Juu on tullut kyllä käytetty aineita oikeastaan kaikkea mitä vaan markkinoilla pyörii. Kerran olin radalla monta päivää putkeen ensin ekstaasia, sitten kun alkoi väsyttää vähän piriä ja lopuksi koksua nenä valkoisena ja sitten taas piriä.
Lopulta olin yksin asunnossani ihan perkeleen sekaisin ja vedin melkein levyllisen rauhoittavia dianameja (siis pameja). En hirveästi edes muista mitä silloin tapahtui, sen muistan, että aloin vapista ja täristä. Sain myös voimakkaita tahdosta riippumattomia kouristuksia pelotti aivan perkeleesti. Olin varma, että se oli tässä nyt, minä kuolen. Tämä minulle annettu, ainoa kehoni, ei kestä enää yhtään enempää näitä sekoiluja. Mieli alkoi painua jonnekin tajunnan rajamaille, mielessä oli vaan, että tällaistako tämä sitten on kun kuolee eikä voi sille enää yhtään mitään.
Olin niin heikko, että tuskin pystyin liikkumaan. Ryömin jääkaapille, koska tiesin entisenä urheilijana (päihteily lopettu urani), että on pakko saada nestettä ja ravintoa tai kuolen kun en ollut moneen päivään syönyt kunnolla. Sain jääkaapin oven auki ja join litran jogurttia se oli ainoa ruoka jonka sai nieltyä ja pysymään sisällä.
Sen jälkeen iskivät taas kovat henkiset ja fyysiset kivut joka puolelle kehoa olin niin ahdistunut, että otin armeija aikana hankitun sissi puukkoni kaapista, se on sellainen puolustusvoimien mustaksi värjätty perusmalli ja iskin sillä reiän käsivarteeni. Todella miehekäs ja kovien miesten teko kun ei pelkää pätkääkään itseään vahingoittaa. Varmaan kaikki naisetkin arvostaa ja sellasta. En ole kyllä ikinä kertonut kenellekään mistä olen saanut arven käsivarteeni.
Ensin tein yhden reijän se oli jotain sentin syvä. Onneksi ei osunut jänteeseen eikä valtimoon. Se puukon isku ei tuntunut juuri miltään verrattuna siihen henkiseen kipuun mitä sillä hetkellä tunsin. Olisin mielelläni ottanut lisääkin iskuja puukosta jos se henkinen tuska olisi loppunut. Sen jälkeen loppu rohkeus puukottaa itseään ja minä aloin vain itkeä. Olin melkein antanut itselleni sen viimeisen ehtoollisen ja voitelun vaikka en kirkkoon kuulukaan.
Miksihän sitä tekee itselleen kaikkea tätä, miksihän sitä ei pysty itseään rakastamaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Joku en tällaiseen oikein kykene. Ehkä nykyään paremmin kuitenkin, mutta ei voi sanoa, että helppoa olisi.
Sen olen kyllä oppinut, että hyvin pienetkin asiat voi muuttaa elämän suuntaa ja antaa uuden näkökannan. Se, että löytää jonkun toisen ihmisen kanssa asian jossa on jotain yhteistä ja jonka molemmat tunnistaa ja ymmärtää. Vaikea selittää se on joku sellainen hetki, että silloin sitä hetkeksi unohtaa kaikki murheet ja tuskat. Jos on liian vaativa, tuomitseva, pessimistinen tai tavoittelee sitä liikaa niin sellaista, ei koskaan saavuta.
Esim. minulla tuli kerran tälläinen hetki yhden henkilön kanssa kun huomasin, että me molemmat ollaan samanlaisia, että ollaan joukossa, mutta ei tunneta kuuluvamme joukkoon. Yhtäkään sanaa emme vaihtaneet, mutta silti ikään kuin tunnistimme toisemme. Tämä sitä huumetta mistä ei tule niitä terveyden ongelmia ja sellaista vaan lisää niin hyvin menee. Aina sitä voi itse yrittää olla esimerkkinä kun on kovat kivut itse joskus kestänyt, on se ehkä jonkinlaista voimaa antanut.
