Puranpa sydäntäni tällä palstalla, kun muutakaan kanavaa ei ole. Eli minua on ruvennut ahdistamaan KAUHEASTI mieheni 7-vuotias lapsi edellisestä suhteesta.
Lapsi käy meillä (vain) joka toinen viikonloppu, mutta mieheni on tuona aikana kaikin tavoin korvaamassa "menetettyä aikaa" lapsensa kanssa. 7-vuotiasta kohdellaan kuin pikkuvauvaa, hyvä ettei pyllyäkin käydä vielä pyyhkimässä:( Minä tunnen itseni - nyt näin raskaana ollessa - yhä yksinäisemmäksi ja ulkopuolisemmaksi. Minä olen aivan stressaantunut jo valmiiksi ennen lapsen tuloa meille.
Mitä mieltä olette? Voinko esim. vaatia mieheltäni enemmän minun huomioimista nyt, kun tulisi "toimia raskaana olevan ehdoilla"? Eli siis siten, kuin meillä olisi jo uusi tulokas - vauva, jonka ehdoilla sitten piakkoin tulemme toimimaan.
Entä mitä aktiviteetteja voisin kehitellä itselleni näin raskaana ollessa siksi aikaa kun näillä kahdella on omat juttunsa (kun tokihan miehen pitää saada viettää "laatuaikaa" myös oman lapsensa kanssa)?
Lapsi käy meillä (vain) joka toinen viikonloppu, mutta mieheni on tuona aikana kaikin tavoin korvaamassa "menetettyä aikaa" lapsensa kanssa. 7-vuotiasta kohdellaan kuin pikkuvauvaa, hyvä ettei pyllyäkin käydä vielä pyyhkimässä:( Minä tunnen itseni - nyt näin raskaana ollessa - yhä yksinäisemmäksi ja ulkopuolisemmaksi. Minä olen aivan stressaantunut jo valmiiksi ennen lapsen tuloa meille.
Mitä mieltä olette? Voinko esim. vaatia mieheltäni enemmän minun huomioimista nyt, kun tulisi "toimia raskaana olevan ehdoilla"? Eli siis siten, kuin meillä olisi jo uusi tulokas - vauva, jonka ehdoilla sitten piakkoin tulemme toimimaan.
Entä mitä aktiviteetteja voisin kehitellä itselleni näin raskaana ollessa siksi aikaa kun näillä kahdella on omat juttunsa (kun tokihan miehen pitää saada viettää "laatuaikaa" myös oman lapsensa kanssa)?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Elät aika samanlaisessa tilanteessa kuin minäkin, muutamalla pikku erolla kuitenkin. Minulla on hieman erilainen ongelma mutta:
Miehelläni on myös 7 vuotias poika sekä 4 vuotias tyttö. Hekin joka toinen v-loppu meillä. Miehen kanssa tulee nyt yhteinen lapsi, olen rv 26 1 eli heinäkuussa saamme perheenlisäystä:) Tämä on minulle ensimmäinen, olen 22v, mies 35v.
Minun ongelmani oli hetken aikaa se, että mies oli ympäri vuorokauden töissä ja sain olla AINA yksin. Välillä epäilin toista naista vaikka tiesinkin että mies on töissä. Mielikuvitus vain oli niin vilkas ja sitä on niin herkkäkin välillä..
Samalla ongelmana on ollut nämä lapset, jotka eivät sinänsä ole ongelma, vaan heidän käyttäytymisensä. Ymmärrän että eronneiden lapset kärsivät, olen itsekin kärsinyt kun vanhempani erosivat.. Olin jatkuvasti surullinen ja kipeä. Nämä lapset reagoivat niin, että riehuvat, tappelevat, huutavat, kiroavat ja uhkailevat, ovat väkivaltaisia ja agressiivisia. Välillä oikein pelkään, varsinkin tätä 7 vuotiasta poikaa. On tosi paha suustaan ja uhannut myös lyödä vatsaani (kun sietää että siellä vauva)
Isä ei saa lapsia aisoihin, minä vielä vähemmän:( Lasten äiti ei halua nähdä totuutta, ja osittain myös mieheni kieltää asian vaikka tietääkin lasten pahan olon. Meillä nämä lasten v-loput ovat todella rankkoja ja raskaita. Mieheni on tirauttanut kyyneleitä asian takia, niin myös minä. Välillä en pysty olemaan kotona lainkaan lasten ollessa täällä, lähden äitini luokse kyläilemään tai muuten vaan kävelylle..
