Tervehdys!
Olen juuri 19 vuotta täyttänyt nuori miehen alku. Olen alkanut viime aikoina kärsiä (tai ehkä olen koko ikäni kärsinyt samasta ongelmasta, mutta nyt se on alkanut haitata) jonkin sorttisesta sisäänpäinsulkeutuneisuudesta ja kömpelyydestä sosiaalisissa tilanteissa. Jokunen vuosi sitten sairastuin kyllä ihan kirjaimellisesti sos. til. fobiaan, jota hoidettiin terapialla ja lääkityksellä. Mutta siis mielestäni tämä ei ole enää samantyyppistä sos. til. fobiaa, josta olen kärsinyt, vaan enemmänkin ehkä ujoutta. Eli unohtakaa tuo sosiaalinen fobia.
Nykyinen ongelma on siis tässä: tavatessani esim. uusia ihmisiä tai ylipäänsä joitain tuttujakin, en osaa oikein puhua mitään oma-alotteisesti, tai no pikemminkin kertoa. Yleensä olen aina siis kuuntelijan roolissa, mikä vitutttaa. Haluaisin kertoa kovasti omia juttuja, mutta tuollaisissa tilanteissa jotenkin iskee sellainen olo, ettei vastapuolta kiinnostaisi omat jutut ja ettei tule edes mieleen mitään kerrottavaa. Ja sitten kun rohkaistuu kertomaan jotain, niin se kertominen ja puhuminen jotenkin jännittää. Tässä elävä esimerkki viime viikolta:
Olen puhelinmyyntityössä ja siinä siis kirjaimellisesti puhutaan paljon puhelimitse. Olen siinä mielestäni hyvä, samoin työnantajan kanssa. Hyvä olen sen takia, koska repliikit on valmiiksi jo laadittu, eikä minun tarvitse kertoa mitään omaa. Mutta meitä työntekijöitä on samassa huoneessa n. 4-5, ja he tuntuvat olevan kaikki ylisosiaalisia, aina heillä on jotain kertomista elämästään. Mä en saa oikein ikinä suunvuoroa, ellei multa kysytä. Tai saisin mä ehkä suunvuoron, mutta kun en uskalla omatoimisesti alkaa kertoa mitään. Mun keskustelut on tyyliin tälläisia:
Kaveri: "Ai niin eilen käytiin siellä ja täällä, ostin sitä ja tätä. Vähänkö oli mukavaa. Niin ja huomenna pitäis käydä siellä ja täällä..."
Minä: "Aijaa, mitäs siellä meinaat?"
Kaveri: "No sitä ja tätä ja pitäis käydä moikkaamassa vielä paria kaveriakin. Niin ja tuli muuten mielen, että eilen kun käytiin parin kaverin kanssa kaljalla, niin.... (hirveä tarina)
Minä: "Heh (tekonaurua), ihanko totta?!"
... eli huomaatteko, kaveri on yleensä se, joka on koko ajan äänessä ja mä en saa mitään omaa kerrottua, kuuntelen vaan ja esitän kiinnostunutta.
Mulla on muutamia sellaisia ystäviä, joiden kanssa tätä ei yleensä ilmaannu. En tiedä, mistä se johtuu, että joidenkin, HYVIN HYVIN HARVOJEN ihmisten kanssa on helpompaa olla oma itsensä. Mutta kun tässä rupesin miettimään , niin ne ystävät ovat aidosti kiinnostuneita minusta ja esittävät mullekin kysymyksiä. Mutta miten saisin itsestäni sellaisen, etten pelkäisi ilmaista itseäni muiden seurassa? Hassua tässä on myös se, että olen työni puolesta paljonkin ihmisten kanssa tekemisissä (puhelintyö ja kassatyö) ja koen itseni hyväksi, mutta ihmissuhteiden rakentamisessa onkin ongelmia jonkin sorttisen ujouteni takia.
Vastailkaa , ja hyvää pääsiäistä :)
Olen juuri 19 vuotta täyttänyt nuori miehen alku. Olen alkanut viime aikoina kärsiä (tai ehkä olen koko ikäni kärsinyt samasta ongelmasta, mutta nyt se on alkanut haitata) jonkin sorttisesta sisäänpäinsulkeutuneisuudesta ja kömpelyydestä sosiaalisissa tilanteissa. Jokunen vuosi sitten sairastuin kyllä ihan kirjaimellisesti sos. til. fobiaan, jota hoidettiin terapialla ja lääkityksellä. Mutta siis mielestäni tämä ei ole enää samantyyppistä sos. til. fobiaa, josta olen kärsinyt, vaan enemmänkin ehkä ujoutta. Eli unohtakaa tuo sosiaalinen fobia.
Nykyinen ongelma on siis tässä: tavatessani esim. uusia ihmisiä tai ylipäänsä joitain tuttujakin, en osaa oikein puhua mitään oma-alotteisesti, tai no pikemminkin kertoa. Yleensä olen aina siis kuuntelijan roolissa, mikä vitutttaa. Haluaisin kertoa kovasti omia juttuja, mutta tuollaisissa tilanteissa jotenkin iskee sellainen olo, ettei vastapuolta kiinnostaisi omat jutut ja ettei tule edes mieleen mitään kerrottavaa. Ja sitten kun rohkaistuu kertomaan jotain, niin se kertominen ja puhuminen jotenkin jännittää. Tässä elävä esimerkki viime viikolta:
Olen puhelinmyyntityössä ja siinä siis kirjaimellisesti puhutaan paljon puhelimitse. Olen siinä mielestäni hyvä, samoin työnantajan kanssa. Hyvä olen sen takia, koska repliikit on valmiiksi jo laadittu, eikä minun tarvitse kertoa mitään omaa. Mutta meitä työntekijöitä on samassa huoneessa n. 4-5, ja he tuntuvat olevan kaikki ylisosiaalisia, aina heillä on jotain kertomista elämästään. Mä en saa oikein ikinä suunvuoroa, ellei multa kysytä. Tai saisin mä ehkä suunvuoron, mutta kun en uskalla omatoimisesti alkaa kertoa mitään. Mun keskustelut on tyyliin tälläisia:
Kaveri: "Ai niin eilen käytiin siellä ja täällä, ostin sitä ja tätä. Vähänkö oli mukavaa. Niin ja huomenna pitäis käydä siellä ja täällä..."
Minä: "Aijaa, mitäs siellä meinaat?"
Kaveri: "No sitä ja tätä ja pitäis käydä moikkaamassa vielä paria kaveriakin. Niin ja tuli muuten mielen, että eilen kun käytiin parin kaverin kanssa kaljalla, niin.... (hirveä tarina)
Minä: "Heh (tekonaurua), ihanko totta?!"
... eli huomaatteko, kaveri on yleensä se, joka on koko ajan äänessä ja mä en saa mitään omaa kerrottua, kuuntelen vaan ja esitän kiinnostunutta.
Mulla on muutamia sellaisia ystäviä, joiden kanssa tätä ei yleensä ilmaannu. En tiedä, mistä se johtuu, että joidenkin, HYVIN HYVIN HARVOJEN ihmisten kanssa on helpompaa olla oma itsensä. Mutta kun tässä rupesin miettimään , niin ne ystävät ovat aidosti kiinnostuneita minusta ja esittävät mullekin kysymyksiä. Mutta miten saisin itsestäni sellaisen, etten pelkäisi ilmaista itseäni muiden seurassa? Hassua tässä on myös se, että olen työni puolesta paljonkin ihmisten kanssa tekemisissä (puhelintyö ja kassatyö) ja koen itseni hyväksi, mutta ihmissuhteiden rakentamisessa onkin ongelmia jonkin sorttisen ujouteni takia.
Vastailkaa , ja hyvää pääsiäistä :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta. Tämä ei varmaan paljon lohduta, mutta tähän ikään mennessä(35) olen jo pikkuhiljaa alkanut hyväksyä sen että ujous pysyy aina yhtenä luonteenpiirteenä minussa. Ei sitä pysty muuttamaan.
