ja niiden kanssa opettelu elämämään voi tuntua kaukaiselta ajatukselta, kun juuri on saanut diagnoosin epilepsia.
Elämän tosiasiat,että en ole terve enkä tule koskaan olemaankaan täytyy myös hyväksyä. Elämää on kuitenkin jatkettava ja sairauden kanssa on opittava elämään vaikka kohtaustilanne on kuinka paha ja et sairauttasi hyväksyisikään.
Hyväksyttyäsi sairautesi ja ollessasi sen kanssa "sujut", ei kymmenet joka viikkoiset kohtaukset haittaa elämääsi juuri lainkaan kun olet hyväksynyt sen mitä olet ja et keskitä kaikkea energiaasi ajattelemaan "Minulla on epilepsia, en ole kuin muut.Elämä on yhtä helvettiä, jatkuvaa lääkkeiden syöntiä ja kohtausta kohtauksen perään ja ennakkotunteet siihen vielä kaupanpäälle"
Olen hyväksynyt sairauteni jo heti muutama vuosi sen toteamisen jälkeen eli 21 vuotta sitten. Meillä ei itketä eikä masennuta kohtauksista eikä ennakkotunteista vaikka olo on kuinka surkea, vaan katsotaan kohti tulevaisuutta. Tavaksi on tullut jo nauraa jälkeenpäin mitä se ansku on saanut taas aikaiseksi, näyttänyt talkkarille paljasta pintaa,puuttuuko hampaita vai onko kuset mennyt alle.
Kävin epilepsialiiton kokouksessa ja olin siellä ainut, joka hyväksyy oman sairautensa ja sen aiheuttaman haitan. Sairaushan voisi olla syöpä tai jokin hitaasti tappava sairaus. Itseasiassa minullahan on mahdollisesti kasvain päässä mitä ei voi leikata,kuka tietää. En keskitä energiaani ajattelemaan onko se hyvälaatuinen vai ei, koska siellä se on ja pysyy.
Elämän tosiasiat,että en ole terve enkä tule koskaan olemaankaan täytyy myös hyväksyä. Elämää on kuitenkin jatkettava ja sairauden kanssa on opittava elämään vaikka kohtaustilanne on kuinka paha ja et sairauttasi hyväksyisikään.
Hyväksyttyäsi sairautesi ja ollessasi sen kanssa "sujut", ei kymmenet joka viikkoiset kohtaukset haittaa elämääsi juuri lainkaan kun olet hyväksynyt sen mitä olet ja et keskitä kaikkea energiaasi ajattelemaan "Minulla on epilepsia, en ole kuin muut.Elämä on yhtä helvettiä, jatkuvaa lääkkeiden syöntiä ja kohtausta kohtauksen perään ja ennakkotunteet siihen vielä kaupanpäälle"
Olen hyväksynyt sairauteni jo heti muutama vuosi sen toteamisen jälkeen eli 21 vuotta sitten. Meillä ei itketä eikä masennuta kohtauksista eikä ennakkotunteista vaikka olo on kuinka surkea, vaan katsotaan kohti tulevaisuutta. Tavaksi on tullut jo nauraa jälkeenpäin mitä se ansku on saanut taas aikaiseksi, näyttänyt talkkarille paljasta pintaa,puuttuuko hampaita vai onko kuset mennyt alle.
Kävin epilepsialiiton kokouksessa ja olin siellä ainut, joka hyväksyy oman sairautensa ja sen aiheuttaman haitan. Sairaushan voisi olla syöpä tai jokin hitaasti tappava sairaus. Itseasiassa minullahan on mahdollisesti kasvain päässä mitä ei voi leikata,kuka tietää. En keskitä energiaani ajattelemaan onko se hyvälaatuinen vai ei, koska siellä se on ja pysyy.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Ei haittaa elämää ei pätkän vertaa, kun joutuu makaamaan sängyssä about koko ajan! Ei, mähän voin koko ajan viettää ihan norkkia elämää. Sä oot joskus niin lapsellinen, ettei mitää rajaa!
