Sairastuin masennukseen ollessani 28-vuotias, ensimmäistä lasta odottaessani. Salasin sen neuvolassa. Vauva-lehdet ja onnistuneiden äitien naamat neuvolan odotushuoneen lehtitelineessä saivat mahani kääntymään nurin päin. Täti otti mittaa mahasta ja punnitsi. Kyseli että mitä kuuluu, herttainen hymy naamallaan. Minä hymyilin takaisin. Sanoin, että mitäs tässä ja odotin että pääsen vastaanotolta pois. Kauhistutti ajatuskin siitä, että pitäisi tädille kertoa kuinka huonosti asiat olivat. Toivoin joka ilta ettei aamulla tarvitsisi herätä että saisi vain nukkua pois. Täti oli niin hyvinvoivan ja keskiluokkaisen oloinen, ettei raaskinut hänen rauhaansa häiritä. Sille oli vain jotenkin pakko kertoa, että kaikki oli hyvin. Täti antoi jossain vaiheessa palautetta, että onpa se mukavaa kun on tällaisiakin täysin terveitä, tasapainoisia äitejä ja kaikki sujuu niin mukavasti. Minä halusin lapsen, mutta vihasin raskaanaolon joka hetkeä. Sitä ei vain saanut sanoa ääneen.
Lopullinen päätös lapsesta oli minun tekemäni. Olimme sopineet, että lapsia hankitaan sitten joskus, mutta koskaan ei ollut miehelle hyvä aika. Loppujen lopuksi hän kai kyllästyi aneluuni ja myöntyi. Jätin ehkäisyn pois yhteisestä päätöksestä, niin luulin.
Mieheni hylkäsi minut fyysisesti ja psyykkisesti raskauden alusta lähtien. Hän asui samassa asunnossa, muttei ollut paikalla. Aiemmin aktiivinen seksisuhde loppui heti, kun tieto raskaudesta tuli ja sain pakit yö yön jälkeen. Pahinta oli kai se että raskaushormonit lisäsivät haluja entisestään. Olin järkyttynyt siitä, että olin niin vastenmielinen raskaana ettei minuun voinut koskea. Olin häpeissänikin ja tunsin tapani mukaan syyllisyyttä. Olin vakuuttunut siitä, että vika oli minussa. Minusta tuli hetkessä merkityksetön ja arvoton.
Raskausajasta ei ole paljon muistikuvia, elin jotenkin sumussa päivästä päivään. Yritin pyytää mieheltäni apua, mutta hänkin hymyili. Sanoi että joo joo rakastan rakastan. Kellekään ei kehdannut kertoa että haluaa kuolla. Että on pakko päästä pois. Pelotti mitä lapselle tapahtuu. Lehdessäkin luki että äidin raskauden aikainen masennus vaikuttaa haitallisesti kehitykseen. Katselin kotona asekaappia, mutten keksinyt keinoa kuolla vahingoittamatta lastani. Olisi ajoituksen ja osuman pitänyt onnistua täydellisesti niin, että lapsi jäisi henkiin, huomioitava se, että joku tulee sopivasti paikalle ja että itseltä lähtee henki varmasti. Se oli mahdotonta, joten ajatus oli haudattava toistaiseksi. Lapsi on nyt 6-vuotias ja olen vielä hengissä, mutten terve.
Lopullinen päätös lapsesta oli minun tekemäni. Olimme sopineet, että lapsia hankitaan sitten joskus, mutta koskaan ei ollut miehelle hyvä aika. Loppujen lopuksi hän kai kyllästyi aneluuni ja myöntyi. Jätin ehkäisyn pois yhteisestä päätöksestä, niin luulin.
Mieheni hylkäsi minut fyysisesti ja psyykkisesti raskauden alusta lähtien. Hän asui samassa asunnossa, muttei ollut paikalla. Aiemmin aktiivinen seksisuhde loppui heti, kun tieto raskaudesta tuli ja sain pakit yö yön jälkeen. Pahinta oli kai se että raskaushormonit lisäsivät haluja entisestään. Olin järkyttynyt siitä, että olin niin vastenmielinen raskaana ettei minuun voinut koskea. Olin häpeissänikin ja tunsin tapani mukaan syyllisyyttä. Olin vakuuttunut siitä, että vika oli minussa. Minusta tuli hetkessä merkityksetön ja arvoton.
