Jotkut jo tietävätkin, että eilen vietimme mieheni syntymäpäivää. Ystäviämme oli syömässä luonamme. Iltapäivällä aloiteltiin ruokaillen ja kaikki meni silleen normaalisti, elikkä ystävättäreni mies valitteli kuin paljon on ruokaa ja kuinka hänellä ei ole nälkä. Sitä valitusta kestää aina jonkin aikaa, yleensä ehkä toiseen tai kolmanteen santsikertaan, sen jälkeen alkaa vatsaa polttelemaan ja sekin on tietysti kovin ikävää, kun ei edes yhtään ollut nälkä ja ruokaa oli liian paljon.
No tämä ylensyöjä, jolla ei juurikaan koskaan ole nälkä on menossa muutaman päivän päästä leikkaukseen. Yllättäen tutkimuksissa häneltä löytyi sydänvika, vakavakin ja se on tietysti vähän hankalaa tuon ison lonkkaleikkauksen suhteen. Toisin siis (vaimon alleviivaamaa) nyt leikattaan vain toinen lonkka! Siis ei mitenkään iso juttu. Ja vaimo jatkaa puhetta siitä kuinka vaikeaa hänellä tulee olemaan leikkauksen jälkeen. Siis miten? No minä joudun niin koville, kun joudun tekemään ihan kaiken. Kaksi alle 15 vuotiasta lasta ja mies. Onhan siinä tekemistä. Kyyneleet silmissä ystävättäreni hakee ystävistään, siis meistä, apua ahdinkoonsa. Hän kärsii nyt jo todella paljon tulevasta tilanteesta. Aviomies yrittää keskeyttää vaimonsa puhetta, mutta käsi nuosee varoittavasti pystyy ja ääni kohoaa NYT puhun minä. Puhetta kestää ja kestää. Vaimolla on todella rankkaa juuri nyt ja vielä rankempaa tulossa. Jeesus. No sitä ne alkuryypyt tekevät.
Mietin mielessäni, että tietysti säälin ja pahoittelen vaimon suurta, varsin mieletöntä työmäärää kun aviomies tarvitsee niin paljon apuvälineitäkin leikkauksen jälkeen. Apuvälineet tulee lainata etukäteen terveyskeskuksesta tai mistä lie. No mutta. Aviomiehellä on edessä lonkkaleikkaus (vain se toinen puoli) ja hänellä on vakava sydänvika. Mietin hiljaa mielessäni, että ehkä vaimo pääseekin helpommalla, miten ihmeessä on edes varmaa että mies tuosta leikkauksesta elävänä selviää. Mutta se ei tule vaimolla edes mieleen. Hän kärsii jo nyt ja todella paljon.
Aviomies kertoo siitä, että on aina urhellut ja harrastanut kaikkea. Toivoo leikkauksen jälkeen vielä voivansa harrastaa uudelleen kaikkea. Vaimo vaatii puheenvuoroa ja kertoo, että se TEISSÄ sairastuneissa on vikana, että te ette ymmärrä että paluuta entiseen terveeseen elämään EI OLE. Teidän tulee kertoa itse milloin voitte huonosti ja miten ME voimme ottaa teidän sairastumiset huomioon. Aviomies yrittää siihen väliin puheenvuoroa, mutta nyt puhun MINÄ kertoo vaimo. Jos te ette itse kerro ongelmistanne meille, se on ihan teidän omaa tyhmyyttänne. Ei minun tarvitse miettiä pystyttekö te jotakin tekemään tai ette. Se teissä molemmissa on vikana, että te ette kerro milloin teillä on vaikeaa. Minun ei tarvitse ennakoida tai miettiä tai ajatella teidän puolestanne mitään.
Niin tietysti lisää siihen aviomies. Puhuttiinhan me lomalla mitä voimme tehdä ja missä voi tulla hankaluuksia. NO LOMALLA ei ajatella jatkuvasti sairautta! Silloin pitää KAIKKIEN saada levätä ja nauttia lomasta.
...ihan varmasti kerronkin että ahdistaa just nyt ;-) Joskus sairastuminen on paljon vaikeampaa läheisille, kun sairastuneille. Vielä vaikeampaa on tukea ja ymmärtää näitä täysin terveitä itseään rajusti sääliviä ihmisiä, avautuvat he humalassa tai ei.
