Onko tämä sosiaalisten tilanteiden pelkoa?
Olen pienenä (n. 3-6v.) ollut rohkea ja jutellut paljon tuntemattomien kanssa, enkä edes vauvana paljon vierastanut. Odottamattomissa tilanteissa (joissa temperamentti paljastuu) käyttäydyn myös varmasti, eli minun ei kai pitäisi olla temperamentiltani ujo? Olen kuitenkin viipynyt enemmän tai vähemmän ujona sellaiset 9 vuotta. Olen miettinyt kamalasti mitä muut ajattelevat, hikoillut käsistä esim. sukulaistenkin luona, vältellyt bussimatkoja vähänkin tuntemattomien kavereiden seurassa, punastellut turhasta, pelännyt puhua jne. Ja koko ajan on ollut se sama typerä ajatus, että mitä muut ajattelevat! Eihän sillä pitäisi olla mitään merkitystä. Ei se ihan tuollaista ole ollut kaikkina vuosina, mutta liiallista itsetietoisuutta on kumminkin.
Ujoksi aloin siis muuttumaan jo joskus esikouluiässä, ehkä siksi kun olin tottunut olemaan perhepäivähoidossa, ja pelkäsin suurempia lapsiryhmiä. Lisäksi on ollut koulussa syrjimistä ja tietysti oma liika herkkyyteni (mm. käsienpesuneuroosia on ollut jo 6-vuotiaana). Nykyään ujous on karissut, mutta liika jännittäminen ei (onko sellainen yhdistelmä mahdollista?). Tuntuu että ehkä jopa pystyisin pitämään suurenkin puheen, vaikka kyllä siinä kädet tärisisi. Pidän keskusteluista, mutta kahdenkeskeiset sellaiset vähänkin tuntemattomien kanssa ovat tuskaa, koska en KEKSI mitään puhuttavaa! Johtunee varmaan liiallisesta jännittämisestä. Ja tiettyjen ihmisten kanssa ei tee aina mieli jutella ollenkaan, vaikka ei jännittäisikään. Silti kotona kaikkein tutuimpien kanssa juttelen yleensä liikaakin. En tajua yhtään itseäni. Pitäisikö minut luokitella temperamentiltani epäsosiaaliseksi (koska ei tee mieli puhua joillekin), sosiaaliseksi (koska olen pienenä ollut) vai ujoksi, koska olen ehkä "sairastunut" sosiaalisten tilanteiden pelkoon? Olisi mukavaa jos joku ymmärtäisi tätä murrosikäistä ipanaa, joka etsii itseänsä. Tiedän että täällä on ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin.
Olen pienenä (n. 3-6v.) ollut rohkea ja jutellut paljon tuntemattomien kanssa, enkä edes vauvana paljon vierastanut. Odottamattomissa tilanteissa (joissa temperamentti paljastuu) käyttäydyn myös varmasti, eli minun ei kai pitäisi olla temperamentiltani ujo? Olen kuitenkin viipynyt enemmän tai vähemmän ujona sellaiset 9 vuotta. Olen miettinyt kamalasti mitä muut ajattelevat, hikoillut käsistä esim. sukulaistenkin luona, vältellyt bussimatkoja vähänkin tuntemattomien kavereiden seurassa, punastellut turhasta, pelännyt puhua jne. Ja koko ajan on ollut se sama typerä ajatus, että mitä muut ajattelevat! Eihän sillä pitäisi olla mitään merkitystä. Ei se ihan tuollaista ole ollut kaikkina vuosina, mutta liiallista itsetietoisuutta on kumminkin.
Ujoksi aloin siis muuttumaan jo joskus esikouluiässä, ehkä siksi kun olin tottunut olemaan perhepäivähoidossa, ja pelkäsin suurempia lapsiryhmiä. Lisäksi on ollut koulussa syrjimistä ja tietysti oma liika herkkyyteni (mm. käsienpesuneuroosia on ollut jo 6-vuotiaana). Nykyään ujous on karissut, mutta liika jännittäminen ei (onko sellainen yhdistelmä mahdollista?). Tuntuu että ehkä jopa pystyisin pitämään suurenkin puheen, vaikka kyllä siinä kädet tärisisi. Pidän keskusteluista, mutta kahdenkeskeiset sellaiset vähänkin tuntemattomien kanssa ovat tuskaa, koska en KEKSI mitään puhuttavaa! Johtunee varmaan liiallisesta jännittämisestä. Ja tiettyjen ihmisten kanssa ei tee aina mieli jutella ollenkaan, vaikka ei jännittäisikään. Silti kotona kaikkein tutuimpien kanssa juttelen yleensä liikaakin. En tajua yhtään itseäni. Pitäisikö minut luokitella temperamentiltani epäsosiaaliseksi (koska ei tee mieli puhua joillekin), sosiaaliseksi (koska olen pienenä ollut) vai ujoksi, koska olen ehkä "sairastunut" sosiaalisten tilanteiden pelkoon? Olisi mukavaa jos joku ymmärtäisi tätä murrosikäistä ipanaa, joka etsii itseänsä. Tiedän että täällä on ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hankihan itsellesi vähän tietoa ja näkemystä, näistä voisi olla apua:
TEMPERAMENTTI : IHMISEN YKSILÖLLISYYS KELTIKANGAS-JÄRVINEN, LIISA 2004
KOHTI PARASTA! : MUUTOKSEN KIRJA VAROVAISILLE, EPÄILIJÖILLE JA TURHAUTUNEILLE HARJU, KRISTIINA 2004
UJOUDESTA, YKSINÄISYYDESTÄ MATTILA, JUHANI 2004
Oletko juuri murrosikäinen? Vaikutat kyllä paljon kypsemmältä.
Itseään ei välttämättä tarvitse luokitella miksikään, vaikka se niin mukavalta ja helpolta ratkaisulta tuntuisikin. Minä en ainakaan usko kenenkään pohjimmiltaan olevan esim. ujo tai sosiaalinen, vaan uskon, että ihmiset muuttuu ja nämäkin ominaisuudet mahdollisesti tulevat ja menevät.
Älä siis yritä luoda itsestäsi mitään kokonaisvaltaista kuvaa sen perusteella millainen joskus olet ollut. Tärkeintä on se, millainen olet nyt. Ainakin tällaisessa tilanteessa, missä pyrit määrittelemään itseäsi muuttuvien ominaisuuksien pohjalta.
Mutta säilytä tuo arvokas asenne! Tutki ja tutkaile, mieti ja pohdi, kyseenalaista ja analysoi. Sellaisia ihmisiä, joilla on kykyä ja uskallusta tutustua itseen rehellisesti ja kokonaisvaltaisesti ei ole paljoa. Olo voi joskus tuntua erilaiselta kuin muut, mutta uskon, että oikealla tiellä olet varmasti.
Onnea elämääsi, murrosikäinen ipana! (: