Lapsen hankkiminen on iso päätös. Olen itse saanut omat lapseni nuorena, en kuitenkaan teininä. Olen ollut heidän kanssaan väsynyt ja masentunut ja lopulta kuitenkin aina olen pärjännyt. Lapsilla on ollut turvaa, ruokaa ja vaatteet, itse jäin hyvin vähälle "hoivalle" kun lapset olivat pieniä. No, siitä on aikaa ja kun katselen taapäin, olen vain hurjan onnellinen siitä, että jaksoin silloin.
Varsinkin olen sen tajunnut sen jälkeen kun meidän perhe lisääntyi ns. sijoitetuilla lapsilla. Lasten äiti oli 17 kun ensimmäinen syntyi, ja jotain jäi kai häneltä kesken, vuosien jaksamisen jälkeen tuli niin suuri väsy, että lapset jäivät selviämään yksinään ja tässä tulos.
En halua pelotella suotta, vaan ravistella aiheesta, vaikka tiedän omasta kokemuksesta (itsestäni siis) että nuorena sitä luulee tietävänsä ja jaksavansa kaiken - pitäkää varanne, hoitakaa lapsenne ja hoitakaa itsenne, kuitenkin niin, että lapsen etu on turvattava ensin ;) Älkää päästäkö väsymystä siihen pisteeseen, että voimia on lähdettävä hakemaan baarista ja lapset jäävät yksin kotiin.
Voimia kaikille!!!
Varsinkin olen sen tajunnut sen jälkeen kun meidän perhe lisääntyi ns. sijoitetuilla lapsilla. Lasten äiti oli 17 kun ensimmäinen syntyi, ja jotain jäi kai häneltä kesken, vuosien jaksamisen jälkeen tuli niin suuri väsy, että lapset jäivät selviämään yksinään ja tässä tulos.
En halua pelotella suotta, vaan ravistella aiheesta, vaikka tiedän omasta kokemuksesta (itsestäni siis) että nuorena sitä luulee tietävänsä ja jaksavansa kaiken - pitäkää varanne, hoitakaa lapsenne ja hoitakaa itsenne, kuitenkin niin, että lapsen etu on turvattava ensin ;) Älkää päästäkö väsymystä siihen pisteeseen, että voimia on lähdettävä hakemaan baarista ja lapset jäävät yksin kotiin.
Voimia kaikille!!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
kirjoitus näiden kaikkien mollaavien viestien sijaan.olen itse saanut esikon 18vuotiaana ja tämän "uuden tulokkaan" ihan vähän aikaa sitten 20vuotiaana.oikeassa olet että on rankkoja päiviä. esikon kanssa pärjäsin loistavasti,paremmin kun osasin kuvitella vaikka esikon isä ei mukana matkassa ole ollutkaan.sain aina apua isältäni ja äidiltäni ja missään vaiheessa ei näkynyt väsymyksen merkkejä,mutta nyt kun lapsia on kaksi,isäni kuollut,äidin ajan vie työ,omat lapset ja viikonloppuisin mies ja oma mieheni ei paljoa kotitöistä tai yhteisestä ajasta perusta rupeaa jo väsymyksen merkkejä näkymään.huomaan sen siitä että olen ärtynyt miehelleni päivittäin,en jaksa harrastaa oikeastaan mitään vaikka mieleni tekisi ja esikoisen uhman/kyselyiän takia on yhteenottoja hänenkin kanssa tullut,mutta olen kuitenkin oppinut pyytämään apua tarvittaessa.käyn esim.aamupäivisin mummuni luona jotta saisin juoda kahvin rauhassa ja lukea lehden kun hän leikkii lasten kanssa,kun mieheni tulee kotiin jätän yleensä toisen lapsista hänelle ja lähden toisen kanssa ulos lenkeilemään (vaikka miehelläni olisi kuinka muuta puuhaa) tai oman äitini luo kylään ja olen hakenut kouluun jotta pääsisin hieman irti tästä koti arjesta ja saisin muutakin ajteltavaa,olen myös rohkeasti puhunut asioista neuvolassa ja kysellyt ohjeita kasvatukseen ja voin sanoa muillekin nuorille äideille että nämä auttavat arjessa eteenpäin.puhukaa vaan rohkeasti siellä neuvolassa asioista ei ne teitä kieroon katso vaan antavat hyviä neuvoja,käykää kylässä ja ihmisten ilmoilla ja antakaa välillä miehenne hoitaa lapsia.käykää vaikka yksin kaupalla niin olo helpoittuu huomattavasti ja sellaiset joiden mies ei oikeen jaksa olla mukana niin yrittäkää jutella ja saada hänetkin välillä hemmottelemaan!!!
Olen 4kk ikäisen pojan nuori äiti,isä ei ole kuvioissa ollenkaan,eli elellään kahdestaan pojan kanssa. Kyllä mahtuu niitä oikein väsyttäviä päiviä viikkoon,kun ei jaksaisi edes vaatetta vaihtaa itselle.Vauvan tarpeista kun ei tingitä,niin omat hommat jää vähän nurkkaan rankimpina hetkinä.Omat vanhempani ovat lähes päivittäin apuna ja se onkin tärkeää ihan oman jaksamiseni kannalta. Tosiaan sitä omaa aikaa kannattaa johonkin saada mahtumaan,minulle se on juuri se,että saisi kahvikupposen juoda,tiskit tiskata rauhassa,siivoilla muutenkin tai levätä vaan tekemättä mitään. Jaksaa selvästi paremmin,kun saa lepohetkisiä :) Lapsen saaminen on todellakin isoa asia,suuri vastuu. Mutta kyllä siitä voi selvitäkkin oikein hyvin :) Ei vaadi itseltään liikoja ja osaa pyytää apua. Mitä siitäkin tulisi,jos minä yrittäisin vain yksin kaiken hoitaa ja kieltäisin ympäriltäni kaiken avun ja tuen? Yrittäisin todistella jotenkin,että kyllä minä yksin pärjään aivan helposti. Se menisi siihen,että pinna olisi koko ajan kireällä ja kun joku tulisi kyläilemään,esittäisin että kaikki on vallan mainiosti. Apua on lupa pyytää todellakin,kun sitä tarvitsee,kaikesta ei tarvitse selvitä yksin sankarina.
Lämpimiä päiviä kaikille :)