Tule ulos kaapistasi!

mulla on toinen vuosi vakavan depiksen kourissa meneillään,lääkitys ja terapia.Pahimmillaan en jaksanut viikkoon nousta kuin veskiin.Sitä ei kyllä voi salata jos on depis.Jokaisella on joskus vaikeita kausia,mut ei ne silti ole depistä.

todella hyvin. Vain mieheni tietää siitä. Kotiperheelläni ei ole mitään aavistusta asiasta. Siskoni ei tiedä, sukulaiseni ei tiedä, mieheni kaverit ei tiedä (omia mulla ei olekaan). silloin kun on paha kausi, en tee muuta kuin makaan. en käy missään, en astu ovesta ulos. en tee ruokaa. en siivoa. makaan vaan. ja itken. viime viikolla en käynyt suihkussa kertaakaan. vasta maanantaina kävin, kun oli aika lääkäriin. Diabeteksen omahoito on niin rappiolla että huh huh. verikokeet, jotka kuuluisi tehdä 3x vuodessa, on tehty viimeksi toissa kesänä. Sukulaisten luona olen viimeksi käynyt helmikuussa yksissä häissä, sitä aiempaa kertaa en muistakaan, joskus viime keväänä. Vanhempieni luona pyrin käymään aina välillä, kerran-pari kuussa. Ei siellä kovin usein jaksa käydä, esittämässä että kaikki on hyvin, että tulevaisuudelle on selvät sävelet, että mikään ei paina mieltä ja töissä käyn niinkuin ennenkin.

Ajattelutapani vain sattuu olemaan että jokainen pärjätköön itse omien ongelmiensa kanssa. Enkä nyt tarkoita teitä, hyvät ihmiset, vaan omalla kohdallani. Olen kyllä aina kuunnellut muita, kukaan ei vaan ole jaksanut kuunnella minua, ketään ei ole koskaan kiinnostanut mun ongelmat. Ja jos ketään ei kerta kiinnosta, niin en tahdo vaivata heidän täydellistä elämäänsä sillä että tuputan omia ongelmia niille ratkottavaksi. En tahdo tuottaa ihmisille harmaita hiuksia ja huolta kertomalla asiasta, joka ei heidän arkipäiväiseen elämäänsä vaikuta mitenkään. En halua huolestuttaa ketää turhaan, vaikka enää se ei kyllä olisikaan turhaa. Mutta koska kukaan ei voi asialle mitään, niin miksi myöskään vaivaisin sillä heidän pieniä päitänsä?

vie ihmisen mustaan tunneliin josta valoa ei näy.Itse kokeneena voin vain sanoa omalla kohdallani,että mikään ei koskettanut,elin ja olin itseni ulkopuolella,varsinkaan mihinkään juhliin en olisi pystynyt,käden nostaminen ja vesilasin piteleminen oli valtava voimanponnistus.Minun depressioni kyllä näkyi.Lähimmät tiesi ja paljon muualla en kulkenut.

salaamaan depressioni kirjoitti:

todella hyvin. Vain mieheni tietää siitä. Kotiperheelläni ei ole mitään aavistusta asiasta. Siskoni ei tiedä, sukulaiseni ei tiedä, mieheni kaverit ei tiedä (omia mulla ei olekaan). silloin kun on paha kausi, en tee muuta kuin makaan. en käy missään, en astu ovesta ulos. en tee ruokaa. en siivoa. makaan vaan. ja itken. viime viikolla en käynyt suihkussa kertaakaan. vasta maanantaina kävin, kun oli aika lääkäriin. Diabeteksen omahoito on niin rappiolla että huh huh. verikokeet, jotka kuuluisi tehdä 3x vuodessa, on tehty viimeksi toissa kesänä. Sukulaisten luona olen viimeksi käynyt helmikuussa yksissä häissä, sitä aiempaa kertaa en muistakaan, joskus viime keväänä. Vanhempieni luona pyrin käymään aina välillä, kerran-pari kuussa. Ei siellä kovin usein jaksa käydä, esittämässä että kaikki on hyvin, että tulevaisuudelle on selvät sävelet, että mikään ei paina mieltä ja töissä käyn niinkuin ennenkin.

