hei!
mä sain lääkkeet masennukseen noin kuukausi sitten ja ovatkin jo alkaneet auttaa, aina joskus vain tulee ahdistus kohtaus ja silloin otan rauhoittavan jos ei tunnu menevän ohi.
noh tänään sitten tuli ensimmäinen ahdistus kohtaus lääkkeiden syönnin jälkeen ja poikaystäväni suuttui tai tuskastui.. eka olin vaan ahdistunut ja sitten aloin itkeä kauheasti.. hän siinä ehkä 2 minuuttia piteli minua ja sitten se jo alkoi "mitä ajattelet" "voitko puhua" ja sit käänty pois vaikka oon moneen kertaan sanonu että en ajattele silloin ku on "kohtaus" päällä yhtään mitään ja että silloin vaan tuntuu pahalta, ei voi ajatella mitään muuta, tuohon hän sitten sanoi että "no älä ajattele". tuntuu tosi pahalta, asun ulkomailla ja mulla ei ole ketään muuta kuin poikaystäväni ja nyt tuntuu että hän on pelkkä itsekäs paska.
hän sanoi että hänestä tuntuu niin pahalta kun en puhu silloin jne.. yritin selittää että miettii sitä että jos hänestä tuntuu silloin pahalta niin musta tuntuu about 10 kertaa pahemmalta, olenhan joutunut ottaa lääkettä siihen että rauhottuisin.
en ymmmärrä voiko hän rakasstaa minua jos hän ei pysty pitämään huolta minusta sen vertaa että ei suutu jos tietää että minulla on "kohtaus".
sitten hän vain nousi sängystä ylös ja laitto valon päälle ja alko lukemaan koulu juttuja tietokoneen ääressä. mä lähdin sitten sohvalle nukkumaan kun valossa en pysty.
hetken päästä hän tuli olohuoneeseen ja kysyi olenko vihainen, no tottakai olin.. hänhän ei pystynyt ajatella minua edes sitä 15 minuuttia kun mun oli oikein huono olo..
en tiedä mitä tehdä, eroanko vain vai mitä teen. tiedän että hänellä on raskasta koulussa kun on vika puoli vuotinen mutta kuitenkin, oikeuttaako se stressi hänet unohtamaan minut? vai olenko minä se itsekäs?
miten saada hnet ymmärtämään että jos hän menettää malttinsa niin mä panikoin vaan enemmän.,..
mä sain lääkkeet masennukseen noin kuukausi sitten ja ovatkin jo alkaneet auttaa, aina joskus vain tulee ahdistus kohtaus ja silloin otan rauhoittavan jos ei tunnu menevän ohi.
noh tänään sitten tuli ensimmäinen ahdistus kohtaus lääkkeiden syönnin jälkeen ja poikaystäväni suuttui tai tuskastui.. eka olin vaan ahdistunut ja sitten aloin itkeä kauheasti.. hän siinä ehkä 2 minuuttia piteli minua ja sitten se jo alkoi "mitä ajattelet" "voitko puhua" ja sit käänty pois vaikka oon moneen kertaan sanonu että en ajattele silloin ku on "kohtaus" päällä yhtään mitään ja että silloin vaan tuntuu pahalta, ei voi ajatella mitään muuta, tuohon hän sitten sanoi että "no älä ajattele". tuntuu tosi pahalta, asun ulkomailla ja mulla ei ole ketään muuta kuin poikaystäväni ja nyt tuntuu että hän on pelkkä itsekäs paska.
hän sanoi että hänestä tuntuu niin pahalta kun en puhu silloin jne.. yritin selittää että miettii sitä että jos hänestä tuntuu silloin pahalta niin musta tuntuu about 10 kertaa pahemmalta, olenhan joutunut ottaa lääkettä siihen että rauhottuisin.
en ymmmärrä voiko hän rakasstaa minua jos hän ei pysty pitämään huolta minusta sen vertaa että ei suutu jos tietää että minulla on "kohtaus".
sitten hän vain nousi sängystä ylös ja laitto valon päälle ja alko lukemaan koulu juttuja tietokoneen ääressä. mä lähdin sitten sohvalle nukkumaan kun valossa en pysty.
hetken päästä hän tuli olohuoneeseen ja kysyi olenko vihainen, no tottakai olin.. hänhän ei pystynyt ajatella minua edes sitä 15 minuuttia kun mun oli oikein huono olo..
en tiedä mitä tehdä, eroanko vain vai mitä teen. tiedän että hänellä on raskasta koulussa kun on vika puoli vuotinen mutta kuitenkin, oikeuttaako se stressi hänet unohtamaan minut? vai olenko minä se itsekäs?
miten saada hnet ymmärtämään että jos hän menettää malttinsa niin mä panikoin vaan enemmän.,..