No tämä ylensyöjä, jolla ei juurikaan koskaan ole nälkä on menossa muutaman päivän päästä leikkaukseen. Yllättäen tutkimuksissa häneltä löytyi sydänvika, vakavakin ja se on tietysti vähän hankalaa tuon ison lonkkaleikkauksen suhteen. Toisin siis (vaimon alleviivaamaa) nyt leikattaan vain toinen lonkka! Siis ei mitenkään iso juttu. Ja vaimo jatkaa puhetta siitä kuinka vaikeaa hänellä tulee olemaan leikkauksen jälkeen. Siis miten? No minä joudun niin koville, kun joudun tekemään ihan kaiken. Kaksi alle 15 vuotiasta lasta ja mies. Onhan siinä tekemistä. Kyyneleet silmissä ystävättäreni hakee ystävistään, siis meistä, apua ahdinkoonsa. Hän kärsii nyt jo todella paljon tulevasta tilanteesta. Aviomies yrittää keskeyttää vaimonsa puhetta, mutta käsi nuosee varoittavasti pystyy ja ääni kohoaa NYT puhun minä. Puhetta kestää ja kestää. Vaimolla on todella rankkaa juuri nyt ja vielä rankempaa tulossa. Jeesus. No sitä ne alkuryypyt tekevät.
Mietin mielessäni, että tietysti säälin ja pahoittelen vaimon suurta, varsin mieletöntä työmäärää kun aviomies tarvitsee niin paljon apuvälineitäkin leikkauksen jälkeen. Apuvälineet tulee lainata etukäteen terveyskeskuksesta tai mistä lie. No mutta. Aviomiehellä on edessä lonkkaleikkaus (vain se toinen puoli) ja hänellä on vakava sydänvika. Mietin hiljaa mielessäni, että ehkä vaimo pääseekin helpommalla, miten ihmeessä on edes varmaa että mies tuosta leikkauksesta elävänä selviää. Mutta se ei tule vaimolla edes mieleen. Hän kärsii jo nyt ja todella paljon.
Aviomies kertoo siitä, että on aina urhellut ja harrastanut kaikkea. Toivoo leikkauksen jälkeen vielä voivansa harrastaa uudelleen kaikkea. Vaimo vaatii puheenvuoroa ja kertoo, että se TEISSÄ sairastuneissa on vikana, että te ette ymmärrä että paluuta entiseen terveeseen elämään EI OLE. Teidän tulee kertoa itse milloin voitte huonosti ja miten ME voimme ottaa teidän sairastumiset huomioon. Aviomies yrittää siihen väliin puheenvuoroa, mutta nyt puhun MINÄ kertoo vaimo. Jos te ette itse kerro ongelmistanne meille, se on ihan teidän omaa tyhmyyttänne. Ei minun tarvitse miettiä pystyttekö te jotakin tekemään tai ette. Se teissä molemmissa on vikana, että te ette kerro milloin teillä on vaikeaa. Minun ei tarvitse ennakoida tai miettiä tai ajatella teidän puolestanne mitään.
Niin tietysti lisää siihen aviomies. Puhuttiinhan me lomalla mitä voimme tehdä ja missä voi tulla hankaluuksia. NO LOMALLA ei ajatella jatkuvasti sairautta! Silloin pitää KAIKKIEN saada levätä ja nauttia lomasta.
...ihan varmasti kerronkin että ahdistaa just nyt ;-) Joskus sairastuminen on paljon vaikeampaa läheisille, kun sairastuneille. Vielä vaikeampaa on tukea ja ymmärtää näitä täysin terveitä itseään rajusti sääliviä ihmisiä, avautuvat he humalassa tai ei.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Tämä marttyyrin roolia vetävä vaimo on tuttu varmasti monelle. Vain hänen vaikeutensa ovat ne tärkeimmät ja miten hän selviää miehensä leikkauksen tuomista tilanteista.
Sanoisin että voi mies raukkaa. Mutta osansa hänkin on itse valinnut. Ehkä elämänsä viime metreillä hän saa sanottua vaimolleen: suu kiinni. Ainakin siihen asti hänellä on mahdollisuus ilmaista mielipiteensä.
Jokainen meistä valitsee missä ja kenelle vaivansa ja ongelmansa kertoo. Toiset pitävät ne sisällään, toiset kertovat lähimmilleen ja jotkut koko maailmalle. Selviytymiskeinoja on monia oman tuskansa kanssa.
