Hei!
Olen 24-vuotias mies, ja minun on vaikea jutella ihmisten kanssa. Oli kyseessä sitten omat vanhemmat, kaverit jne. Pystyn kyllä jutella, mutta se tilanne alkaa ahdistamaan niin paljon, että menen lukkoon ja toivon vain, että tilanne päättyisi nopeasti.
En pysty oikein keskittymään mihinkään ja muutenkin elämä on vaikeaa. Joka ikinen päivä, jota elän vaatii minulta todella paljon. Mikään ei oikein huvita. Tuntuu etten jaksa enää. Itsemurhaa olen miettinyt, mutta en aio tehdä sitä.
Kunpa joku osaisi auttaa minua. Tahtoisin päästä eroon tästä sairaudesta tai mikä lieneekään. Internetistä katsoin tietoa sairaudestani ja parhaiten sopi ERISTÄYTYVÄ PERSOONALLISUUS.
Eli juuri keskustelut ja vastaavat ahdistavat.
Olen henkisesti niin loppu etten tiedä mitä tehdä.
Onko muilla samoja "oireita"?
Kiitos!
Olen 24-vuotias mies, ja minun on vaikea jutella ihmisten kanssa. Oli kyseessä sitten omat vanhemmat, kaverit jne. Pystyn kyllä jutella, mutta se tilanne alkaa ahdistamaan niin paljon, että menen lukkoon ja toivon vain, että tilanne päättyisi nopeasti.
En pysty oikein keskittymään mihinkään ja muutenkin elämä on vaikeaa. Joka ikinen päivä, jota elän vaatii minulta todella paljon. Mikään ei oikein huvita. Tuntuu etten jaksa enää. Itsemurhaa olen miettinyt, mutta en aio tehdä sitä.
Kunpa joku osaisi auttaa minua. Tahtoisin päästä eroon tästä sairaudesta tai mikä lieneekään. Internetistä katsoin tietoa sairaudestani ja parhaiten sopi ERISTÄYTYVÄ PERSOONALLISUUS.
Eli juuri keskustelut ja vastaavat ahdistavat.
Olen henkisesti niin loppu etten tiedä mitä tehdä.
Onko muilla samoja "oireita"?
Kiitos!
Vastaukset 22
Vanhimmat
Olen itse 19 v. mies ja mulla on pitkään ollu vähän sama ongelma. Ei ole kyllä oikein kaveritakaan ongelman takia. Tuntuu, ettei ketään kiinnosta mun sanomiset, joten en uskalla sanoa oikein mitään. Se on sitä itsetunnon puutetta, joka ei kehity, jos ei uskalla puhua mitään.
Ei ole "tsemppaaminenkaan" paljon auttanut. Lääkkeitä olen tosin kokeillut, ne lievittivät ahdistusta jonkin verran, mut itse ongelma jäi. Onko sulla muuten paljon sosiaalista elämää?
Musta toi ongelma, eli sosiaalisten tilanteiden pelko vaan pahenee, jos nyhjää liikaa kotona, et eristäytyä ei ainakaan kannata.
Harrastatko liikuntaa (joukkue-,tennis,ym.)? Ainakin mulla se on vähentänyt jännittämistä vähäksi aikaa.
sama juttu mulla. Eipä mullakaan ole kavereita paljon. Yritän kavereiden kanssa olla niinkuin ei olisi mitään ongelmaa itsellä mutta kyllä se näkyy kuitenkin. Sosiaalista elämää ei paljon ole, varsinkaan nyt kun olen työtön. Seurustelen kyllä ja asutaan yhdessä mutta sama juttu se on hänenkin kanssa eli ahdistaa edes jutella :( Olen siitä hänelle kertonut mutta hän menee niin vaikeaksi aina kun asiasta mainitsen. Hän ei oikein ymmärrä mitä tämä sairaus tarkoittaa. Tämä sairaus täytyy itse kokea, jotta sen voi tajuta täysin. Liikuntaa en harrasta kun ei mikään muukaan oikein huvita. Sängystä nouseminenkin on jo tarpeeksi vaikeaa. Joudun siis joka päivä ponnistelemaan että jaksan edes elää. Ei tarvitse kun ruokakaupassa käydä niin se on jo suuri teko, ahdistaa sielläkin niin paljon :(
Olen vajaa parikymppinen nainen ja kärsin samasta ongelmasta. Tosi vaikeaa puhua kenellekään kun en tiedä miten "pitäisi" jutella ja se ahdistaa. Töissä tuntuu siltä ettei musta oikein pidetä, en osaa jutella työkavereille mitään järkevää. Mietin aina jälkeenpäin että sanoinko taas jotain idioottimaista ja häpeän itseäni. Työpaikan vaihtaminen ei minun kohdallani auta, joka paikassa on sama ongelma. Ainoa ihminen jolle voin olla oma itseni on kihlattuni. Hän ei tosin ymmärrä ongelmaani ja käskee vain olla stressaamatta. Stressiä en siedä yhtään. Olen ajatellut ammattilaisen luo puhumaan menemistä, mutta en kehtaa....
