bulimia ja poikaystävä

olen yrittänyt puhua masennuksesta yms. mutta hän vain inttää; miksi olet masentunut, johtuuko se minusta?...yms.
jotenkin tuntuu, että hän ei ymmärrä minua.

onko muita jotka ovat joutuneet samaan tilanteeseen miehensä kanssa? kuinka selvisitte...?

tuntuu etten jaksa enää kauaa. voimat loppuvat. miksi pitää olla niin itsepäinen ettei voi hakea apua. mieluummin kuolen kuin kestän sen häpeän, että hakisin apua.

catzy kirjoitti:

olen yrittänyt puhua masennuksesta yms. mutta hän vain inttää; miksi olet masentunut, johtuuko se minusta?...yms.
jotenkin tuntuu, että hän ei ymmärrä minua.

onko muita jotka ovat joutuneet samaan tilanteeseen miehensä kanssa? kuinka selvisitte...?

tuntuu etten jaksa enää kauaa. voimat loppuvat. miksi pitää olla niin itsepäinen ettei voi hakea apua. mieluummin kuolen kuin kestän sen häpeän, että hakisin apua.

Terve!

Luin juttusi ja olin ihan ällikällä lyöty. Kuulosti pääpiirteittäin omalta tilanteeltani.
Lyhykäisyydessään; olen sairastanut bulimiaa kohta n. 5 vuotta enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Aktiivisin kausi oli n. 2½ vuotta sitten, jolloin pituudessa 170 painoin lähemmäs 80kg, mikä ei SINÄNSÄ ole paljon, MUTTA on kuitenkin ylipainoa. Ahmin hulluna kaikkea ja sitten oksensin, sairastuin siinä samassa syvään masennukseen ja elämäninto katosi. En hakenut apua, sillä tiesin, että kukaan ei voi auttaa ellen itse tee muutoksia. Eräänä päivänä katsoin itseäni peilistä ja otin kirjaimellisesti itseäni niskasta kiinni. Siitä alkoi muutos parempaan. Kesään mennessä olin sitten laihtunut ja kaunistunut n. parikymmentä kiloa (tämä tapahtui siis n. puolessa vuodessa) ja olin onnellinen. Se säiteli ympäristööni, sillä juuri sinä kesänä tapasin nykyisen mieheni.
Alussa hän ei tiennyt sairaudestani, sillä en enää oksentanut kuin ehkä kerran kuussa, jos edes silloinkaan. Kun luotin häneen täysin kerroin asiasta. Hänellä on tietynlainen käsitys sairaudesta eikä hän sitä täysin ymmärrä, mikä on harmittavaa, sillä alussa hän sanoi, että jos alan oksentamaan hän jättää minut. Sain suunnattomia stressikohtauksia tämän vuoksi. Ainainen pelko sairauden palaamisesta vaivasi koko ajan, aloin syömään taas enemmän kuin kulutin, lihoin taas n. 10 kiloa lisää ja lopulta aina kun hän lähti kotoa minä ryntäsin kauppaan ja ostin kasan herkkuja jotka sitten oksensin pois.
Nyt olen päässyt siihen vaiheeseen, että KAIKKI ruoka mitä syön, oli se sitten kurkku tai suklaa on saatava ulos mahasta HETI. Harvemmin enää ahmin, sillä olen enemmän keskittynyt ruoan kontrolloimiseen.
Otin asian mieheni kanssa esille ja kysyin, että jättääkö hän minut jos selviää että olen taas alkanut sairastamaan. Hän vastasi, että ei tietenkään, mutta hän alkaa pitää huolta siitä että syön terveellisesti ja myös pidän ruoat sisälläni. Tämä tieto helpotti suuresti itsekontrollointia ja nyt kun olen aloittanut kuntoilun uudestaan on upeaa tietää, että on joku joka tukee.

Olen käynyt terapiassa, minulle on määrätty lääkkeitä, en vain koe niitä riittäviksi. Itsestä täytyy löytyä sen verran halua, että pystyy siihen rakkaan avulla helposti. Ei kukaan voi puolestasi muuttua...