Yksin niiden kanssa pyöriminen ei ehkä ole se paras vaihtoehto, jokainen tarvitsisi kuuntelijan.
Kuuntelijan löytäminen on vaikeaa. On suurta viisautta osata kuunnella ja pitää oma suunsa kiinni.
Ehkä sinä tässä tapauksessa olit tuo Viisas kuuntelija. Se vaatii paljon enemmän kuin olla se toinen osapuoli.
kiitollinen siitä, ettei ajatuksia voi lukea. Tosin jos et ole humalassa voi ehkä huomata jotakin vaivaantuneesta ilmapiiristä ja siitä, ettei kukaan oikeasti osaa sanoa mitään.
Tänään keskustelimme mieheni kanssa varsin epäonnistuneesta illanvietosta ja tästä vaimon pitkästä yksinpuhelusta. Olimme varsin yllättyneitä molemmat. Kysyessäni mieheltäni kokeeko hän sairastumiseni samalla tavoin, omana taakkanaan, oli mieheni hämmästynyt. No ei, mutta tietysti toivoisi tietävänsä enemmän ja jakavansa sairauden kanssani. Kerroin, että se ei ole minulle helppoa. En halua läheisten tietävän kaikkea sitä mitä itse tiedän, kuulen, luulen tai arvelen olevan tulossa. Minulle itselle olisi tärkeää, että arki pysyy normaalina.
Keskustelimme pitkään ja totesimme, että ehkä ilta menikin vähän penkin alle, mutta apua tuosta avautumisesta meillekin oli. On hyvä huomata, että olemme niin erilaisia tunteidemme kanssa.
Yksi asia jäi erityisesti mieleen tuosta vaimon yksinpuhelusta, hänellä oli tarve selkeästi tulla hoivatuksi, olla se josta pidetään huolta ja joka on kaiken keskipiste. Asia joka sekä aviomiehelle, että minulle on se vastenmielisin asia sairastumisessa mitä ajatella saattaa.
Mutta tiedän nyt, että kun aviomies kotiutuu sairaalasta on tukemme tähän perheeseen ääri tärkeä. Yritämme auttaa heitä kestämään toisiaan tuon toipumisen ajan. Tosin aviomies kertoi tuossa aamusella kun haki kännykkäns, että heti kun pystyy, hän lähtee mökille toipumaan. Mieheni lupasi mahdollisuuksien mukaan lähteä mukaan ja kuulemma minäkin olen tervetullut mökille. En vain usko, että vaimo hyväksyy sen että mökillä on muita kuin sairas aviomies.
Myös omien voimien tunnustaminen ja raajaminen on tärkeää. Aina ei jaksa kuunnella tai auttaa.
Ja joskus on kylmästi todettava myös se tosiasia, että paras apu jollekin voi olla se ettei auta.
On ihmisiä jotka odottavat toisten tekevän kaiken heidän eteensä ja odottavat passiivisina että joku hoitaa tai järjestää asiat heidän puolestaan. Sillon voi miettiä että ehkä paras tapa auttaa - on olla auttamatta. Kannettu vesi ei kaivossa pysy.
Tervettä itsekkyyttä on miettiä myös milloin omat voimat riittävät auttamiseen. Jos itse on heikossa hapessa ja omat asiat painavat mieltä, niin tärkeintä on ensin auttaa itseään.
Vasta sitten pystyy ehkä objektiivisemmin tarkastelemaan toisen tilannetta.
Jos menemme tunteinemme toisten ongelmiin ja halumme auttaa ylittää omat voimavarat, se polku on loputon ja vie kaiken voiman myös itseltä.
Näitä asioita joutuu pohtimaan myös näissä homeongelmissa. Terve itsekkyys omasta henkisestä hyvinvoinnista on ykkönen ja vasta sitten pystyy auttamaan toisia.
haluaisin ravistella tuota itsekyyttä mikä ystävättärelläni on tässä päällimmäisenä ajatuksenaan minun näköpiiristäni katsottuna.
Hänellähän tässä on kaikki hyvin. Aviomies sairastaa kroonisia parantumattomia sairauksia. Ja hänen, aviomiehen pitää kestää sairauden tuomat muutokset elämäänsä.
