Sain viisi päivää sitten diagnoosin: Ms-tauti. Osasin jo tuota pitkään epäillä. Olen tässä mietiskellyt, jotta mitenpä sitä itse nyt sitten pitäisi suhtautua. Ajattelin ottaa avoimen linjan ja kertoa ihmisille, joiden kanssa olen tekemisissä usein. Eipä tarvitse selitellä sitten kun on huonoja jaksoja. Useimmat ovat kauhuissaan, osa ei halua puhua asiasta ja osa ottaa lungisti kuten minä. Jokainen käsittelee asian parhaalla katsomallaan tavalla. Diagnoosin odottaminen oli paljon pahempaa kuin sen varmistuminen. Tuntuu, että itsessäni on nyt jotain uutta, mihin ei vielä ole tutustunut. Pitääpä kaivella sisuksia ja syvintä syöveriä :D
Tässä sitä ollaan. Ms ja minä
Liisa ihmemaassa
41492
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itselläni vasta epäillään MS tautia, kokeet on kesken. Oot muuten täysin oikeassa, että tää odottaminen on kauheeta. Ajatukset risteilee laidasta laitaan tyyliin mulla on varmasti MS, mulla ei ole MS vaan joku parannettava sairaus. Henkisesti on kyllä todella rankkaa, välillä toivoo, että näistä ajatuksista ja itsensä tarkkailusta saisi edes päivän vapaata. Oon tosiaan vasta epäilty, mutta olen jo nyt avoimesti kertonut ihmisille mitä tutkitaan ja epäillään. Olen vahvasti avoimuuden kannalla, onhan kuitenkin kyse taudista joka ei parane.
itse sain juuri tänään pois sulkevan diagnoosin toisesta epäillystä sairaudesta ja se taas vahvisti diagnoosia ms:stä. nyt odottelen taas pääsyä mri:in, jonka jälkeen diagnoosin pitäisi varmistua.
olen myös jo nyt läheisilleni kertonut sairaudesta ihan jo siksi, että se tuntuu helpommalta heti nyt, kun sitten jonkin ajan kuluttua, jos oireet radikaalisti pahentuvat. johan siinä ystävätkin ihmettelisivät, miksen ole heille aiemmin huoliani luottanut.
omat vanhempani tuntuvat ottaneen asian kaikkein raskaimmin (jopa itseäni raskaammin) ja olenkin heistä hieman huolissani, että miten jaksavat. samoin pohdin mieheni jaksamista. minullehan tyrkytetään jo nyt jos jonkinmoista pilleriä masennukseen ja unettomuuteen ja muuhun (joita en pienimmässäkään määrin pode) ja aika psykologillekin on vain puhelinsoiton päässä, mutta läheiseni, joita asia myös syvästi koskettaa, jäävät kaiken avun ulkopuolelle.
olen kuitenkin tällä hetkellä positiivisella mielellä ja siksi kaikille läheisilleni sanonutkin, että ei murehdita nyt, kun voin hyvin, murehditaan sitten, kun sen aika on.
Sain oman diagnoosini kolme viikkoa sitten. Sitä ennen olin ollut jonkin aikaa jo täysin varma että minulla on MS, joten kun diagnoosi tuli itkeä tihrustin hetken ja sitten pahin shokki meni ohi. Vasta kun jouduin kertomaan asiasta esimiehelleni töissä, asia konkretisoitui. Jouduin kertomaan hänelle asian 3 päivää ennen koeaikani päättymistä. Pari tuntia asiaa mietittyään hän soitti minulle takaisin ja sopi kanssani palaverin, jossa sitten ilmoitti ettei vakinaista työsuhdettani. Kun kysyin syytä hän sanoi ettei hänen tarvitse kertoa, koska vielä koeaika. En keksi mitään muuta syytä kuin diagnoosini, kuka nyt irtisanoo 2 päivää ennen koeajan päättymistä ja juuri sen jälkeen kun ilmoitin asiasta! Surullista tässä on se, että työpaikka olisi ollut ensimmäinen vakinaiseni ja uran kannalta todella hyvä duuni. Olen päättänyt että jatkossa en kerro asiasta työpaikallani tai ainakin pitkitän asian kertomista yli koeajan ja mahdollisimman pitkään.
Miten te muut olette "pärjänneet" työelämässä MS:n kanssa, miten työkaverit ja pomo on suhtautunut vai oletteko kertoneet siitä ollenkaan?
Pomolle oli pakko kerto, kun ei pystynyt olemaan töissä - no, kun on vakkarityö, niin ei haitannut. En ole kertonut vanhemmilleni. He ovat jo niin vanhoja, että ei viitsi rasittaa tämmöisellä. Tieto tuo tuskaa. En myöskään ole kertonut tyttärelleni, enkä kenellekään lähimmistä ystävistäni. Miheheni tietää. Jokainen hoitaa asian tavallaan, mutta itse koen helpommaksi, kun ei tule niitä sääliviä katseita, tai jatkuvia kuinkas-nyt-voidaan -kyselyitä.
Sain diagnoosin helmikuusssa ja kiikun kaakun rämmin töissä, välillä sairaslomalla, kun tuli näköhermotulehtus, eikä kamat pysy käsissä. Joka päivä on erilainen, tänään onneksi sellainen parempi päivä.