Oon samaa mieltä molempien kanssa..Ihmiset on erilaisia ja on erilaisia luonteita..Se vaikuttaa eniten miten yksilö omaksuu sairautensa. Ihmiset kokee asioita eri arvosina ja toisille sairaus voi olla kun koko maailma ja toisille ihan olan kohautus, joten asioiden kokemuksien perusteella meistä kasvaa tälläsiä aika pitkälti kun mitä ollaan. Toiset häpeää jopa jos on kahvitahra paidalla kun liikkuu yleisissä paikoissa, joten miten sellainen ihminen voisi olla helpolla myöskään sinut epilepsian kanssa. Toinen iso asia on minkälainen epilepsia on, kun niitä on todella erilaisia, mutta me voimme kokea vaan sen omamme. Voin kokemuksesta sanoo, että olen vähän päässyt "ylös" masennuksesta, mutta jossellanen tulee niin se voi viedä todella alas, ja pitäs pystyä vaan pitään ittensä koossa ja saada tukea. Sanon näin, että varmasti on helpompaa elää jos hyväksyy sairauden, mutta se ei ole helppoa, eikä varsinkaan yhtä helppoa tai vaikeeta kaikille.
Lopeta tuo haukkuminen, vaikka itselläsi on paha olo. Tuskin se omaa oloasi helpottaa. Eiköhän se ole lapsellinen itse tai tyhmä, joka toista lapselliseksi sanoo.
*Stupid as a stupid says*.
osuva nimimerkki itsellesi.
Jatkaakseni joskus aikaisemmin palstalla oirehtinutta mantraa "tämä palsta": vaikuttaa siltä, että tämä palsta on vain vahvoille epiläisille, heikoilla tänne ei liene asiaa.
Kommentti lapsellisuudesta oli mielestäni ehkä vähän "lapsellinen", mutta ymmärrän tilanteesi hyvin. Ja siinä mielessä tiedän miltä tuntuu lukea tuollaista. Vaikka itse joku onkin sairautensa hyväksynyt, ei se tarkoita että kaikkien pitäisi pomppia innoissaan samalla asenteella. Se on perseestä silloin kun se on perseestä. Eikä sille mitään voi. Itsekin makasin pitkään kotona ja itkin varmaan joka toinen päivä pahaa oloani. Ei siihen mikään auttanut, ei kenenkään kannustus tai sanomiset. Se polku pitää kyllä itse taivaltaa ja yrittää pärjätä päivästä toiseen... rankkaa se on, mutta ei se varmaan sinunkaan kohdalla kestä ikuisesti, toivon ja uskon niin! Itselläni on nyt hyvä tilanne, ja olen siinä suhteessa onnellinen. Lääkkeiden aiheuttama väsymys masentaa edelleen, eikä se auta asiaa kun joku sanoo, että käy lenkillä tms. Hemmetti kun ei joinakin päivinä jaksa edes nousta sohvalta pukeakseen lenkkikuteita päälle! Ja ymmärtääkö kaverit jos en jaksa lähteä kahville koulun jälkeen, vaan haluan mennä kotiin makaamaan sohvalle koko illaksi? Ei... Tod.näk. ottavat asian niin, ettei kiinnosta nähdä heitä... Meni vähän aiheen sivusta, mutta... Suurin osa varmasti ymmärtää sen, että elämästä on joskus vaikea nauttia kun se on välillä pelkkää p*skaa... Pakko vaan yrittää jaksaa sen verran kun pystyy! JA yritä sinäkin jaksaa, äläkä välitä jos joku yrittää omia ajatuksiaan tai oloaan pakottaa... Voimia!