Ystävättäreni tuossa kertoi käydessään, että häntä on sen verran kova ihminen ettei säälipisteitä irtoa. Hän tuntui loukkaantuvan kovin, kun kerroin ettei tässä asiassa irtoa säälipisteitä myöskään minulta hänelle.
siltä, että ystävättäresi olisi narsistisesti luonnehäiriöinen. Heidän lähellään kaikki kärsivät. Parannuskeinojakaan ei ole.
http://www.narsistienuhrientuki.info/index.php?alasivu=180&valikko=2
Ja toki moni asia päti ystävättäreeni. Hän on voimakastahtoinen, älykäs, osaava ja yleensä paras kaikessa mitä tekee. Ja jos ei ole, ilta onkin sitten pilalla. Hänen kokkauksensa ovat aina parhaita ja useimmiten näin tosiaan myös onkin. Toisten kokkauksia hän ei kehu, mutta muistelee omiaan ja kyselee mielipiteitä "kumpi on parempaa tämä vaiko hänen tekemänsä". Emme yleensä koskaan lähde kilpailemaan paremmuudesta, vaan se lankeaa aina ystävättärelleni. Hän tavoittelee aina täydellisyyttä, joten tyydymme nauttimaan tuon tavoittelun hedelmistä.
Yritin miettiä milloin hän olisi huomioinut muita, mutta mitään ei tullut mieleeni. Jos ostamme yhteistä lahjaa, hänen täytyy saada päättää mitä ostetaan ja hän myös antaa sen ja kertoo miksi hän päätti sellaisen lahjan ostaa. Aika pisteet kaikesta tekemisestä ja ajattelusta täytyy viimekädessä tulla takaisin hänelle. Aina on ollut kyse hänestä ja hänen toiveistaan. Outoa huomata vuosien jälkeen, että en tunne ystävääni ollenkaan.
Narsistit osaavat pitää hyvin yllä julkisuuskuvaansa ja yleensä vain kaikkein läheisimmät joutuvat kokemaan ja näkemään sen todellisen luonteen. Minuakin alkoi aidosti säälittää tämä ystävättäresi aviomies. Mitäköhän kaikkea muutakin hän on joutunut läpikäymään, muttei miehenä uskalla tai osaa puhua niistä?
on tuossa perheessa aina ollut se vähän reppana. Meidän mies ei osaa mitään. Meidän mies tarvitsee apua kaikkeen. Tulkaa nyt auttamaan kun meidän x aikoo koota grillikatoksen, siitähän ei tietystikään tule mitään. Siis aina tuon miehen rooli on ollut se peikalokeskelläkämmentä. Ja sen kertomisesta tämä vaimo on pitänyt kyllä hyvin huolen. Kaikki olemme aina nauraneet sitä ettei x osaa yhtään mitään, myös x itse.
Ja kuitenkin hän on puuhaillut paljonkin ja nimenomaan tekee kaikkensa lasten kanssa. Vaimo ei koskaan käy lasten peleissä, harrastuksissa tms. Vain miehen kanssa lapset käyvät uimahallissa, pyöräilemässä ja kävelyllä. Ystävättäreni katselee yleensä videoita tai lukee kirjaa, rentoutuu aina omassa rauhassa ja yksin.
Hän ei välitä taiteista, ei nähtävyyksistä eikä musiikista. Mutta ostaa konserttilipun, jos suomeen tulee joku nimekäs artisti. Hän ei välttämättä tiedä yhtään ko. artistin kappaletta, mutta on aina kuunnellut ko. artistin musiikkia. Kuitenkin hän yleensä aina sulkee radion tai laittaa musiikin niin hiljaiselle, ettei sitä kuule kukaan. Mutta minä jammasin siinä ja siinä konsertissa...
Yhteisten työmatkojen muistoina oli, että lähdimme töistä aina silloin kun ystävättärelleni sopi. Ja hän ilmoitti sen milloin halusi, koska ei tiennyt mitä aikaa halusi lähteä töistä. Joko lähdimme klo 15 - 18, tai sitten aikaisemmin jos asiaa oli esim. ostoksille. Eikä muilta kyselty käykö se heille. Kimppakyyti sitten loppui jonkinlaisiin riitoihin, kun muut vaadimme ennakoituja aikatauluja. Hänelle se ei käynyt, joten hän alkoi kulkemaan yksin. Hänestä siinä ei ollut mitään ihmeellistä että toisten pitää olla valmiita sulkemaan työpiste heti tai tuntien päästä. Kyllä sen verran pitää joustaa.