Minulle on antanut voimaa pysyä erossa aineista se, että päätin, että haluan itselleni toisenlaisen elämän. Haluan joskus perustaa perheen ja saada vähintään kolme lasta ja vaimon, jolle voin antaa turvaa ja huolenpitoa. Tehdä työtä ja elää normaalia elämää suruineen ja iloineen. Saas nähä kuin käy…
Lopulta olin yksin asunnossani ihan perkeleen sekaisin ja vedin melkein levyllisen rauhoittavia dianameja (siis pameja). En hirveästi edes muista mitä silloin tapahtui, sen muistan, että aloin vapista ja täristä. Sain myös voimakkaita tahdosta riippumattomia kouristuksia pelotti aivan perkeleesti. Olin varma, että se oli tässä nyt, minä kuolen. Tämä minulle annettu, ainoa kehoni, ei kestä enää yhtään enempää näitä sekoiluja. Mieli alkoi painua jonnekin tajunnan rajamaille, mielessä oli vaan, että tällaistako tämä sitten on kun kuolee eikä voi sille enää yhtään mitään.
Olin niin heikko, että tuskin pystyin liikkumaan. Ryömin jääkaapille, koska tiesin entisenä urheilijana (päihteily lopettu urani), että on pakko saada nestettä ja ravintoa tai kuolen kun en ollut moneen päivään syönyt kunnolla. Sain jääkaapin oven auki ja join litran jogurttia se oli ainoa ruoka jonka sai nieltyä ja pysymään sisällä.
Sen jälkeen iskivät taas kovat henkiset ja fyysiset kivut joka puolelle kehoa olin niin ahdistunut, että otin armeija aikana hankitun sissi puukkoni kaapista, se on sellainen puolustusvoimien mustaksi värjätty perusmalli ja iskin sillä reiän käsivarteeni. Todella miehekäs ja kovien miesten teko kun ei pelkää pätkääkään itseään vahingoittaa. Varmaan kaikki naisetkin arvostaa ja sellasta. En ole kyllä ikinä kertonut kenellekään mistä olen saanut arven käsivarteeni.
Ensin tein yhden reijän se oli jotain sentin syvä. Onneksi ei osunut jänteeseen eikä valtimoon. Se puukon isku ei tuntunut juuri miltään verrattuna siihen henkiseen kipuun mitä sillä hetkellä tunsin. Olisin mielelläni ottanut lisääkin iskuja puukosta jos se henkinen tuska olisi loppunut. Sen jälkeen loppu rohkeus puukottaa itseään ja minä aloin vain itkeä. Olin melkein antanut itselleni sen viimeisen ehtoollisen ja voitelun vaikka en kirkkoon kuulukaan.
Miksihän sitä tekee itselleen kaikkea tätä, miksihän sitä ei pysty itseään rakastamaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Joku en tällaiseen oikein kykene. Ehkä nykyään paremmin kuitenkin, mutta ei voi sanoa, että helppoa olisi.
Sen olen kyllä oppinut, että hyvin pienetkin asiat voi muuttaa elämän suuntaa ja antaa uuden näkökannan. Se, että löytää jonkun toisen ihmisen kanssa asian jossa on jotain yhteistä ja jonka molemmat tunnistaa ja ymmärtää. Vaikea selittää se on joku sellainen hetki, että silloin sitä hetkeksi unohtaa kaikki murheet ja tuskat. Jos on liian vaativa, tuomitseva, pessimistinen tai tavoittelee sitä liikaa niin sellaista, ei koskaan saavuta.
Esim. minulla tuli kerran tälläinen hetki yhden henkilön kanssa kun huomasin, että me molemmat ollaan samanlaisia, että ollaan joukossa, mutta ei tunneta kuuluvamme joukkoon. Yhtäkään sanaa emme vaihtaneet, mutta silti ikään kuin tunnistimme toisemme. Tämä sitä huumetta mistä ei tule niitä terveyden ongelmia ja sellaista vaan lisää niin hyvin menee. Aina sitä voi itse yrittää olla esimerkkinä kun on kovat kivut itse joskus kestänyt, on se ehkä jonkinlaista voimaa antanut.
Minulle on antanut voimaa pysyä erossa aineista se, että päätin, että haluan itselleni toisenlaisen elämän. Haluan joskus perustaa perheen ja saada vähintään kolme lasta ja vaimon, jolle voin antaa turvaa ja huolenpitoa. Tehdä työtä ja elää normaalia elämää suruineen ja iloineen. Saas nähä kuin käy…
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.