*****
tyydytystä tuosta Hugon ja minun haukkumisesta?
sanonut että kenenkään pitäisi sairautensa hyväksyä,vaan todennut että asian hyväksymisen jälkeen elämä on paljon helpompaa.
alempana viestiketjussa. Jos et ole lukenut, niin toivon, että luet.
hyväksyy ajan kanssa ja nyt
Tellellä on vaikea aika menossa =(
Jokainen kokee yksilöllisesti
voimansa ja alussa on vaikeaa
etenkin jos ei sängystä ylös pääse.
Eli nyt vain papiksi lukemaan, joka edellyttää, että teologiaa luet. Asenne oli hyvin saarnaavainen ja itse ainakin valehtelisin, että hyväksyisin sairauden, mutta eri asia, että sen kanssa on kyllä oppinut elämään. Se lienee sitä hyväksyntää, jota voi odottaa. En koskaan tule hyväksymään maailman pahuutta tai syöpää tai muuta, se on periksiantamista mielestäni. Se hyväksymis sana pitää sanallaan luovuttamisen. Tiedän niin monta syöpään sairastunuttakin, jotka eivät hyväksy sairauttaan ja hyvä niin, jaksavat taistella, vaikka ei ole voimia.
Eriasia on kyllä sitten, että jos ei osaa elää itsensä kanssa ja tulee psyykkisiä ongelmia, jos uppiniskaisuus aiheuttaa sen, että seinät kaatuvat päälle. Toivottavasti järki kuitenkin säilyy päässä ja osaa hoitaa itseään ja saa kavereilta tukea.
Itse ainakin olen kavereilteni kohdalta niin hyväksytty kuin olla ja voi. Vaikka kaverini ovat terveitä, niin heillä on taas terveen ongelmat ja muutkin. Ei meistä kukaan näköjään ole terve, jos alkaa katsomaan, että minkälaisia persoonia.
Kyllä sairaus koskettaa varmaan jokaista jossain vaiheessa elämää ja etkö ansku olekaan 22-vuotias, kun 21 vuotta sitten hyväksyit sairauden? Tosin tämä voisi selittää hyväksymisesi helppouden, sillä jos yksivuotiaasta on sairastanut, niin ei tiedä parremmasta. Monella sairaus on suhteellisesti kova pala terveeseen elämään ja näin yleensä varmaan on, että sairaus puhkeaa vasta myöhemmin.
ateistista pappia tulla.
Mikäli henkkareista oikein laskein ikää on tähän mennessä kertynyt 23- vuotta ja epilepsia on synnynnäinen tai tullut ensimmäisen elinvuoden aikana jolloin aivoissa voi tapahtua vielä rakenteellisia muutoksia. epilepsia on kuitenkin todettu vasta 9-vuotiaana, mutta olen jo useamman vuoden tätä aiemmin oirehtinut.
Olet mielestäni ihan oikeassa tuon kanssa, että onko sairaus ollut lapsesta lähtien vai puhjennut vasta aikuis-iällä. Tämä on hyvin merkittävä tekijä asian hyväksyntään.
peitätkö sairautesi kovuudellasi!
tuntea ihminen muuta kuin internetin välityksellä, ennen kuin alkaa tekemään hätiköityjä johtopäätöksiä.
Termpperamenttinen voin kyllä olla ja olenkin mutta kova ja kylmä en ole.
On päiviä, jolloin piuhat palavat ihan totaalisesti, kun kaikki voimat on loppu :(
Et suinkaan ole lapsellinen, vaan elämääsi muokkaava nainen!
Poimin Hesarin kuukausiliitteestä Huhtikuu 2007 itseäni kuvaavia haukkumanimiä (teoksesta Maailman lintujen suomenkieliset nimet; BirdLife Suomi ry 2006):
- viiksipuhkoja
- naukukäpinkäinen
- sarviromisko
- paksunokkauikku
- rääkkähaikara
- rämerääkkiäinen
- kenkänokka
Lisää ehdotuksia otetaan vastaan.
