Täytyy vähän avautua. Mulla on ensinnäkin kaikenlaisia pelkoja. En ole vielä ihan puolivälissä raskautta ja pelkään, että seuraavalla neuvolakäynnillä huomataan jotakin kauheaa, vauva ei ole kunnossa tai että vauva kuolee kohtuun, tai että vauva syntyy keskosena tai että synnytyksess menee jokin vikaan.
Pelkään myös, että musta tulee joko kamala äiti, joka ei välitä lapsesta tarpeeksi tai että musta tulee liian salliva ja sellainen, että en osaa vetää mihinkään rajoja kun se oma lapsi on kaikkein ihanin. Nämä ajatukset ovat ihan kamalia ja kaivertavat tosi pahasti. Onko ihan hullua? Pelkään kans et lapsesta tulee jotenkin kehityshäiriöinen tai että kaikki ei suju normaalisti, ja että en jaksa sitä seuraavaa rankkaa elämää.
Sitten toisinaan on tosi malttamaton olo, kun haluaisin, että vauva olis jo täällä. Ei jaksais odottaa vielä muutamaa kuukautta. Ja vauvasta tykkää jo ihan hulluna ja sen puolesta on välillä iloinen kun se ilmaisee olemassaolostaan ja välillä kauhea huoli. Ja taas tulee pelko, että mitä jos vauva ei vastaakaan odotuksia ja siihen pettyy, tai että mitä jos sitä rakastaa sitten ihan sokeana, ja sen takia ei pysty kunnolla kasvattamaan sitä. En haluais, että musta tulee niitä äitejä, että jos joku vanhempi tulee ovelle puhumaan, että teidän lapsi on kiusannut meidän lasta, niin lyön oven edestä kiinni ja sanon, että ei meidän lapsi tee sellaista. (On käynyt pienenä noin omalle kohdalle, siis mua kiusattiin)
Onko nää kaikenlaiset pelot nyt hormonien aiheuttamia vai mitä. Auttakaa nyt vähän, miten selviän?
Pelkään myös, että musta tulee joko kamala äiti, joka ei välitä lapsesta tarpeeksi tai että musta tulee liian salliva ja sellainen, että en osaa vetää mihinkään rajoja kun se oma lapsi on kaikkein ihanin. Nämä ajatukset ovat ihan kamalia ja kaivertavat tosi pahasti. Onko ihan hullua? Pelkään kans et lapsesta tulee jotenkin kehityshäiriöinen tai että kaikki ei suju normaalisti, ja että en jaksa sitä seuraavaa rankkaa elämää.
Sitten toisinaan on tosi malttamaton olo, kun haluaisin, että vauva olis jo täällä. Ei jaksais odottaa vielä muutamaa kuukautta. Ja vauvasta tykkää jo ihan hulluna ja sen puolesta on välillä iloinen kun se ilmaisee olemassaolostaan ja välillä kauhea huoli. Ja taas tulee pelko, että mitä jos vauva ei vastaakaan odotuksia ja siihen pettyy, tai että mitä jos sitä rakastaa sitten ihan sokeana, ja sen takia ei pysty kunnolla kasvattamaan sitä. En haluais, että musta tulee niitä äitejä, että jos joku vanhempi tulee ovelle puhumaan, että teidän lapsi on kiusannut meidän lasta, niin lyön oven edestä kiinni ja sanon, että ei meidän lapsi tee sellaista. (On käynyt pienenä noin omalle kohdalle, siis mua kiusattiin)
Onko nää kaikenlaiset pelot nyt hormonien aiheuttamia vai mitä. Auttakaa nyt vähän, miten selviän?
Vastaukset 2
Vanhimmat
..pelkään samanlailla kaikenlaista, ja mietin onko kaikki kunnossa ja miten tulevaisuus menee jnejne... onhan tää iso muutos ja kun kanssa ensimmäistä odottelen, niin tiedä mistään mitään, eikä kokenut ennen raskautta.. että on kai tää ihan normaalia....
Yritän olla hermoilematta, kun kyllä kaikki sit aikanaan selviää ja ei se hermoilukaan mitään auta... ja toisaalta eikö se oo hyväkin jos pohtii kaikenlaista, niin jos sitä kautta kasvaa sitten vanhemmuuteen?
Nyt lopetatte ihan ens alkuun tuon hirveen ressaamisen!!! Siis haloo! Äidin liiallinen stressaaminen tekee huonoa myös lapselle. Nauttikaa nyt siitä odotuksesta, ulkoilkaa keväisessä luonnossa.
Kun se lapsi sitten on siinä hoidettavana, ei turhiin huoliin ole aikaa. Vanhemmuuteen oppii ja kun huomaa, ettei tämä lapsen hoitaminen niin vaikeaa olekaan, itsetunto vanhempana kasvaa. Aina löytyy joku, jolta kysyä, jos joku juttu arveluttaa. Ja muistakaa, ettei ole olemassa yhtään tyhmää kysymystä! On turhaa tehdä mitään pitempiä kasvatus suunnitelmia: kaikki aikanaan. Eikä kannata miettiä sitä omaa vanhemmuuttaan niin maan perusteellisesti.
Lukekaa ihmiset kirjoja aiheesta, netistä ja lehdistä. Noissa kaikenmaailman vauva- ja perhelehdissä löytyy juttuja perheiden elämästä, lastenhoidosta ym...
Ihan kaikkea lukemaansa ei kannata ottaa niin vakavasti, samoin kuin kuulemaansa. Jokaiselle löytyy siellä kotona ne omat rutiinit ja lapsen kasvattaminen menee luonnostaan ja turhia murehtimatta, asiat jotenkin vaan tulevat eteen, ratkotaan ja jatketaan elämää. Ei pidä ottaa kaikkea niin maan perusteellisesti!
Iloista odotusta ja tsemppiä synnytykseen! Levätä kannattaa.