Raskausajasta ei ole paljon muistikuvia, elin jotenkin sumussa päivästä päivään. Yritin pyytää mieheltäni apua, mutta hänkin hymyili. Sanoi että joo joo rakastan rakastan. Kellekään ei kehdannut kertoa että haluaa kuolla. Että on pakko päästä pois. Pelotti mitä lapselle tapahtuu. Lehdessäkin luki että äidin raskauden aikainen masennus vaikuttaa haitallisesti kehitykseen. Katselin kotona asekaappia, mutten keksinyt keinoa kuolla vahingoittamatta lastani. Olisi ajoituksen ja osuman pitänyt onnistua täydellisesti niin, että lapsi jäisi henkiin, huomioitava se, että joku tulee sopivasti paikalle ja että itseltä lähtee henki varmasti. Se oli mahdotonta, joten ajatus oli haudattava toistaiseksi. Lapsi on nyt 6-vuotias ja olen vielä hengissä, mutten terve.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Koska kerroit jollekin huoosta olostasi? Kuinka kauan masennusta voi salata?
Kyselen vaan, koska oma tyttäreni on ollut kiree ja väkivaltainen, mutta hän käy töissä liikealalla ja on töissä ollut vielä ok.
Raskausmasennuksesta ei ole kysymys kun lapsi on neljä vuotias.
Hoidatko itse nyt lastasi?
HEI!
Kiitos kommentistasi. Vastauksena kysymyksiisi seuraavaa...
Kerroin miehelleni pahoinvoinnistani useamman kerran, pyysin lähtemään kanssani perheneuvolaan tai perheasiainneuvottelukeskukseen, mutta hänestä se oli turhanpäiväistä. Hän toisteli ettei ymmärrä mikä vaivaa, kaikkihan on kuitenkin ihan hyvin. Nousin aamulla ylös kuin kone; petaa sänky, pue, ruoki lapsi, täytä pyykkikone, tiskaa... Tein kaiken mitä pitikin ja toivoin sairastuvani vakavasti. Tupakoin ahkerasti, josko edes kauhokosyöpä pelastaisi, kun sitä on suvussakin. Sairastuminen oli mielestäni loppujen lopuksi ainoa kunniallinen syy päästä pois. Katsoin lehden kuolinilmoituksia uusin silmin. Tunsin kateutta; he olivat jo päässeet pois.
Masennukseen sairastumiseen liittyy hirveä häpeän tunne. Yhtäkkiä en enää tuntenutkaan sitä naista, joka katsoi minua peilistä takaisin. Olen lähtöisin kurjista kotioloista. Jouduin jo lapsena vastaamaan pienimmistä sisaruksistani ja olin tottunut siihen, että minä pärjään. Kaikkien lapsuuden aikaisten vaikeuksien jälkeen olin parikymmpisenä vakaasti sitä mieltä, että koska olin selvinnyt kotoa pois hengissä ja järjissäni, ei elämässä voisi tulla mitään mikä minut kaataisi. Tunsin voitonriemuisena huijanneeni kohtaloani ja kaikkia tilastoja. Olin saanut hankittua koulutuksen, minulla oli työtä ja turvallinen elämä. Kun sitten sairastuin masennukseen ajattelin usein, että ne (kotiväki) saivat minut sittenkin. Minä tuhoudun kaikista yrityksistäni huolimatta.
Häpeä on päällimmäisin ja kaikkein lamaannuttavin tunne. Yhä edelleen ihminen saa kaikaista jalkansa ja olla sen takia poissa töistä 6 viikkoa. Kuuden viikon sairasloma masennuksen vuoksi onkin sitten eri juttu. Mitä ja miten kertoa työkavereille? Mikä on paras ja uskottavin valhe?. Mitä jos pomo kertoo jollekin kuitenkin vaikkei saisi? Masennuksessa koko minäkuva muuttuu. Ei tiedä enää kuka on.
Minulla on lapseni hoidossani. Käytän masennuslääkitystä, mutta en ole riittävän sairas päästäkseni terapiaan. Terapiaan päästäkseni minulla pitäisi olla itsemurhayrityksiä tai muuten pitkiä osastohoitojaksoja, joten ainoa hoitoni niin kuin monen muunkin on purkki pillereitä.