ihan sama juttu minullakin. Olen aina luullut että olen ainoa jolla kyseinen ongelma on mutta "kiva" että muillakin on. Itse häpeän myös itseäni, enkä voi puhua kenenkään kanssa mistään ilman ahdistusta. Olen myös miettinyt lääkäriin menenmistä, mutta se tuntuu niin vaikealta. Minunkaan kihlattuni ei minua tämän asian osalta ymmärrä. Hän vaan sanoo, että mene lääkäriin jos siltä tuntuu. Olen huutanutkin hänelle monesta asiasta vaikka ei olisi niin rumasti tarvinnut tehdä. On vaan niin raskasta elää kun aivot raksuttavat jotain ihan tyhjänpäiväistä asiaa.
Minäkin tunnun menettävän hermoni tosi helposti ja suutun kihlatulleni. En tiedä kuinka kauan se jaksaa. Olen aina ollut tälläinen mutta nyt tuntuu että se on vaan pahentunut. Illalla ajattelen viimeisenä ennen nukahtamista näitä ongelmia ja aamulla ensimmäisenä kun herään. Koko ajan vaan tulee mieleen että koska tää loppuu? Koska mä voisin luottaa itseeni sen verran ja olla ajattelematta tyhmiä? Välillä mä yritän miettiä että paskan marjat muista, jos ei tykkää niin ei tykkää, mutta ei sekään auta.
Psykologille meno tuntuu järkevältä, mutta taas mä mietin että mitä se psykologi ajattelee:) Tuntuu hauskalta mutta ei ole. Tää on pieni paikkakunta ja lähes kaikki tuntee toisensa.
Tosi "kiva" ku on joku muukin tällainen ongelmallinen tapaus:)
joo ihan sama juttu minullakin. Itse myös ajattelen JUURI noin =) aika hassua, että joku muukin tekee samoin =) joo eihän tämä hauskaa todellakaan ole, mutta onneksi voi edes jutella teidän kanssa jotka tiedätte millaista on elää tämän asian kanssa. Kilahtunni ei minua ymmärrä kyllä yhtään. Tuntuu että toistan vaan samoja asioita koko ajan kun tätä kirjotan =)
Sen lisäksi, että oon koko ajan muutenkin tosi ahdistunut ja stressaantunut, niin mua stressaa se ettei mulla ole oikeastaan mitään haaveita tai mitään päämääriä elämässä. Mulla ei ole ollut toiveammattia tai muuta sellaista. Mulla on merkonomi tutkinto ja tällä hetkellä mulla on työ kaupassa. En todellakaan haluaisi jumittua sinne, mutta pelkään että niin käy kun ei ole haaveita oikein mistään. Tuntuu että mä en kuitenkaan pärjäisi missään "vaativissa" hommissa kun tuollakin on välillä vaikeeta. Toisaalta olen ollut aina hyvä koulussa, mutta kun ei ole kiinnostusta opiskella. Siellä nää ongelmat olis vielä kamalampia kun pitäisi tehdä koko ajan yhteistyötä muiden kanssa ja olla niin seurallinen. Kokeilin opiskelijaelämää jo kerran ammattikorkeassa ja lopetin kun siitä ei tullut mitään...
ja taas sama juttu kun mulla, lopetin myös koulun tämän takia
Voimme viestin perusteella todeta, että et kärsi eristäytyvästä persoonallisuudesta, vaan estyneestä persoonallisuudesta.
