18-v. tyttöni sairastui bulimiaan vajaa vuosi sitten. Asia valkeni meille syksyllä. Hän aloitti terapian heti sen jälkeen. Kaikki on sujunut tietääkseni hyvin, omien sanojensa mukaan oksentelu on vähentynyt ja jossain vaiheessa sitä ei ollut ollenkaan. Tuudittauduin jo uskoon, että hän on lähes parantunut. Mutta eihän se niin yksinkertaista ollutkaan. Pari viikkoa sitten huomasin hänessä taas ahdistuneisuutta ja ärtyneisyyttä. Muutama päivä sitten tajusin, että samoja merkkejä on näkyvissä, kuin silloin, kun hän oksenteli säännöllisesti. Sisarus sitten kertoikin yllättäneensä hänet oksentamassa. Kuuluuko takapakki asiaan paranemisprosessissa? Suututanko hänet kertomalla, että tiedän hänen oksentavan? Olenko hiljaa ja luotan terapian auttavan?
Kuuluuko takapakki "asiaan"?
bulimikon äiti
7788
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
älä ainakaan missään nimessä tuo ilmi sitä että olisit pettynyt terapiaan tai tyttäreesi! oman äitini ensireaktio kun hän sai tietää sairaudestani oli huutaa päin naamaa miten pettynyt hän on minuun ja miten voin tehdä tämän perheelle ja ettei hän ikinä haluaisi olla tällainen bimbo. kivaa. olin tuolloin 15 nyt 24. olisin tarvinut tukea mutta tuon sain enkä sitä unohda ikinä.
oma sairauteni oireili välillä muulla tavoin mutta on taas palannut parin vuoden tauon jälkeen hieman eri muodossa. ei helppo voitettava, vajaa vuosi teidän tapauksessanne on vielä tosi lyhyt aika.
lyhyt neuvo: ole tukena!!
hei. Olen itse bulimian sairastanut 23v nainen. En tiedä, kuuluuko takapakki paranemisprosessiin..mutta ei luovuttaa kannata siitä huolimatta kuitenkaan. Ainakin itsellä oksentelua oli vaikea saada loppumaan. Sairastin bulimiaa ensikerran 16 vuotiaana, viime vuonna uudelleen. Oksentamiseen jää koukkuun. En usko hänen suuttuvan siitä että tiedät, kunhan kerrot sen hänelle asiallisesti ja kerrot että haluat edelleen auttaa häntä. Ainakin itsellä itku tuli useasti kun yritin olla oksentamatta mutta kuitenkin oksensin. En halunnut, mutta en vaan saanut sitä loppumaan.
Ennenkuin juuri äitini ja läheisteni ja terveydenhuollon osaajien tukemana. Ja olisi mielestäni hyvä, jos terapeutti olisi myös tietoinen asiasta...Liekö tyttäresi jo itse kertonut? Voimia teille. Suora ja rehellinen suhtautuminen auttoi ainakin minun tapauksessani :)
Hei taas!
Otin asian puheeksi tyttäreni kanssa jo viime viikolla, kun hän suoraan kysyi, miksi olin "outo". Hän sanoi, että ei tarvitsisi ruveta vauhkoamaan, jos välillä on yksi huonompi jakso. Soitin kuitenkin hänen "hoitajalleen". Hän oli todella hyvillään, että sai tiedon tilanteesta. Tyttö ei ollut puhunut mitään. Seuraavaa käyntiä aikaistettiin. Kerroimme tytölle olleemme yhteydessä häntä hoitavaan henkilöön. Odotimme suurta tunteenpurkausta, mutta kuten hoitaja arvelikin, tyttö ymmärsi, että se, mitä teimme, johtui vain rakkaudesta häntä kohtaan. On tietenkin selvä, että hoitaja ei paljastanut mitään heidän välisistä keskusteluista, kuunteli vain ja sanoi, että antaa uuden ajan. Jos tyttö antaa luvan, olen tervetullut mukaan seuraavaan tapaamiseen, mutta päätös on hänen, en aio vinkua mukaan. Tyttö näyttää ja kuulostaa nyt vähemmän ahdistuneelta ja puhe soljuu ainakin toistaiseksi entiseen malliin. Alan tajuta, että paraneminen ei ole ollenkaan niin nousujohteista ja erilaisiin tilanteisiin on varauduttava. Toivon, että tyttöni jaksaa sinnitellä yli vaikeiden vaiheiden ja iloita hyvistä jaksoista. Samoin minä ja muut perheenjäsenensä, häntä tukien.