Manna kirjoitti:

Terve!

Luin juttusi ja olin ihan ällikällä lyöty. Kuulosti pääpiirteittäin omalta tilanteeltani.
Lyhykäisyydessään; olen sairastanut bulimiaa kohta n. 5 vuotta enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Aktiivisin kausi oli n. 2½ vuotta sitten, jolloin pituudessa 170 painoin lähemmäs 80kg, mikä ei SINÄNSÄ ole paljon, MUTTA on kuitenkin ylipainoa. Ahmin hulluna kaikkea ja sitten oksensin, sairastuin siinä samassa syvään masennukseen ja elämäninto katosi. En hakenut apua, sillä tiesin, että kukaan ei voi auttaa ellen itse tee muutoksia. Eräänä päivänä katsoin itseäni peilistä ja otin kirjaimellisesti itseäni niskasta kiinni. Siitä alkoi muutos parempaan. Kesään mennessä olin sitten laihtunut ja kaunistunut n. parikymmentä kiloa (tämä tapahtui siis n. puolessa vuodessa) ja olin onnellinen. Se säiteli ympäristööni, sillä juuri sinä kesänä tapasin nykyisen mieheni.
Alussa hän ei tiennyt sairaudestani, sillä en enää oksentanut kuin ehkä kerran kuussa, jos edes silloinkaan. Kun luotin häneen täysin kerroin asiasta. Hänellä on tietynlainen käsitys sairaudesta eikä hän sitä täysin ymmärrä, mikä on harmittavaa, sillä alussa hän sanoi, että jos alan oksentamaan hän jättää minut. Sain suunnattomia stressikohtauksia tämän vuoksi. Ainainen pelko sairauden palaamisesta vaivasi koko ajan, aloin syömään taas enemmän kuin kulutin, lihoin taas n. 10 kiloa lisää ja lopulta aina kun hän lähti kotoa minä ryntäsin kauppaan ja ostin kasan herkkuja jotka sitten oksensin pois.
Nyt olen päässyt siihen vaiheeseen, että KAIKKI ruoka mitä syön, oli se sitten kurkku tai suklaa on saatava ulos mahasta HETI. Harvemmin enää ahmin, sillä olen enemmän keskittynyt ruoan kontrolloimiseen.
Otin asian mieheni kanssa esille ja kysyin, että jättääkö hän minut jos selviää että olen taas alkanut sairastamaan. Hän vastasi, että ei tietenkään, mutta hän alkaa pitää huolta siitä että syön terveellisesti ja myös pidän ruoat sisälläni. Tämä tieto helpotti suuresti itsekontrollointia ja nyt kun olen aloittanut kuntoilun uudestaan on upeaa tietää, että on joku joka tukee.

Olen käynyt terapiassa, minulle on määrätty lääkkeitä, en vain koe niitä riittäviksi. Itsestä täytyy löytyä sen verran halua, että pystyy siihen rakkaan avulla helposti. Ei kukaan voi puolestasi muuttua...

olen huojentunut että en ole ainut...
tosiaan, söi sitten vain salaattia, mistä tietää että se ei varmanakaan lihota, on se saatava ulos elimistöstä. se on kamalaa ja aina tulee huono omatunto jälkeen päin.
voisin sitten päätellä, että äkilliset mielialan muutokset johtuvat tästä sairaudesta? saatan äkisti muuttua aivan eri ihmiseksi kuin mitä olin noin 5 minuuttia sitten.
tuosta nutriletista, ei se auta siitä voin vaikka vannoa, se on tarkoitettu niille ihmisille joilla on itsekuria, jotka pystyvät elämään sellaisella. ja luulempa, vaikka joisin/söisin niitä nutrilet laihdutus juttuja, täytyisi ne oksentaa pois. elimistöni on jo niin tottunut siihen, että aina kun suuhuni jotain pistän, huono olo alkaa vaivata. minun ei tarvitse edes työntää sormia kurkkuun, riittää kun roikottaa päätä alaspäin...