Olen päättänyt elää ainakin muutamia vuosia, koska lapseni tarvitsee minua. Ajatelen ettei minulla ole ainakaan vielä oikeutta tappaa itseäni. Lupa siihen on oikeastaan sitten kun lapsi on suurempi ja pärjää omillaan. Toisaalta olen päättänyt, että jos sairastun niin pahasti, että olen vahingoksi lapselleni tai riippa, jota hän joutuu kantamaan ja häpeämään on parempi kuolla pois. Toivon siis, että sairaus pysyy lääkkeillä kurissa.
Muutaman asian haluan sinulle kertoa. Et saanut apua neuvolatädiltä, koska hän ei voinut olla aavistaja. Ehkä hänellä oli sinä päivänä ollut melkoisia tapauksia ja kun eteen tulee hymyilevä "onnellinen" äiti, niin tunsi suurta iloa onnellisesta odotuksesta.
Miehesi käytöskin on jotenkin ymmärrettävää. Niitä on ihan oikeasti sellainen miesten joukko, jotka eivät inhoa vaimoaan, mutta jotenkin se äitiys menee edelle, eivät halua rakastella lasten äidin kanssa raskausaikana, jokin madonna käsitys.
Lehdet ja televisiomainokset ovat hömppää, eivät todella vastaa nykyelämän arkea. Niitä voi katsella, mutta ne on pystyttävä suhteuttamaan omaan elämään.
Mikäli tunnet itsesi vielä sairaaksi, niin eiköhän olisi aika rohkaistua ja hakea apua. Sinun elämästä on kysymys ja jos se parantuu käymällä mielenterveystoimistossa tai jossain vastaavassa, niin miksi et tekisi sitä.
Vaikuttava oli kirjoituksesi. Jos tämä oli ensimmäinen askel, ehkä seuraava on helpompi ottaa. Olet kokenut vaikeita aikoja pikkulapsivaiheen aikana. Kuinka pystyit olemaan ja elämään kertomatta läheisille...
Siitä, onko jotain haittaa lapselle ollut, ei kai kukaan voi tietää tai sanoa. On eletty miten parhaiten taidettu. Toista vaihtoehtoa ei tiedä...
Mutta nyt voisit parantaa ainakin omaa oloasi ja sitä kautta ehkä lapsenkin etsimällä helpotusta puhumattomiin asioihin.
Tässä yksi linkki, josta sain apua kun läheiseni joutui sairaalahoitoon vauva-ajan unettomuutta seuranneen lyhyen psykoottisen oireilun takia.
http://groups.msn.com/AIMA/keskustelupalsta.msnw
Lueskelin itse noita kokemuksia. Tein tammikuussa tänne aloituksenkin aiheesta, osaksi meni raiteiltaan, mutta kun etsin sen äsken huomasin runsas viikko sitten jonkun vielä vastanneen. Niitä luetaan näköjään aika vanhojakin.
Tsemppiä teille sinne. Asiat voidaan hoitaa paremmalle tolalle, jos tunnet ettet ole kunnossa vieläkään. Ota yhteyttä terveyskeskukseen, mielenterveystoimistoon, neuvolaan...mitä ne missäkin paikkakunnalla sitten tahot ovat.
Hei sinä äiti! Kirjoituksesi oli koskettava, mutta luin siitä "rivien välistä", että sinussa asuu kuitenkin järkevä äiti-ihminen, joka on masentunut. Olisi hienoa, jos voisit käydä juttelemassa asioista vaikka mielenterveystoimistossa. Olet huolissasi lapsestasi, mikä on "terveen merkki". Ei elämä aina ole ruusuista, ja itsellekin pitää antaa lupa olla voimaton. Apua saa, ja pitääkin pyytää. Meistä kukaan ei ole niin vahva että jaksaa aina hymyillä.Voi olla itsellekin helpotus, että tunnustaa olevansa heikko. Olen minäkin ollut, silloin kun lapset olivat pieniä. Tarvin silloin apua, ja olen kiitollinen että uskalsin myöntää etten jaksa. Voimia sinulle, uskon että saat elämän taas järjestykseen, usko pois : )