Eristäytyvä on ikään kuin kuihtunut tunteettomaan tilaan.Sitä ei innostaisi mennä puhelemaan ongelmistaan.Sinä häpeät. Eristäytyvälle persoonalle ei ole noloa myöntää häpeällisiä asioita, mutta muut syyt kuin nolous saattavat pitää hänen kuontalonsa ummessa.
Jostain sitä itseluottamusta pitäisi saada.
Tuntuu vaan, ettei mikään auta.
Ei pääse sinuiksi itsensä kanssa.
Puheet jää kurkkuun ja tulee epävarmasti.
Ei voi avata suutaan, kuulostamatta typerältä.
Muutkin sen huomaa ja yleensä jääkin ulkopuolelle keskusteluista.
Jotain juttua jos joskus innostuu kertomaan, niin sekin yleensä unohtuu kesken tai kuulostaa ainakin täysin typerälle.
Mutta mikä pahinta. Ei edes kiinnosta nuo juttelut, vaan niihin yrittää osallistua vaan siksi, että olisi normaali. Siis jossain tapahtumissa esim. häät ym.. työpaikalla.
Jos taas ei ole "normaali", niin ahdistaa.
Kai sitten olen epäsosiaalinen eristäytyjä.
Jos joskus jossain onnistuu, niin sekään ei paljon auta, kun tietää seuraavalla kerralla todennäköisesti epäonnistuvan. Elämä on jatkuvaa tuskailua noiden tilanteiden kanssa. Ahdistaa jo etukäteen tulevat jutut joihin on mentävä.
Tulee levoton olo ja toivoo aina että kaikki mihin joutuu mukaan loppuisi nopeasti.
Sukutapahtumat on pahimpia. Niissä on pakko yrittää jotenkin edustaa itseään ja se onnistuu yleensä huonosti, vaikka kuinka yrittäisi olla rento. Ei vaan sanat tule, niinkun pitää.
Huonommuuden tunne piinaa.
Enpä tosiaan osaa auttaa.
Onhan niitä terapioita sun muita, muttei ole riitävästi intoa mennä sellaisiin.
Sitten vasta luuseriolo tulisikin, luulen.
Jo pelkästä ajatuksesta.
Kai se vaan on sinnittävä ja toivottava, että ajan kanssa tulisi sitä itseluottamusta.
Rohkeasti mukaan kaikenmaailman juttuihin, kai se siitä.
Tosiaan on huojentavaa kuulla etten ole ainoa! Mä olen miettinyt että yhtä surkeeta tapausta kuin minä tuskin on olemassa. Pelkkiä epäonnistumisia ja nolauksia. Töppäyksiä töppäysten perään.
Ärsyttävintä on, kun joku neuvoo olemaan oma itsensä. Sen ku tietäis, että mikä on mun oma itseni. Onko mun oma itseni tosiaan se idiootti, joka musta aina muiden aikana löytyy, vai mikä...
Voi että ku sais vaihtaa elämää jonkun kans niin vaihtaisin heti!
mä olen myös miettinyt että ei varmaan yhtään näin surkeaa tapausta ole olemassakaan =) nyt tuli jopa hymy kasvoille kun luin sun tekstiä, muistuttaa TÄYSIN omaa elämää =)
Vaikka tätä ei todellakaan kellekään toivoisi niin on mukava kuulla että jossakin on joku toinen samanlainen tapaus ku mä. Ootko sä muuten töissä jossakin? Mä oon kyllä niin väärän alan valinnu, asiakaspalvelu ei ehkä olis mulle se paras vaihtis.
Mulla on kihlatun lisäks enää yks ystävä, jolle voi jutella, vaikka sekään ei kyllä ota tätä ihan vakavasti. Sanoo vaan etten mä saisi aina vähätellä itseäni. Oon kyllä tosi onnellinen että oon tavannu sen. En kyllä yleensä näistä asioista hirveästi sille juttele, mutta on kiva saada muutakin ajateltavaa kun kuuntelee muiden murheita. Vähän liian harvoin mä kuitenkin tapaan sitä, tuntuu ettei vaan aika riitä vaikka haluais.
En ole töissä. Kaks kuukautta oon ollu työtön ja nyt alkais ens viikolla työt. Jännittää kyl mennä kun kaikki ihan vieraita tyyppejä ja sit ku tietää millasta se tulee olemaan tän mun ahdistuksen kanssa.
