KANSAKOULUN

Juon kahvin, jonka se kiirehtii pöytään. Kahvinkeitin on päältä tummunut valkeasta tummanruskeaksi, haisee painuneelta koko lasinen kannukin. Juon kahvin ruusukuviollisesta kupista. Muistan, kuinka siltä unohtuvat astiat likoamaan kylmään veteen. Se säästää vieläkin vettä, vaikka sitä tulee jo hanasta. Muistan, kuinka astiat lilluvat rasvaisessa vedessä, kuinka se muistaessaan nostaa ne siitä kuivauskaappiin suoraan, tai hyvänä päivänään huuhtaisee toisessa rasvaisessa vadissa.

Sanon, että kahvi maistuu hyvältä monen tunnin junamatkan jälkeen, että on tosi hyvää tämä paikallinen leipä ja sipuliteemakkara. Joka kerta.

Vinosti hymyillen se hyräilee:

”Valittaa karhun edessä suruisin mielin lammas.
Karitsan hältä ryöstänyt on susi pitkähammas.
Ei karhu sutta tuomita teosta tohdi tästä.
Pitäisi lammas kuitenkin pois saada määkimästä.”

Tiskaan kahvikupit, joudutan sen tuliaisten verukkeella pois keittiöstä, että ehdin vaivihkaa pestä puhtaiksi astiakaapista ainakin ne astiat, joilta aion syödä aamulla, etten oksentaisi taas sen silmien edessä. Se syyhkäisee kamarista saman tein selkäni taakse, jatkaa hyminäänsä:

”Mutta silmä lammasraukalla on kyynelistä märkä,
sanovi hälle huoaten norosta tullut härkä:
Pois lähde täältä kanssani, on kantehesi turha.
Jokaisen noitten mielestä suloista on heikon surra.”

Se levittää pöydälle tuomani tavarat, sävelet vaihtuvat kiihkeäksi pajatukseksi.
- Mitä sinä minulle menit ostamaan nahkahansikkaita? Näihin vänkkyräsormiin? Eivät ne asetu, villalapaset olisit neulonut. Niihin mahtuisivat pakottamatta. Mitään uusia vaatteita enää tarvitse! Ja taas uusi kerrasto, viimejouluinenkin vielä paketissa? Ja radionauhuri? Mitä minä semmoisella?
- Siellä on sisällä ääniterveisiä lapsenlapsiltasi. Jos vaikka joskus haluaisit kuunnella niiden ääntä, tai lähettäisit itsekin jotakin postissa. Kuulumisia. Kaipaavat mummia.

Iltaseksi se touhuaa perunalaatikon, niin kuin joka kerta.
Se puree ruokansa ilman tekohampaitaan. Ne ovat tiskipöydällä kohdevalon alla limaisessa vedessä hammasharjan kanssa samassa jogurttipurkissa. Se puhuu lakkaamatta suu täynnä ruokaa. Sylki roiskuu lautaselle, sinitiaisten ja tilhien päälle. Ne ovat siskon lahja sille, kultareunaisessa lautasessa.

Onko liha tuoretta? Tunnen suussani eltaantuneen maun. Kaikki, mitä se minulle tarjoaa, tuntuu pilaantuneelta, on tuntunut aina. Myös tänään se unohti ostokset keittiön pöydälle. Sen piti saada levätä heti kauppareissunsa jälkeen. Se ei antanut minun mennä ostoksille, ei koskea ostoksiin. Se halusi tarjota, ettei jäisi minulle mitään velkaa.

Se on ylpeä siitä, ettei se ole koskaan tehnyt velkaa. Lähetti minut väkisin katsomaan vanhoja maisemia. Kun palasin tuntien kuluttua – olin istunut hautausmaalla, haravoinut isän haudan ja pikkuveljen haudan, kolunnut järvenrannan kylmät kivet – se heräsi, luuli torkahtaneensa vain toviksi.

Se nousi ärtyisenä katsomaan keittiön seinältä kelloa. Se on saanut sen vuosia sitten sairaseläkkeelle jäädessään lahjaksi työkavereiltaan. Sen takana luki: Kunnon jätkälle. Se ei näytä muistavan ranteessaan kiiltelevää uutta kultaista rannekelloa, jonka ostin sille seitsenkymmenvuotislahjaksi. Se ei halua kotiavustajaakaan, sanoo pärjäävänsä itse. Ei siedä puuttumista.

Maitopurkki pöydällä on pullea. Halkeaisi, jos siinä ei olisi paksua vahakerrosta pahvin päällä.

”Hiljaa, hiljaa, ilta on. Taivas tummeneepi.
Luonto tyytyy lepohon. Maa jo hiljeneevi.”

Minä kuuntelen sitä. Se puhuu alituisesti. Kädenselkä suunsa edessä, niin etten saa kunnolla selvää, makuullaan laverilla. Se puhuu katsoessaan televisiota, lukiessaan sanomalehteä ja Seiska-lehteä. Se puhuu minulle puhuessaan tuttaviensa kanssa puhelimessa. Se kutsuu minut puhumaan tuttaviensa kanssa puhelimeen.

Se puhuu minulle mennessäni vessaan. Kuulen sen puheen vessan oven läpi – se on korottanut äänensä ja tempoo oven kahvasta. Se puhuu minulle. Odottaa malttamattomana eteisessä. Se puhuu vielä kun olen jo nukahtamaisillani ja sanonut sille muutaman ystävällisen kerran hyvää yötä ja nuku hyvin.

”Haukoittava hämäryys pirtin pienen täyttää.
Pärekin jo pihdissänsä pienemmältä näyttää.”