Tätä on oikeasti niin vaikea selittääkin, kukaan ei oikeasti voi saada sitä oikeaa käsitystä tästä kirjoituksestani, elämä on välillä niin yhtä helvettiä. Meillä on myös pari pientä kisua joita kumpikin lapsista rääkkää ihan silmittömästi. Kaikenlisäksi puolet väsyneempänä tätä ei meinaa kestää..
Eli vähän eri ongelma kuin sinulla, mutta uusperheen vaikeus tässäkin piilee. Jos minulla olisi yhtään rohkeutta ja valtaa ojentaa näitä lapsia sen tekisin, mutten oikein edes osaa.. Mies yrittää mutta usein epäonnistuu sillä lapset eivät vain yksinkertaisesti tottele. Käyn lastenpsykiatrian työntekijöiden juttusilla n. kerran viikossa, samoin mielenterveystoimistossa.. Nyt olenkin kertonut siellä tästä perhe-helvetistä jo toivoisinkin että myös nämä lapset saisivat apua.
Moikka!
Luin juttuasi melkein raivon vallassa. Mielestäni kenenkään ei pidä sietää moista käytöstä omassa kodissaan. Siis herranjumala jos lapsia joutuu jo pelätä. Ja se, että kidutetaan eläimiä ja uhkaillaan vanhempia! Sen on ehdottomasti loputtava, älkää sietäkö missään tilanteessa. Nyt on niin, että ensisijaisesti kyseiset toiminnot on saatava loppumaan alkuunsa. Eli yhdessä isin kanssa mietitte tavan miten toimia kun jompikumpi muksuista käyttäytyy esim. väkivaltaisesti. Esim. viette vaikka huoneeseen istumaan ja ulos ette päästä ennen kuin on ainakin rauhoituttu ja mieluusti pyytänyt anteeksi. Pääasia, että te olette ne aikuiset ja määräätte kaapin paikan. Ja älä mitään yritä komentaa vaan palauta yksinkertaisesti valta itsellesi ja miehellesi. Vaikka ensi kerralla kun tulevat teille. Istutte heti alas ja kerrotte uusista yhteisistä pelisäännöistä. Ja mitä tehdään jos niitä rikotaan. Ja niistä ei sitten saa poiketa. Mutta tärkeä linkki tässä olisi nyt myös lasten äiti. Koska lapset viettävät suurimman osan ajastaan siellä, hänen asenteensa on myös ratkaiseva. Laita miehesi ja vähän pikaisesti järjestämään keskeyttämätön kunnon keskustelutuokio exän kanssa. Lasten asioista on puhuttava! Ja sovittava joitain yhteisiä rajoja yms. Nyt teidän on pakko lopettaa surkuttelu ja aloittaa ihan tosissaan toimimaan. Näytä vaikka tämä kirjoitus miehellesi jos olet samaa mieltä. Olet kovin hyväsydämmisen ja empaattisen oloinen ihminen. Sinun täytyy nyt vaan alkaa arvostaa enemmän itseäsi ja tulevaisuuttanne. Olen varma, että saatte asianne kuntoon kun teette kunnon toimintasuunnitelman. Voi olla että hyviä muutoksia näkyy lyhyessäkin ajassa. Mutta laitatte sen eksän myös ruotuun! Tsemppiä kovasti ja kaikkea hyvää kevääseen teille.
