korvaavia (hyviä) kokemuksia entisten (huonojen) tilalle. Mutta elämä on mennyt potiessa masennusta ja ahdistusta ja ihmiset ympäriltä ovat vähentyneet. Vanhat ystävät ovat väsyneet ongelmiini ja lopettaneet yhteydenpidon. On myös inhottavaa huomata samanlaista marttyyrin roolin ottamista kuin isälläni. En haluaisi suostua uhriksi, mutta sitä olen yhä enemmän, kun aika kuluu ja mahdollisuudet lipuvat ohitse. Myönteisesti ajattelevat ihmiset säälittävät minua, pidän heitä pinnallisina ja tyhminä. Vaadin täydellisyyttä, mutta kun sitä ei kuitenkaan ole olemassakaan, vetäydyn omiin oloihini. Voisin ihan hyvin olla olematta olemassa.
aika järkyttävää, että oma elämä mennyt pilalle vanhemman takia.. on tietysti tosi ikävä juttu, että ystävät ja tuttavat kaikonneet elämästä, kun eivät ole jaksaneet kuunnella sairasta ystäväänsä.
itse olen pyrkinyt puhumaan sairaudesta ystäville vain silloin, kun se on ollut niin paha, että meinaa tehdä epätoivoisia tekoja.
omaa elämääni on auttanut paljon eläimet. ensin se alkoi yhdellä hamsterilla. nyt onkin sitten jo koira, pari chinchillaa jne. osa eläimistä on sellaisia, jotka eivät kaipaa ihmisen kosketusta, vaan ovat enemmänkin erakkoja, joten kun vaan jaksaa vaihtaa vesiä, antaa ruokaa ja siivota terraariot, niin se riittää ja eläimet voi hyvin.
koiran kanssa tulee sosialisoitua päivän aikana eniten ja koiraharrastuksen parissa on tutustunut uusiin ihmisiin.
vaikka, et kaivannut harrastusta ratkaisuna, niin kannattaa sekin vaihtoehto pitää mielessä. yritä löytää edes yksi asia elämästäsi, joka sinua kiinnostaa ja pidä siitä kiinni.
etsi netistä vaikka pari nettituttua, joiden seura toisi mielekkyyttä elämään.
jonkin artistin fanittaminenkin on yks tapa löytää uusia ihmisiä. kun erilaiset ihmiset jakaa yhden ja saman mielenkiinnon kohteen, niin voi olla varma, että puhuttavaa riittää muustakin kuin masennuksesta...
toivon sulle kaikkea hyvää... ehkä tämä valoisuuskin pikku hiljaa auttaa... tsemppiä!!