Se puhuu yöllä. Herään kolinaan. Sillä on rytmihöiriöitä sydämessään, ja se on menossa kuistille viileään yöhön haukkaamaan happea. Mennessään se puhuu minusta.
- Peitotta nukkuu ja alasti.

Sytytän lukulampun, selaan laulun sanat esiin.

”Tuutusessa tummemmin keinuu leinolapsi.
Alkaa armas äitikin jo tulla tummemmaksi.”

Se hiipii vuoteeni viereen ja vaatii minut panemaan kirjan pois. Se tahtoo puhua, että sydämessä helpottaisi. Se nukahtaa nojatuoliin, kuorsaa katkonaisesti.

”Sitten saapuu unonen, päreen sammuttaapi.
Pitkin pirtin penkkiä hiljaa hamuaapi.”

Aamulla se alkaa koluta heti viiden jälkeen, tulee herättämään kuudelta, tarjoaa minulle perunamuhennosta. Minä sanon haluavani sitä vain yhden kauhallisen näin aamuvarhaisella. Se lastaa sitä kolme kauhallista lautaselleni, leikkaa paksun viipaleen sipuliteemakkaraa ja laskee sen lautasen viereen liinalle ja näyttää tyytyväiseltä.

Ajattelen viimein sanovani sille: ”Uskoisitko minua edes tämän kerran? Jos ensin vain sen verran, että kun sanon yksi kauhallinen perunamuhennosta, se tarkoittaa vain yhtä kauhallista perunamuhennosta. Ettei siinä ole mitään taka-ajatusta. Että minulle ei vain aamuisin maistu perunamuhennos heti kuudelta huonosti nukutun yön jälkeen.” Mutta päätän, että ensin pesen kasvoni, sitten sanon. Että sitten petaan vuoteeni, vasta sen jälkeen sanon. Että ensin sanon hänelle muutaman ystävällisen sanan uudesta aamusta, vasta sitten sanon.

Mutta en minä sano. Kuin lukisi kaikki ajatuksen kuin ennen piilottamani päiväkirjat, se tokaisee:
- Koskaan olekaan pitänyt sitä sen arvoisena, että olisi tarvinnut se tosissaan ottaa!

Aamiaisen jälkeen sillä on aikaa laskea, kuinka monta puseroa on uudennäköistä matkalaukussani sitten edellisen käyntini. Kuinka monet rintaliivit olen varannut mukaani ja sukkahousut. Sitten se alkaa penkoa ummehtuneita komeroitaan ja löytää krimpleenihameen. Se on harmaa kuin sateinen taivas. Se esittelee ylpeänä sen maksaneen vajaat kaksikymppiä, ennen olisi maksanut kolmatta sataa. En viitsi kysyä, kuinka monta vuotta sitten, se on hyvä löytö. Vilkaisen hintalappua. Siinä lukee hameen vanha hinta, kaksisataayksi markkaa.

Se loukkaantuu syvästi kun sanon, etten tahdo hametta omakseni. Että se on liian suurikin, kaksi kertaa ympärysmittani kokoinen. Se heittää hameen jalkoihini lattialle, ryntää kuistille. Palaa jonkun ajan kuluttua, kaivaa tullessaan kukikasta lääkepussiaan, niistää nenänsä hihaansa. Sillä on päällään minulta tuliaisena saamansa uusi paitapusero. Se nielaisee muutaman tabletin, juo lasin piimää päälle.

Minä katson ikkunasta tietä asemalle, selin jo siihen.
- Ei ole vielä saanut pestyksi ikkunoitakaan, se sanoo, alkaa penkoa esiin pesuriepuja, vanhoja puuvillaisia alushousujaan.

Minä pesen ikkunat. Kalkkivesi valuu puhtaisiin ruutuihin, talo on viime vuosisadalta. Näen tien asemalle. Suoran, raikkaan aamuisen sateen jälkeen.
- Että vasta pyhäpäivänä joutaa pesemään! Ja ennen kirkonmenoja!

Se tahtoo minut mukaansa kirkkoon, itkeä tyrskähtelee kuunnellessaan jumalansa sanaa rystyset valkeina virsikirjan kansien ympärillä Se ei laula, lauluissa on uudet kummalliset sanat ja väärä sävel. Se pukkaa minua kylkeen, että ristisin käteni ja painaisin pääni rukoukseen. Minä tuijotan alttaritaulua rävähtämättä. Korvissani humisee.

Illalla minun on lähdettävä, minä sanon sen moneen kertaa. Se saattaa minut asemalle.
- Kun joskus oppisit ymmärtämään minua, se sanoo. Minä olen jo kahdeksannella kymmenennellä.
- Niin, sinä täytit eilen seitsemänkymmentä, minä vastaan.
- Minun äitini se vasta kovilla oli. Sinä et tiedä elämästä mitään. Kyllä oli meidän pentujen oltava hiljaa, kun se päiväsen jälkeen salaa lepäsi hetken ja sanoi: ”Nyt hiljaa kuin sirkat seinänraossa!” Nuorena se siihen kuolikin. Nuorempana kuin sinä nyt! Kaiken sait valmiina eteesi!

Se itkee. Huulet käyvät sinisiksi, niin kuin kahtenakymmenenä viime vuotena, joka kerran, kun olen käynyt taas sen luona.
- Tämä on viimeinen kerta, kun hyvästellään, se sanoo. – Tiedä ensi talvesta.
Niin kuin aina, aina viimeisen kerran.

Minä halaan sitä lujasti. Silitän harmaat, hapsottavat ohuet hiukset ohimoille, kyynelistä märät.

Nousen junaan, se on jo liikkeellä. Etsin paikkani. Olen ostanut itselleni paikkalipun. Sen ostan aina. Vien perille sen lähettämät terveiset.

Mutta aivan ensin minä pesen kasvoni. Sitten pesen taas käteni...