Erosin parinkymmenen vuoden yhteiselon jälkeen. Mies
ei koskaan osoittanut hellyyttä, oli hirveän jäyhä. En muista että olisin alkuihastusta lukuunottamatta voinut hänen kanssaan päästää tunteitani valloilleen, häneltä kun ei saanut vastakaikua.
Kun olin päässyt jaloilleni, avuliaat läheiset ja sukulaiset neuvoivat että "Älä nyt enää katsele ollenkaan mitään ukkoja elämään, elelet nyt vaan lasten kanssa".
Lapsetkin ovat jo melkein aikusia, lentämässä pesästä.
Nämä sukulaiset itse kyllä tahollaan ovat parisuhteessa...
Jossain välissä oli pari seurustelukumppania, mutta heillä oli omat eroprosessinsa kesken, olin ehkä vain laastari.
Nyt olen löytänyt miehen johon todella tunnen ihastuneeni. Kuitenkin miehellä on traumoja entisestä liitostaan jossa vaimo oli takertuva ja väkivaltainenkin. Mies on vannottanut ettei häneen saa ripustautua, elellään nyt vain näin satunnaisesti tavaten ja annetaan vuosien kulua.
Olen oikeastaan koko elämäni yrittänyt olla asiallinen ja viileä, luovin toisen tuntemusten ja kehonkielen viitoittamalla tavalla, etten vain ala ahdistamaan sitä toista. Niin avoiliitossani kuin nykysuhteessakin.
Mietin, miksi minä olen puristettuna tällaiseen muottiin etten saa näyttää tunteitani enkä saa koskaan vastarakkautta. Olen aina joutunut käyttäytymään fiksusti, en ole koskaan edes yleisellä paikalla saanut kävellä käsi kädessä tai sipaista toista.
Iltaisin yksin ollessa keho huutaa toisen kosketusta ja syliä.
Olenko sitten lapsellinen, kypsymätön...mikä lie, mutta en pärjää yksin elämässä enkä haluakaan.
Nyt alkaa jo kuudes vuosi yksin.
ei koskaan osoittanut hellyyttä, oli hirveän jäyhä. En muista että olisin alkuihastusta lukuunottamatta voinut hänen kanssaan päästää tunteitani valloilleen, häneltä kun ei saanut vastakaikua.
Kun olin päässyt jaloilleni, avuliaat läheiset ja sukulaiset neuvoivat että "Älä nyt enää katsele ollenkaan mitään ukkoja elämään, elelet nyt vaan lasten kanssa".
Lapsetkin ovat jo melkein aikusia, lentämässä pesästä.
Nämä sukulaiset itse kyllä tahollaan ovat parisuhteessa...
Jossain välissä oli pari seurustelukumppania, mutta heillä oli omat eroprosessinsa kesken, olin ehkä vain laastari.
Nyt olen löytänyt miehen johon todella tunnen ihastuneeni. Kuitenkin miehellä on traumoja entisestä liitostaan jossa vaimo oli takertuva ja väkivaltainenkin. Mies on vannottanut ettei häneen saa ripustautua, elellään nyt vain näin satunnaisesti tavaten ja annetaan vuosien kulua.
Olen oikeastaan koko elämäni yrittänyt olla asiallinen ja viileä, luovin toisen tuntemusten ja kehonkielen viitoittamalla tavalla, etten vain ala ahdistamaan sitä toista. Niin avoiliitossani kuin nykysuhteessakin.
Mietin, miksi minä olen puristettuna tällaiseen muottiin etten saa näyttää tunteitani enkä saa koskaan vastarakkautta. Olen aina joutunut käyttäytymään fiksusti, en ole koskaan edes yleisellä paikalla saanut kävellä käsi kädessä tai sipaista toista.
Iltaisin yksin ollessa keho huutaa toisen kosketusta ja syliä.
Olenko sitten lapsellinen, kypsymätön...mikä lie, mutta en pärjää yksin elämässä enkä haluakaan.
Nyt alkaa jo kuudes vuosi yksin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
alkaa jopa nauttimaan,kun saa tehdä mitä huvittaa,Ei tarvitse ottaa toista huomioon,Saa olla sen näköinen,kun haluaa kotona,Ei tarvii riidellä,mutta jokaonen tyylillään,Itse en enään oottaisi ketään,lapset riittää,
Taidat olla jo keski-ikäinen?
sun ei tarvitse ottaa kumppaniksi ihmistä, jota varten sinä elät. Rakasta itseäsi ja rakasta itseäsi. Luovan harrastuksen kautta pääset purkamaan tunteitasi. Löydät vielä kumppanin sinua syvästi rakastavan, se on aivan varma.
Jos nykyinen ihastuksesi ei halua kävellä kanssasi käsi kädessä, anna hänelle kenkää!
Ehkäpä hän ei tosimielellä haluakaan olla kanssasi, ja kehittelee traumoistaan tekosyyn.
Uskon että olemalla itse avoin ja välitön ja heittämällä varautuneen käytöksen pois, vedät puoleesi jotakin miestä, joka on itsekin avoin ja kykenee näyttämään tunteitaan. Löydät vielä varmaan miehen joka sinuun rakastuu!
Tiedän tuon tunteen, sillä olen itsekin elellyt pian 20 vuotta väärän miehen kanssa. Meillä ei puhuta tunteista, ei suudella, ei katsota silmiin. Tuntuu kuin vastassa olisi muuri, ei ihminen.
Minulla oli hiljattain hyvin lyhyt suhde mieheen, jonka seurassa sain olla todella vapautunut. Puhuimme mistä tahansa aivan avoimesti ja osoitimme yksinkertaisilla tavoilla hellyyttää toisillemme.
Mutta tämä mies oli naimisissa eikä missään nimessä halunnut mitään sellaista välillemme, mikä aiheuttaisi avioeroja tms. Mutta koettuani tällaista ihanaa läheisyyttä, tiedän, etten ikinä voi vastaavaa saada avioliitossani. Haluaisin edelleen kovasti löytää tällaisen oikeasti itselleni sopivan ihmisen.
Niin, sitä voi olla yksin, vaikka olisi fyysisesti toisen kanssa lähekkäin.
Mutta minä en ymmärrä niitä naisia (enkä miehiäkään), jotka enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti elävät yksin, ilman kumppania, ilman kosketusta ja läheisyyttä. Se on mielestäni inhimillisten, sisään rakennettujen, tarpeiden totaalista laiminlyömistä. Siitä ei hyvää seuraa...
Tarvitsemme toisiamme: kosketusta, ihon lämpöä, hellittelyä, silittelyä, seksuaalista mielihyvää jne..
Koetin kyllä minäkin elää yksin avioeroni jälkeen, mutta minun lopputulemani oli: "parempi huono kaveri kuin yksin". Yritysten ja erhdysten kautta sitten löysinkin maailman ihanimman kumppanin, joka on lähellä niin tunne- kun fyysiselläkin tasolla.