Hieman asian vierestä, mutta hytkyin naurusta niin hillittömästi, että pakko sanoa!
Telle, et ainakaan ole "ihan menetetty tapaus", kun voit harrastaa noin loistavaa huumoria itsestäsi! Tosin en tiedä, kannattaako itseään morkata noin kovasti, mutta linnunnimet ovat kerrassaan kihelmöiviä!!
Kävisikö Lehtokurppa? Lintuja voi bongata, mutta itse en niitä bongaa. Tarkat kiikarit kyllä olisi muuten hyvä hommata.
Ei kuulu aiheeseen, mutta korjasin juuri pyörän kumin hikihatussa ja kahden pennin säästäjä sai aikaan 100 euron vahingon. Renkaan sain paikalleen ja kumin vaihdettu päällyskumeineen, mutta kaikki vitun vaihteiston osat lenteli sikinsokin ja en parhaista yrityksistä huolimatta saanut niitä kasaankursittua, vaikka yritin. Aina ei voi onnistua.
Niin, älä viitsi todellakaan haukkua Anskua Telle vai Jaanakka vai mikä lie oletkaan. Et varmasti siitä mitään kostu. Satutat lähinnä vaan itseäsi. Tuskin minunkaan haukkuminen hyödyttää, mutta jos se helpottaa, niin siitä vaan.
*Pantas edes yrittänyttä*.
on täällä muidenkin välillä käynyt linjat kuumana. Niin kuin ehkä huomasit, pyysin jo anteeksi.
Suuri ele sinulta lisätä listaan lehtokurppa, se kun kuulostaa enemmänkin hellimänimeltä.
En mä jaksa suakaan enää haukkua, koiraksi pian muutun.
t. Sä olet sitten historianopinnoissasi kohdassa "Isä-Aurinkoinen" ;)
Niin, aiheeseen.
Mielestäni on turha vääntää kättä pitäisikö epilepsiansa hyväksyä vai ei. Jokainen on yksilö, jokaisen epilepsia on vähän erilainen, jokainen kokee maailmansa vähän eri tavalla. Tämä päteen "terveisiinkin"; ihmiset ajattelevat, tuntevat ja toimivat samankaltaisissa tilanteissa hyvin eri tavoin.
Faktaa on kuitenkin, että suurimmalla osalla meillä täällä keskustelua käyvistä on epilepsia. Mielestäni sairauden "hyväksyminen" on ihan ensimmäiseksi sen tosiasian tunnustamista, että sairaus on. Minulla on epilepsia. Entä sitten? "Hyväksymisestä" tulee usein kiistanaihe siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä, miten omaan epilepsiaan "pitäisi" suhtautua -tosiasiasta tulee asennekysymys, ja meidän ihmisten asenteisiin taas vaikuttavat niin monet asiat: luonne, tausta, perhe ja ystävät, yhteiskunta...muutaman mainitakseni. Asenne omaa sairautta kohtaan tietenkin ratkaisee taas, miten sen kanssa, ja voiko sen kanssa, elää, ja millaista elämää.
Itse haen vielä omaa suhtautumistani tähän sairauteen. Mutta olen päässyt ainakin alkuun: epilepsia on.
Paasikivi hoki, että tosiasioiden hyväksymisessä alkaa viisaus ja puhut niin asiaa taas, että hienoa luettavaa.
Itse ajattelen, että tosiaan tosiasiat pitää hyväksyä, mutta kun ajattelee, että mitä Paasikivikin tarkoitti tosiasoilla, niin sehän oli sitä, että ollaan Neuvostoliiton naapurimaa ja siitä lähti sitten käyntiin nöyristelevä asenne eli suomettuminen, mitä kaikki ei vieläkään myönnä. Mielestäni tämä linja taasen johti mm. siihen, että Jeltsin tarjosi Koivistolle Karjalaa ja Koivisto torjui sen palauttamisen Suomelle.