Tiedän että jokin vääryys tässä piilee.. Ei varmaankaan ns."normaalissa" kodissa hajoteta paikkoja kokoajan, olla väkivaltaisia, kiristetä ja uhkailla lähdöllä kotoa pois jos ei saa mitä haluaa ja rääkätä omia lemmikkejä.. Tämä on kieltämätää surullista ja pistää myös vihaksi välillä.. ja lujaa.
Koska mies ei aina ymmärrä minua tässä asiassa, heittäydyn kokonaan muihin juttuihin ja annan silloin miehen tehdä lastensa kanssa mitä tykkää, oman osani olen yrittänyt aina tehdä. Silloin huomaan kuinka myös mieheni pinna pikkuhiljaa kiristyy ja hän väsyy.. Sulkeutuu kuoreensa ja kun kysyn mikä on, onko jokin hätänä? Hän sanoo että ei enää tahdo jaksaa.. Olen niin surullinen miehenikin puolesta.
Lasten äiti vihaa minua joten hänen kanssaan en esim. minä pysty lasten asioista keskustelemaan, mies on jotenkin saamaton ja olen patistanut häntä tosissaan keskustelemaan eksänsä kanssa tästä touhusta, mutta ei.. ainoaksi keinoksi olen huomannut enää tuon oman mielenterveystoimiston ja muun toiminnan joka tukee minua tässä ensimmäisessä raskaudessani.
Vaikeaa on ja vaikeammaksi muuttuu koko ajan, onneksi olen itse saanut keskusteluapua että jaksan, lapsetkin vaan sitä tuntuis tarvitsevan, tai ainakin jotain, mutta minkäs teen kun kumpikaan vanhempi "ei näe" missä mennään ja kun itse en voi määräillä täällä lasten jutuista..:( Huoh...
Ymmärrän hyvin ulkopuolisuuden tunteesi, itsekin aloin seurustella miehen kanssa, jolla oli 12-vuotias poika edellisestä avioliitosta. Pojan kanssa asiat vielä sujuivat, mutta hirveän ulkopuoliseksi tunsin itseni siksi, että mieheni oli niin paljon tekemisissä entisen vaimonsa kanssa - kaikki lomat, joulut ym. piti sopia tämän exän kanssa, eikä meidän perhe tuntunut siksi "oikealta" perheeltä. Sen vaan voin sanoa, että ulkopuolisuuden tunne häviää vähitellen ajan myötä, ja yhteisen lapsen saaminen varmaan muuttaa hieman miehesikin näkökantoja.
Mutta ihan heti voisit tehdä hänelle selväksi kaksi asiaa: 1) Raskaana oleva nainen tarvitsee mieheltään enemmän huomiota kuin ennen. 2) Lapsen viikonloppuvierailuista ei saa tulla mitään hemmottelu-superlaatuaikahuviretkiä, sillä se ei ole reilua ketään kohtaan. Lapsen äiti joutuu vastaamaan arjesta ja lapsen kasvatuksesta, ja sitten joka toinen viikonloppu isä panee käyntiin hemmottelushownsa, jolla ei ole mitään tekemistä oikean arjen kanssa. Vaikka yksi viikonloppu kahdessa viikossa onkin vähän ja miehesi varmasti kokee että hänellä on paljon hyvitettävänään, niin sen on oltava samanlaista arkea kuin mitä lapsi kokee äitinsä luona, muuten hänen suhteensa vanhempiinsa ei kehity normaalisti. Isästä tulee supervanhempi jonka kanssa on aina hauskaa ja äitistä ikävä käskijä. Tälle on heti saatava loppu! Luulen että kun miehesi tajuaa tämän ja alkaa elää sen mukaisesti, niin sinunkaan ei tarvitse tuntea itsesi niin ulkopuoliseksi vaan voitte kolmistaan elää normaalia arkea ja tutustut itsekin paremmin lapseen. Lapsen läsnäollessa miehesi ei missään nimessä saa olla niin kuin sinua ei olisikaan vaan hänen tulee osoittaa selkeästi lapselleen että nyt hänen elämässään on uusi nainen ja kohta uusi lapsikin.
Rohkaisevaa, inhimillistä ja aikuismaista palautetta!