Rautakolmonen, Kim Ki-dukin mestariteos

Olen katsonut muutaman Kim Ki-duk elokuvaa ja ne ovat koskettaneet. Viisi vuodenaikaa (2003) lipui ohi kauniin seesteisesti ja kaikessa rauhallisuudessaan se oli vangitseva.

Rautakolmosen (Bin-jip) katsoin juuri ja voi todeta kuin mestarin olleen jälleen asialla. Rautakolmonen on tuonut joillekin mieleen Tarkovskin Stalkerin. Kieltämättä itselläkin muistui Andrei, mutta siinä mielessä, että hän ei herättänyt haahuiluissaan mitään tunteita, pelkkää tyhjyyttä. Kim Ki-dukin elokuvien tapahtumattomuus ja puhumattomuus täyttävät kaikki aistit hienovireisyydellään ja monimielisyydellään. Kimin elokuvat herättävät haalenneet tunteet pintaan ja kuvat tulevat aivan iholle. Herkkää ja kaunista jossa kaikki pelaa. Pääosan esittäjiin suorastaan uppoaa tuntemaan samat tunteet kuin hekin ja paljon enemmän. Minimalistinen lähes mykkäelokuvan tasoinen dialogi ei haitannut lainkaan koska kaikki tuli selväksi ilman kauheaa vaahtoamista ja mesoamista.

Ei voi kuin yhtyä niihin kehuihin joita Kim Ki-duk on saanut aikakauden lahjakkaimpana ohjaajana. Lisää tällaista!