Sairastuin itse bulimiaan 17 vuotiaana. Puoli vuotta kesti ennenkuin uskalsin kertoa tärkeimmille ihmisilleni. Poikaystävälleni ja äidilleni. Molemmat olivat todella järkyttyneitä, evätkä uskoneet kuinka paha ongelmani oli (asuin jo tuolloin yksin, niin kukaan ei ollut valvomassa syömisiäni). He vain vannottivat lupaamaan, etten tee sitä enää. Mutta kuinka olisin voinut luvata sitä heille, kun en voinut luvata sitä itsellenikään? Tämän jälkeen uusista oireista kertominen vaikeutui huomattavasti. 18 vuotiaana oireet hieman helpottivat, oksensin vain noin kerran viikossa. kun täytin 19, olin monta kuukautta oksentamatta. Sitten se alkoi taas, masennuin, ja oloni oli todella paha. Silloin pakotin äitini varaamaan minulle ajan psykiatrilta. Nyt olen juuri täyttänyt 20, ja syönyt masennukseen ja bulimiaan tarkoitettuja lääkkeitä lääkärissä käynnistäni asti, noin puoli vuotta. Ne ovat tasoittaneet oloani, ja vähentäneet huomattavasti ahmimieni ruokien määrää, mutta oksntamiseen jää yllättävästi koukkuun. Siitä on niin vaikea päästä eroon.
On hienoa, että olet järjestänyt tyttäresi hoitoon, ja otat asian vakavasti. Se varmasti auttaa häntä paranemaan. Älä ikinä pyydä häntä lupaamaan lopettamaan. Anna hänen tajuta kuinka kaunis ja ihana hän on ilman mitään tolkuttomia laihdutuskuureja. Bulimiasta toipuminen on pitkä prosessi, ja takapakkeja varmasti tulee. Läheisten tuki auttaa varmasti. Puhu hänen kanssaan, mutta älä koskaan syyttele, utele tai pakota. Älä puhu terveellisestä ruuasta tai kauhistele hänen syömiään ruokia. Älä ylipäätään puhu ruuasta mitään, puhu hänen olostaan ja tuntemuksistaan. Parantuminen alkaa hänen omasta tahdostaan ja siihen vain ammattiauttajat osaavat vaikuttaa.
Pyydä tytärtäsi etsimään esim. netistä tietoa ja kuvia bulimiasta kaikessa rauhassa. Minua ne ainakin järkyttivät ja auttoivat lopettamaan jatkuvan oksentelun.
Toivottavasti tilanne helpottaa, ja tyttäresi paranee täysin. Jos mieltäsi painaa vielä jokin aiheeseen liittyvä asia, vastaan mielelläni. Tsemppiä!
Kiitos kullanarvoisista neuvoistasi. Emme puhu ruoasta sen enempää kuin aikaisemminkaan. Tietoisesti emme kysele häneltä sen enempää kuin muiltakaan lapsiltamme, mitä hän on syönyt ja kuinka paljon. Jos molemmat vanhemmat tulevat töistä viiden jälkeen, kysymme toki "oletteko jo syöneet makaronilaatikkoa jääkaapista", mutta sehän on normaalia. Syömishäiriöistä kertovaa ohjelmaa katselimme sohvalla yhdessä ilman erityistä sopimusta ja ilman mitään kommentteja. Tunnelma ei ollut edes vaivautunut. On hyvä tietää, mitä paineita turhautunut tiuskaisu tms. saattaa syömishäiriöisessä aiheuttaa. Olen iloinen, että joku saman kokenut osaa asettua toisen asemaan ja neuvoillaan opastaa meitä huolen täyttämiä vanhempia aiheuttamasta tahattomasti lisää ahdistusta. KIITOS!!
Samaa neuvon minäkin, siis olemaan avoin asian suhteen. Kerro siis että tiedät hänen oksentavan, mutta älä anna hänen luulla, että vaatisit häneltä jotain. Ole vaan tukena. Olet jo varmaan ottanut selvää bulimiasta, osaat siis varmasti tukea häntä syömään säännöllisesti ja hyvin, mikä hillitsee ahmimisen tarvetta ja sitne oksentamista.
Tiedän, että välillä tuntuu siltä,että faktat valuu syömishäiriöisen korvista ulos , mutta kyllä sinne päähän jotain jääkin jos jaksaa vaan faktoista muistuttaa.
Mitä enemmän faktoja tuputtaa, sitä pahempi mieli syömishäiriöiselle tulee. Hän aivan varmasti tietää itsekin, mikä on terveellistä ja miten Pitäisi syödä. Hän ei vain kykene siihen. Tuntuu todella pahalta, jos läheiset, luotettavat ihmiset yrittävät vaatia jotain mihin ei pysty. Syömishäiriöinen tuntee tällöin, ettei ole niin hyvä kuin häneltä vaaditaan. Tämä vain pahentaa kierrettä.
Omalla kohdallani ainakin näin. Älä tarkkaile syömisiä, jätä se syömishäiriöisen ja ammattilaisten väliseksi asiaksi. Jutelkaa vain tunteista ja pahasta olosta, ja yritä lohduttaa. Älä puutu syömisiin. Bulimiaa ei tarvitse hyväksyä, eikä pidäkään, mutta siitä ei pidä myöskään jauhaa.