Ottaa huomioon muut, on aina ollut täysin käsittämätön sana ystävättärelleni. Meille muille sen huomaamiseen vain meni vuosikausia.
Voit olla ainoa kanava jossa nuo ystäväsi voivat puhua. Sinulla pitää sitten olla jokin kanava (vaikka tämä palsta) jossa voit purkaa omaa ahdistumistasi ystäviesi puheista. Yritä miettiä mikä elämässäsi on hyvin ja yritä saada ystäväsikin näkemään mikä kaikki on vielä HYVIN. Taitaa löytyä monia asioita ??
Tämän asian, että elämme varsin etuoikeutettua elämää kaikesta huolimatta toin jo eilen esille. Se ei kyllä ollut siinä kohden vielä ainakaan oikea paikka siitä mainita.
Joten katsotaan nyt, milloin keskustelua jatketaan ja miten. Joka tapauksessa sitä tullaan aivan varmasti jatkamaan ja siitä pitää tuo vaimo huolen. Olisi vain hyvä olla avaimia ymmärtää häntäkin. Nyt olen lähinnä ärtynyt hänelle ja näen hänet aivan uutena ihmisenä, itsekäänäänä ja typeränä.
Kaitpa tässä se tärkein pointti on, että kuuntelee, eikä aloita neuvoja jakelemaan suuntaan eikä toiseen.
He olivat viimein voittaneet oikeudessa perintökiistan. Ventovieras henkilö oli testamentannut heille puolet omaisuudestaan. Vanhan talon metsineen ja peltoineen. Kumpikaan ei muista ko. vanhaa naista, ei sitä että olisivat ikinä edes tavanneet.
Vaimolla oli joitakin koruja jo käytössä samoin tyttärellä. Tuon yksinpuhelun jälkeen keskustelu liikkui tässä perinnössä ja sen jakamisessa. Vaimo kertoi että he realisoivat koko perinnön, kunhan nyt ensin korjaavat talteen kaiken arvokkaan, mitä tosin ei kovin ihmeesti ollutkaan.
Kuuntelimme vuolasta selitystä siitä, että oman talon laajentaminen ei nyt jaksa kiinnostaa. Elämä kun on niin raskasta juuri nyt, eikä vaimo jaksa miettiä edes pintamateriaalien värejä. No ehkä jotakin pientä remonttia minun mieheni voisi heille tehdä, hänen oma miehensä kun ei mitään osaa tehdä edes terveenä. ;-)
muita mennen tullen.. tässä sen roolin on ominut puoliso.
Ei ole helppoa kellään, minun anoppini sai aikoinaan kaikki tanssimaan mielensä mukaan sydänkohtaus "uhkailuilla".
Kuuntelijoita kaikki todella tarvitsevat. Tulevan pelko on varmaan todellista sitä kokevalle.
Meille tämän palstan lukijoille tulevaisuus ei monellekaan tuo entisiä terveitä keuhkoja eikä elinvuosistakaan ole varmaa. Viisautta tämä lisää.
Sairauden hyväksyminen oli osa ensimmäisen vuoden prosessia, ainakin minulla menee sikäli hyvin.
Turha on murehtia huomisesta. Eletään täysillä tämä päivä.
kävivät hyvin selville keskusteluissa. Ystävättäreni halusi irtopisteitä itselleen sillä, ettei häneltä irtoa empatiaa ja säälipisteitä sairastuneille. Asia vain kääntyi kovin häntä vastaan ja nyt ystäväpiiri on lähinnä ihmeissään tilanteesta. Keskustelua käytiin myös siitä, että entäs jos aviovaimo sairastaisi ja mies kertoisi vastaavalla tavalla "tukensa" yhteisessä illanvietossa. Vaimo kertoi, ettei tilanne ole ollenkaan sama käänteisenä. Mies ei koskaan joudu niin tiukoille, vaan sairaanakin hän saisi tehdä itse kaikki ja huolehtia kaikesta. Ja sitä paitsi, hän ei koskaan rasittaisi muita ongelmillaan...
Ystävättäreni olisi siis aina uhri, riippumatta siitä mikä tilanne olisi tai niin hän tulisi asian joka tapauksessa näkemään. Ihmettelen vain, miten sekaisin täytyy olla että asiat näkee näin suppealla tavalla.