kamalinta on, että olen aina ollut iso, jotta pääsisin ihanne painooni, ei tarvitsisi laihduttaa kuin joku 17kg... tuskaa sekin tuottaa.

mieheni myös joskus sanoi, että hän ei kauaa tuollaista katsele! tuntui pahalta, enhän minäkään ole sanonut hänelle koskaan niin, vaikka hänellä on krooninen suolistosairaus, mikä rajoittaa välillä elämäämme. en voisi koskaan sanoa toiselle niin, mutta ehkä se on miesten tapa selvittää asiaa itselleen, kun he eivät sitä täysin ymmärrä. no, en kyllä ymmärrä minäkään...

jos haluat mailailla niin pistä viestiä os. [email protected]

catzy kirjoitti:

olen yrittänyt puhua masennuksesta yms. mutta hän vain inttää; miksi olet masentunut, johtuuko se minusta?...yms.
jotenkin tuntuu, että hän ei ymmärrä minua.

onko muita jotka ovat joutuneet samaan tilanteeseen miehensä kanssa? kuinka selvisitte...?

tuntuu etten jaksa enää kauaa. voimat loppuvat. miksi pitää olla niin itsepäinen ettei voi hakea apua. mieluummin kuolen kuin kestän sen häpeän, että hakisin apua.

Lueskelin tässä teidän kirjoituksia ja monet niistä kuulostivat NIIIN tutulta. Olen itse sairastanut bulimiaa 6 vuotta. Välillä olen päässyt siitä melkein eroon ja sitten taas vajonnut takaisin sen pauloihin.
En ole koskaan ollut erityisen lihava, mutta ikäisiäni paljon pidempi jne. Koskaan en ole pystynyt hyväksymään itseäni, vaikka kehuja kauneudestani onkin riittänyt.
Entinen poikaystäväni yritti kyllä auttaa minua ja vein minut terapiaankin, mutta mikään ei tuntunut auttavan. En edes halunnut parantua!
En kai luottanut häneen tarpeeksi...tai ehkä en vain halunnut myöntää kenellekkään, etten olekaan niin vahva kuin annan kaikkien olettaa. Meni monta vuotta ennen kuin pystyin näkemään asioita eri kannalta. Vielä vuosi sitten oksensin päivittäin..ahmin ja oksensin. "Pelkäsin" kaikkea ruokaa. Jossain vaiheessa päivää aloin aina ajattelmaan, että olen kyllä varmasti syönyt liikaa. Pelko lihomisesta oli mielessä koko ajan!
Viime syksynä aloin noudattamaan painonvartijoiden ohjelmaa. Sen avulla olen kyllä laihtunut haluamiini mittoihin, mutta myöskin oppinut syömään terveellisesti...oksentamatta!! Nyt osaan jopa nauttia liikunnasta enkä raahaa itseäni salille kymmentä kertaa viikossa vain sen takia, etten lihoisi!
Mutta tie ei ole ollut helppo. Muistan kyllä kaikki ne katkerat kyyneleet, jotka olen vessassa ja peilin edessä itkenyt.
Tärkeintä sinunkin varmaan olisi nyt myöntää, että et selviä asiasta yksin. Eikä sinun tarvitsekaan!! Poikaystäväsi on varmasti valmis auttamaan kunhan annat hänelle mahdollisuuden. Ammattiapukin olisi varmasti paikallaan. Ehkä sitä kautta ymmärtäisitte molemmat sairauttasi paremmin eikä energiaa tarvitsisi kuluttaa turhiin riitoihin jne. Ainakin omaa poikaystävääni pelotti se, ettei hän tiennyt miten auttaisi jne.
Joka tapauksessa voimia sinulle. Bulimiasta voi selvitä... se kestää kauan mutta mahdollista se on. Eletään päivä kerrallaan ja yritään nauttia elämästä. Loppujen lopuksi tämä on meidän ainoa elämä ja se pitäisi elää täysillä!