Ajattelutapani vain sattuu olemaan että jokainen pärjätköön itse omien ongelmiensa kanssa. Enkä nyt tarkoita teitä, hyvät ihmiset, vaan omalla kohdallani. Olen kyllä aina kuunnellut muita, kukaan ei vaan ole jaksanut kuunnella minua, ketään ei ole koskaan kiinnostanut mun ongelmat. Ja jos ketään ei kerta kiinnosta, niin en tahdo vaivata heidän täydellistä elämäänsä sillä että tuputan omia ongelmia niille ratkottavaksi. En tahdo tuottaa ihmisille harmaita hiuksia ja huolta kertomalla asiasta, joka ei heidän arkipäiväiseen elämäänsä vaikuta mitenkään. En halua huolestuttaa ketää turhaan, vaikka enää se ei kyllä olisikaan turhaa. Mutta koska kukaan ei voi asialle mitään, niin miksi myöskään vaivaisin sillä heidän pieniä päitänsä?

Otsikoksi laitoin laulun sanat jotka nousi mieleeni lukiessani ajatuksianne.

"Olen kyllä aina kuunnellut muita, kukaan ei vaan ole jaksanut kuunnella minua" tämän kirjoittaja on varmaan niitä "liian kilttejä maailmalle" ,eli mitätöi itsensä ja kuulumisensa.

Luin ihmeeksieni että täällä pystytään mitätöimään myös toisen ihmisen sairaus kuten M-L:n kohdalta että hän kuuluisuuden henkilönä etsii vaan omaa hyötyänsä "keksimällä" olevan sairas. Tälläsen kuvan sain lukiessani .Oisko tässä taas se kuuntelemisen vika meissä.
Luin esim tämän http://www.apu.fi/ihmiset/article116641-1.html

Olemme varmaan niin erinlaista tekoa ja oireilemme erinlailla ,mutta kukaan meistä ei voi mitata toisen kärsimyksiä .

mejuu kirjoitti:

Otsikoksi laitoin laulun sanat jotka nousi mieleeni lukiessani ajatuksianne.

"Olen kyllä aina kuunnellut muita, kukaan ei vaan ole jaksanut kuunnella minua" tämän kirjoittaja on varmaan niitä "liian kilttejä maailmalle" ,eli mitätöi itsensä ja kuulumisensa.

Luin ihmeeksieni että täällä pystytään mitätöimään myös toisen ihmisen sairaus kuten M-L:n kohdalta että hän kuuluisuuden henkilönä etsii vaan omaa hyötyänsä "keksimällä" olevan sairas. Tälläsen kuvan sain lukiessani .Oisko tässä taas se kuuntelemisen vika meissä.
Luin esim tämän http://www.apu.fi/ihmiset/article116641-1.html

Olemme varmaan niin erinlaista tekoa ja oireilemme erinlailla ,mutta kukaan meistä ei voi mitata toisen kärsimyksiä .

Luin noita viestejä, enkä tulkinnut kenenkään suoranaisesti mitätöineen ML:n kokemaa. Mutta siinä kirjoittajat olivat kyllä ihan oikeassa, että vakavaa, tai edes keskivaikeaa depressiota on mahdoton kätkeä lähipiiriltä. En ylipäätään ymmärrä, miksi niin pitäisi tehdä. Potilas on täysin voimaton, tarvitsee lepoa ja lääkehoitoa ja ennen muuta läheisten tukea. Jo pelkästään arjen pyörittäminen vaatii apua pahimmassa vaiheessa. Täysin kotitohtorina sanoisin, että ML on saattanut kärsiä lievästä masennuksesta, joka on treenatun urheilijan taustalla mahdollistanut sen sinällään turhan sinnittelyn.
Jossain vaiheessa, tiedän omasta kokemuksestani, on vaan pakko nostaa kädet ylös, tunnustaa olevansa heikko ja ottaa apu vastaan. Se on yllättävän kasvattavaa.

ulkopuolella kaiken kirjoitti:

vie ihmisen mustaan tunneliin josta valoa ei näy.Itse kokeneena voin vain sanoa omalla kohdallani,että mikään ei koskettanut,elin ja olin itseni ulkopuolella,varsinkaan mihinkään juhliin en olisi pystynyt,käden nostaminen ja vesilasin piteleminen oli valtava voimanponnistus.Minun depressioni kyllä näkyi.Lähimmät tiesi ja paljon muualla en kulkenut.

Minä tulin myös jo tammikuussa ulos kaapista. Sitä ennen olin kaappimasentunut.Kyllä se teki hyvää kun sain ihmisille kerrottua että olemn mielenteveyskuntoutuja.Eikä minulla muutenkaan ole oikein mikään asia kunnossa.Olen muutenkin sairas nuori nainen.Sairas ja kaappimasentunut.