Yhteenveto: Tosiasiat on todellakin todellakin suhteellisia ja paljon noita arvoja ja eri tilanteita. Kenelle sopii mikäkin. Joillekin ei sovi mikään.
Sen voin sanoa, että aikaa myöten näköjään epilepsiaan suhtautuu täysin omana identiteettinään ja onhan se tuonut hirvittävästi rikkauttakin elämään. Kuten Uuno Kailas kirjoitti yhdessä runossaaan:"Tuskien saappailla taivalsi nuori ja vanhempana on oppinut rakastamaan omia haavojansa.
kahta eri sanaa tarvitaan: hyväksyminen ja suhtautuminen. Olen kyllä hyväksynyt epilepsiani; kuinkas minä tavallinen talliainen voisin väittää vastaan kaiken maailman käyriä ja kippuroita, jotka "filmeissä" näkyvät.
Suhtautuminen mielestäni pääsee käyntiin vasta sitten, kun voi tehdä muutakin kuin maata sängyn pohjalla. Jos kaikki aika menee vain makoiluun, ei ole voimia loihtia suhtautumistaan. Ja, niin kuin sanoit, meitä on joka lähtöön! Omaa suhtautumistani auttavat ymmärtävä mies ja suku; kyllä kaikki on nyt kiinni minusta itsestäni! Kunhan tästä tokenen, uskon myös saavani tarvittavaa perspektiiviä asioiden käsittelyyn.
Vaikeampi hyväksyä sairauttaan
jos lääkitykset tökkii heti
alusta lähtien ja ongelmia on
oman olonsa kanssa.
Mitä enemmän on vaikeuksia
alussa sitä hankalampaa epi
on kunnes saadaan lääkitys
tasapainoon ja voi taas alkaa
elämään normaalia tervettä elämää.
Hienoja pohdintoja, Hugo.
Tosiasiat ovat mielestäni suhteellisia vain siinä valossa, missä niitä kuka ja milloinkin tarkastelee. Epilepsia-niminen tosiasia on ja pysyy, mutta totta tosiaan näyttäytyy eri lailla henkilöstä ja ajasta riippuen. Sain tänään kohtauksen, olo on paska ja v¤¤uttaa, mielestäni koko sairaus on syvemmältä kuin laki sallii. Huomenna oloni on kuitenkin mitä hurmaavin, otan etäisyyttä ja ajattelen "Epilepsiahan on ihan ok, tulee pohdittua syntyjä syviä, asioita, mihin muuten ei aikaansa panisi".
Samalla tavallahan se kadunvarrella kasvava kukkakin näyttäytyy upeimmillaan aurinkoisella mielellä ohi kävellessäni, ja varsin ruppanan kokoon kuihtuneelta kun kävelen ohi edellispäivän kohtausta manatessani.
Kuitenkin kukka on.
Tästä pääsisi helpolla aasinsillalla kysymykseen Onko objektiivista maailmaa olemassa tms. Jatkakoon tästä ken tuntee kutsumusta.
Jotenkin aavistan Anskun kohdalla miksi
hyväksyt :)) ? ja miksi hyväksyn minäkin.
Mitä rakkain harrastus johon voi uppoutua todella.
Olen myös aika huono ja en ole niinkään työssä
silti hyväksyn ja eipä ole ainut sairaus.
Ymmärrän esim Telleä jos on vuoteessa, siihen joutuu jo huumoria keksimään kunnolla.
mikä ei muutu vaikka kuinka vihaisin itseäni, epilepsiaa ja kuinka asiasta kiukuttelisin. Se on asia jonka kanssa täytyy oppia elämään ja hyväksyminen on osa sitä että pystyn pysymään työelämässä. Hyväksyminen on tullut minulle aina melkein luonnostaan tosin ala-asteella jotain ongelmia.
Nyt on kiire täytyy mennnä!