Vastaukset 5
Vanhimmat
teidän homma ei toimi. Se vaan on fakta. Ja harvoinpa toimii, jos edes jompi kumpi osapuoli on masentunut. Se ei vain toimi. Siinä ei osapuolten näkemykset ja ymmärrys kohtaa. Näin se on jos on pieniki tarve kysellä täältä. Poikkeuksia on, mutta tällaisten parien ei tarvitse miettiä, missä mennään.
Jos homma on epävarmaa ja kolmantena osapuolena on masennus, ei toimi. Niin se vain on. Olen itse menettänyt vuoden elämästäni, kun yritin uskotella itselleni muuta.
Surullista, että joku ajattelee ettei masentunut pysty seurustelemaan! Se masennus ei ole se mikä sen suhteen pilaa. Kaikki koko tässä maailmassa on mahdollista. Sen olen oppinut että yleistäminen on ihan täyttä sontaa.
Masentunut pystyy seurustelemaan ja itse masennus ei mitään pilaa. Sen toisen osapuolen, joka ei ole masentunut täytyy osata tukea masentunutta, olla myötätuntoinen, jaksaa lohduttaa ja olla nimenomaan läsnä.
Seurusteleminen ei todellakaan ole helppoa masentuneen kanssa, varsinkin jos itselläkin on ongelmia päänsä kanssa. Toisen osapuolen tulisi olla tasapainoinen jotta osaisi auttaa masentunutta.
Eniten maailmassahan masentunut tarvitsee sitä ainutta oikeaa ystävää. Se joka jaksaa kuunnella ja tukea. Silittää uneen, rutistaa kovempaa.
Masennus on sairaus, muttei mikään vamma.
PElkään että omassakin suhteessa käy pian noin.. tilanne on kertakaikkiaan iha helvetin paha..
Saatan ehkä saada masennuslääkkeitä.. auttaako ne mitään?
moi sameplace!
mulla on kyllä nmasennuslääkkeet auttanut niin että en enää itkeskele niin paljoa ja muutenkin on paljon tasaisempi olo... ensi viikolla olisi eka kontrollikäynti lääkärissä, saa nähdä mitä sanoo..
Heipsan!
Mun tarinani on se, että sairastuin masennukseen noin 1,5 vuotta ennen kuin tapasin nykyisen avomieheni. Emme ehtineet olla yhdessä kahta kuukauttakaan, kun sain vihdoin lääkkeet ja diagnoosin olotilalleni. On nimenomaan avomieheni ansiota, että läksin lääkäriin ja uskalsin häpeämättä hakea apua. Kaikki alkoi pienellä lauseella "mä olen joskus vaan niin masentunut...". Siitä kaikesta on kohta kaksi vuotta. Tähän väliin on mahtunut paljon hyvää ja pahaa - muutto yhteen uuteen kaupunkiin, muutama työpaikka, taloudellisia kriisejä, kissanpentu, koiranpentu, kaksi itsemurhayritystä, kuukausi sairaalassa, kihlauksen suunnittelua, eroajatuksia, moottoripyörä, asunnonetsimistä... Tämän kaiken olemme kestäneet yhdessä. Olen ollut kumppanina todella vajavainen, arvaamaton, surullinen ja välillä toimintakyvytön. Olen vasta viimepäivinä vähentäessäni masennuslääkitystä alkanut herätä todellisuuteen ja katsoa kaikkea elettyä taaksepäin. Olen huomannut, että minun on aika ottaa vastuu tekemisistäni ja katsoa masennusta silmiin. En voi lakkaamatta itkeä kaikkia aurinkoisia päiviä sängyssä ja olla välittämättä kaikesta, mitä aiheutan avomiehelleni. On minun vuoroni tekemisilläni sanoa kiitos, että olet jaksanut minua kaksi vuotta. Olen vihdoin halunnut alkaa parantua vaikeasta masennuksestani. Olen silti herännyt vasta viimeisellä minuutilla. Masennus on syönyt rakkauttamme kuin koi vanhoja vaatteita ullakolla. On aika alkaa työstää suhdetta ja arvostaa avomiestä vierellä, jos haluan vielä seuraavankin kahden vuoden päästä nähdä hänet vierelläni.
Haluan viestilläni sanoa teille kaikille masentuneille, että teillä on OIKEUS odottaa rakkaaltanne uhrauksia, aikaa, ymmärrystä, rakkautta ja välittämistä. Mutta tulee aika, jolloin on tehtävä valinta - rakkaus vai masennus. Kun tietää toisen eläneen mukana kriiseissä - hyvässä ja pahassa - on valinta helppoa. Haluan itse hallita masennusta eikä päinvastoin.
Masha