Mä olin ennen kanssa asiakaspalvelussa töissä ja sielläkin ahdisti kyllä, mutta kun oli kokoajan niin kiire niin ei hirveesti kerennyt ajatella mitään vaikka se sellasta söheltämistä olikin =D
Joo toi kavereiden komentti on aika tuttua. Ne ei vaan osaa suhtautua asiaan niinkuin itse toivoisi niiden suhtautuvan. Ne vaan luulee, että me liioitellaan tai jotain. Tosiasia on, että tää on älyttömän rankaa elämää, enkä todellakaan toivo tämmöstä elämää kenellekään.
Kiva kuulla että oot töitä löytänyt. Kiireiset päivät on kaikkein parhaita kun ei ehdi miettiä niin kauheasti. Minkä alan töitä sä meet tekemään?
mua auttaa hiukan kun käy ulkona kävelemässä ja samalla musiikin kuuntelu. Ennen harrastin paljonkin liikuntaa mutta nyt on jääny vähän turhan vähälle.
juu kyl se kiire vähän auttaa mut taas toisaalta kiire saa mut ainakin menemään ihan sekaisin, säntäilen vaan sinne ja tänne =D
Mä meen yhelle tehtaalle töihin, itsestäni liikaa paljastamatta =)
Juu ei sen paremmin tartte kertoo ihan vaan mielenkiinnosta kysyin.
pistä tänne viestii miten sulla menee, käyn sillon tällön lukemassa. Tänään mulla on vapaapäivä, siks hengailen täällä vähän väliä. Tarkoitus olis pian lähteä ulos.
Onnea nyt kuitenkin..
juu laitan =)
Mä oon tässä pessyt pyykkejä sun muuta koko päivän, pakko touhuta jotain ettei aivot ala taas raksuttaan jotain tyhmää =D
Mut hyvät päivän jatkot =) palataan =)
Älä ikinä mieti itsemurhaa. Se ei ole kunniakas tapa kuolla. Itse olen myös eristäytyvä persoonallisuus, ujo, arka ja en uskalla aukoa suutani, vähintään läheisten ystävien seurassa, joita ei ole montaa.
En osaa oikein auttaa, sillä en itse ole saanut apua. Kaiken kukkuraksi, on ahtaan paikankammo. *jee* sitä paitsi, olen vasta 14 vuotta. *virn*
Kuulostat enemmänkin estyneeltä persoonalta.
Ette te kyllä mitään eristäytyviä persoonallisuuksia ole. Eristäytyvä persoonallisuus ei pelkää sosiaalisia tilanteita, häntä vain ei kiinnosta.
Autistia ei todellakaan kiinnosta, käsittääkseni eristäytyvä persoonallisuus on juuri surullinen siitä, että toivoisi pystyvänsä samoihin asioihin kuin muutkin, mutta ei vain pysty eikä kykene.
Jos persoonallisuuden piirteet tai persoonallisuushäiriö haittaavat elämää nuorena, niin kannattaa avoimesti hakeutua terapiaan. Joko tk-kautta tai yksityisesti jos varaa. Parikin kirjoittajaa mielestäni on täysin oikeutettu KELA:n kustantamaan pitkäkestoiseen psykoterapiaan. Siis jos omat oireet, toiminnanrajoitukset ja sanoisinko pakkoajatukset haittaavat jokapäiväistä elämää, ihan turha työntää päätä puskaan ja valehdella itselleen ettei tässä mitään ongelmaa ole. Oletteko miettineet mm. miten kauan se kihlattu jaksaa nykyisen olomuotonne kanssa ja jos ei jaksa, niin mitä sitten? Kihloissa olevana voisi juuri olla hyvä aika hakeutua terapiaan? Terapian alkua saattaa auttaa lääkitys, pelkkä lääke harvempia varmaan auttaa pysyvästi.
Parempaa jatkoa itsekullekin! Elämä on lyhyt, mahdollisuudet valuvat käsistä jos jää piehtaroimaan omien rajoitusten aiheuttamaan kuoppaan. Lisää itsetuntemusta ja toimintakeinoja hankkimalla elämä sujuu paremmin. Kuolema se lopulta tulee itsekullekin, mietipä nyt miltä tuntuu katsella kahdeksankymppisenä elämäänsä taaksepäin, niin että voi olla tyytyväinen elettyyn, koettuun. Olenko eristäytymällä saavuttanut toiveeni, unelmani, elänyt tyydyttävää ja iloa tuovaa elämää?