Kyllä elämässä ennemmin tai myöhemmin puntit menee tasan.
samat ominaisuudet, joita tarkastelee ainoastaan muissa. Myöntämättä ei kuitenkaan voi asioissa edetä. Toinen Taavi.
Sitä miettii kyllä miten muita kohtelee, mutta on vaikea tietää miten he sen kokevat. Missä menee raja asioiden läpikäymisen ja hiljaisuuden välillä. Mehän olemme niin kovin erilaisia. Tiedän, että poistumiseni takavasemmalle on joillekin ongelma. Joillakin on todella vahva hoivaamisen vietti. Minulle taas tiukassa paikassa yksinäisyys on oikea vaihtoehto. Kun pää kestää, voi asioista taas puhuakin, mutta ei silloin kun ahdistaa ja sattuu. Silloin minun pitää saada olla yksin. Minun pitää vain hyväksyä ystäväni sellaisina kuin he ovat ja heidän on valitettavasti tehtävä sama minun kohdallani. Uskon, että vuosia kestänyt ystävyys kestää paljon, myös kylmiä kausia.
Eilen olin keuhkolääkärilläni ja hän kertoi, että tilanne on se, että nyt on hiljennettävä tahtia ja opittava rajaamaan elämäänsä, välteltävä ehdottomasti oireita aiheuttavia tilanteita. Olin kolmisen tuntia työpaikallani, josta menin keuhkolääkärille. Kortisonikuurin aikana käynti työpaikalla olisi pitänyt olla helpompi, näin ainakin uskoin. Yksi ehdoton vältettävä paikka lääkärini mielestä on nyt tuo työpaikkani. Ja toki sen tiedän, minun piti vielä vain mennä katsomaan miten siellä pärjäilisin. Josko kuitenkin paluu entiseen olisi mahdollinen. Ei se ole. Yöllä olin todella kipeä. Nousin ylös ja kävin suihkussa, kävelin ja katselin ohjelmia. Tuntui että elimistö oli hälytystilassa, eikä mikään ollut kohdallaan. Jos ei särkenyt niveliä, kutisi hirveästi, oli puutunut ja tuskainen olo. Päätä särki ja peffit olivat taas alalukemissa. Aamusella sydämenlyönnit tuntuivat täyttävän koko huoneen.
Olen taas sairaslomalla ja nyt pitää tehdä itselleen selväksi se, ettei tästä tosiaankaan ole paluuta entiseen. Opettelen hengittelemään oikein, elämään uutta epäelämääni ja siitä pitäisi vielä osata nauttiakin. Itsesääli on sairautta, mutta ehkäpä sitäkin on hyvä sairastaa nyt yksin hetkinen. Jaksaa sitten taas elää normaalisti, vaikka mikään ei enää koskaan olekaan normaalia.
Kuulin henkilöstä, jonka tilanne on paljon pahempi kuin minulla. Hän käyttää 20 mg kortisonia jatkuvasti, ei pärjää vähemmällä päivittäisellä annoksella, on käyttänyt ko. annosta jo pidempään. Kysyessäni miten tilanne oli kehittynyt, oliko hänen tilanteensa jo alussa noin paha, vai paheniko tilanne? En saanut vastausta, joten uskon että tilanne pahenee juuri tuohon suuntaan. Siksi minulla ei ole asiaa pihalle kun mieheni haravoi pihaa, leikkaa ruohoa tai istuttaa uusia taimia tai kukkasipuleita.
Minusta on tulossa sivusta seuraaja, tarkkailen miten muut elävät ja tekevät töitä. Ystävien mökille ei ole asiaa, kertoi lääkärini, no vain jos kyseessä on huvila ei mökki. Mietin juuri mitä yhteistä voimme tehdä jatkossa, jos noudatan tätä lääkärini ohjetta oikein. Eipä paljon mitään, minusta on tulossa pahasti myös mieheni elämän taakka. Ja vain siksi, että luotin ihmisiin jotka vakuuttivat ettei mitään ongelmaa työpaikkani sisäilmassa todellakaan ole.
Paras neuvo jäi saamatta aikoinaan, eikä sitä neuvoa ole helppo toteuttaa, lähde heti pois sairaasta työpaikastasi, heti.