Olin muutaman vuoden töissä ravintolassa ja siellä myös piti olla sosiaalinen kuten sinä nyt omassa työssäsi. Hyvin se sujui asiakkaiden kanssa, mutta työkaverien kanssa jutustelu oli välillä vaikeaa.
Tärkeää on se, että sinulla on ystäviä joiden kanssa pystyt olemaan oma itsesi, se riittää. Kaikkien kanssa ei kukaan siihen pysty.
Sinulla on elämä edessä vielä ja yritä keskittyä siihen, että hyväksyt ujoutesi ja jos se aiheuttaa muille ihmisille ongelmia niin se on heidän ongelmansa. Ei sinun tarvitse olla kaikkien kaveri ja puhua kuin ruuneperi. Small talk on tyhjän puhumista, mutta kun oikeista asioista keskustellaan niin moni ns. sosiaalinen tyyppi putoaa kärryiltä.
pelosta on mahdollista päästä eroon. Olin sinun ikäisenä hyvin ujo. Yleisistä asioista pystyin keskustelemaan, mutta omista asioistani en tai sitten olin kuuntelija.
Sun pitää vaan alkaa puhumaan omista jutuista. Ei siinä oikein muu auta. Ensin pitää löytää yhteinen keskusteluaihe. Onko yhteistä harrastusta, josta voisi keskustella? Tai sitten toinen kysyy: "Mistä vanhempasi ovat kotoisin?" Toinen vastaa: "Isäni on Pohjanmaalta." Ai, minun äitinikin on Pohjanmaalta, käytiin siellä viime kesänä....ja siitä sitten päästään aiheeseen, minkälaisia ovat länsisuomalaiset...jne...jne
Sitten kun tämä aihe on keskusteltu, niin voidaan keskustella koulusta. Kysele jotain tai ala puhumaan itsestäsi. Ihmiset kommentoi, kun joku puhuu itsestään. Kaikkea ei tarvitse laverrella eikä kannatakaan. Kannattaa pysyä turvallisissa aiheissa. Esitä joku asia itsestäsi:" Inhosin yläasteella liikuntaa, mutta nyt olen löytänyt liikkumisen ilon. Liikunta oli jotenkin pakkopullaa, mutta ei enää." Toisella herää kiinnostus, että mitä nyt.
No mutta juuri tuon takia sinut on valittu siihen puhelintyöhön. Ne haluavat noihin töihin ihmisiä, jotka osaavat myös kuunnella.
Minua ei kerran otettu puhelintyöhön, koska kuulemma "puhuin liikaa", enkä antanut asiakkaalle "puheenvuoroa".
no sama juttu täällä, töissä osaan asiakkaiden kanssa keskustella loistavasti, on tullut paljon kehuja, se on helppoa aina kun tietää mitä sanoa ja kun useimmiten asiakkaat kyselevät niin on helppo vastata kun he kuuntelevat. Taas ihmissuhteissa se on vaan niin vaikeata, onneksi mulla on muutama ystävä jonka kaa voin pälättää! Kai mulla sitten jonkinlainen sos.pelko on aina löytynyt. Oon nyt 20v ja tuntuu ettei se koskaan pois mene, mutta kyllä varmaan iän myötä paranee.
en ole kovin hyvä auttamaan, mutta ajattelin kertoa siulle, sillä olen itsekkin hiukan samanlainen kuin siä. En itsekkään osaa oikein aloittaa puheluita tai mitään muuta vastaavaa. Olen yleensä aivan hiljaa. Mutta nyt, otin itseäni niskasta kinni ja sanoin rohkeasti. Ongelma on se, että jos teen niin punastun selvästi ja olostani tulee epämukava. siu pittee olla rohkeampi. voita ujoutesi joka piilee sisälläsi. "Ujous on ulkokuori, herkkyys on sen sisältö. Joskus ujous on ohut kalvo, joskus se on paksu panssari." Oletan, että olet oikeasti rohkea, ja uskallat sanoa asiasi. Usko vain itseesi.