Rintasyöpähoitojen vuoksi tukka on lähtenyt.Kotona käytän yleensä pipoa ja peruukkia joskus. Ihmisten ilmoille laitan peruukin päähän.
Olimme lähdössä koko perhe kaupungille syömään. kysyinkin meidän nuorelta vain jotain puhuakseni :Täytyykö minun laittaa peruukki päähän?
Nuori ei vielä ehtinyt vastata kun isänsä tuiskaisi: mitäs sinä sitten päähäsi laitat?
Vastasin : voinhan laittaa vaikka pipon.
Mieheni tiuskaisi siihen :mitäs sen peruukin ostit, kun et sitä käytä?
Kihahti vetet silmiin ja ajattelin, etten pysty lähtemääbn syömään. Mutta nieleskelin ja sanoin älä ala riiteleen. Mies lopetti siihen.
Oli paha mieli mutta en halunnut olla lähtemättä syömään, ettei lapsille olisi tullut paha mieli myös.
En yleensä valita ja ruikuta. Tuntui kuitenkin miehen ärhentely liikaa.
Olimme lähdössä koko perhe kaupungille syömään. kysyinkin meidän nuorelta vain jotain puhuakseni :Täytyykö minun laittaa peruukki päähän?
Nuori ei vielä ehtinyt vastata kun isänsä tuiskaisi: mitäs sinä sitten päähäsi laitat?
Vastasin : voinhan laittaa vaikka pipon.
Mieheni tiuskaisi siihen :mitäs sen peruukin ostit, kun et sitä käytä?
Kihahti vetet silmiin ja ajattelin, etten pysty lähtemääbn syömään. Mutta nieleskelin ja sanoin älä ala riiteleen. Mies lopetti siihen.
Oli paha mieli mutta en halunnut olla lähtemättä syömään, ettei lapsille olisi tullut paha mieli myös.
En yleensä valita ja ruikuta. Tuntui kuitenkin miehen ärhentely liikaa.
Vastaukset 41
Vanhimmat
miehet eivät aina jaksa tai halua ymmärtää tätä meidän sairautta.
Minun mieheni ei kysele mitään, kuinka voin, olen sanonut mitä haluat tietää sairaudesta.Hän vastaa, minulle riittää semitä olet kertonut.
Ihmettelen , että hän ei koskaan ala itse puhua asiasta mitään.
Onkohan se kuitenkin miehille raskas asia.Ja vähän hiljasempi mies vaan pohtii yksin tai sitten ei.Älä pahoita mieltäsi ,et ole yksin .
Kiitos edelliselle viestistä. Koitetaan kestää aviomiehen äyskimiset tämän kaiken lisäksi. Ensi kerralla koitan ärähtää takasin, jos hoksaan. Usein tulee vasta jälkikäteen sopivat sanat mieleen ja silloin on jo myöhäistä.
Miehet, kun on kipeitä, ne kyllä valittaa ja on niin surkeita.
Jos mieheni olisi näin sairas, kyllä siitä huolehtisin, että olisi mukava muuten olla.
Minun mieheni ei koskaan kysele mitään sairaudestani, en ymmärrä miten voi olla niin välipitämätön. Tämä on niin vaikeaa, en uskalla oikein ajatellakaan, kun samassa jo yritän ohittaa ko asian..... mielessäni.
Toivon sinulle voimia jaksamiseen.
Ettekö tiedä, miten miehet ajattelee?? No, ei kaikki, mutta...
SITÄ ei ole, mistä ei puhuta!!!
Kyllä minä oisin jo tuossa vaiheessa täräyttänyt sanoilla takaisin. Sinun ei tarvii tuollasta kohtelua sietää,varsinkin kun tarvitsisit sitä tukea. Älä kysele enää mitään,vaan tee niin kuin itsestäsi tuntuu hyvälle. Minä liikun nykyään huivi päässä enkä kysele keneltäkään mitään. Sitä paitsi eihän siitä peruukista mitään tarvinnu maksaa. Kotona oon ilman mitään päässä ja jos se jota kuta häiritsee,niin katsokoot muualle. Nyt häntä pystyy ja nenä kans. Ole ylpeä itsestäsi ja tee niin kuin itse tahdot. Hassuja noi miehet. Paukuttele takas vaan. Sulla on muutenkin kestämistä ja rankkaa.
Annas kun mää vähä jututan sun miestäs..... ärripurri....
2 kuukautta sitten yritin mielenterveys toimistoon aikaa,en ole vieläkään saanut.Täytyy vissiin käydä siellä paikan päällä,jos vaikka ovat unohtaneet ?Kyllä tässä aika yksin on,ei perhettäkään voi rassata.
Kiitos ihmesopalle symppiksesta viestistä.
hei
kyllä mun ymmärtääkseni syöpäpotilaalle kuuluu saada ihan sieltä hoitavan sairaalan kautta mielenterveystukea!! eikä mitää kahden kuukauden odotteluja jonkun muun puljun jonoissa.
Voitko ottaa yhteyttä sinne sinua hoitaneeseen sairaalaan, ja kysellä sitä kautta sitä mielenterveystuen saantia. Jospa sieltä vaikka soittaisivat ja kiirehtisivät sitä paikallista toimistoa.
Kyllä itselleni on ollut älyttömästi apua siitä psykiatrisen hoitajan keskustelutuesta, mitä sain hoitojen aikana ja myös jälkeenpäin se on jatkunut.
yritä vaan jaksaa ottaa selvää ja puskea asian kanssa eteenpäin, tsemppiä!
Sairastuminen vie niin valtavasti henkisiä voimavaroja, että takuulla jokainen siinä masentuukin. Apua on saatavilla, ja jos vaan jaksat olla asiasi hoitaja niin nopeammin saat tukea.
Jaksailemisiin, ja toiveikkaita ajatuksia!
Oletko ajatellut, että sinun mies saattaa olla peloissaan ja hätääntynyt tästä sairaudesta? Voihan olla, että muutoksen pelko saa hänellä tunteet pintaan ja ukon ärhentelemään. Ei hän varmaan tarkoita olla tahallaan ilkeä, mutta ei osaa järjellä käsitellä tätä sairautta.
Minun rintasyöpä todettiin 23.3. ja odotan nyt leikkausta. Itse en osaa olla kovinkaan huolissani, vaan jatkan elämää kuten tähänkin saakka. Olen puhunut asiasta ihan avoimesti niin kotona, kuin työssäkin ja huomannut, että nämä vierellä kulkijat ovat reagoineet sairauteeni minua voimakkaammin. Tietämättömyys aiheuttaa tuskaa ja epätietoisuutta, joten juttele sen miehesi kanssa hoitojen vaiheesta ja ole tarpeen mukaan itsekäs, eli älä välitä muiden mielipiteistä, ei edes oman perheen.
Tämä sairaus on pieni takapakki pitkässä juoksussa ja tästä on hyvät edellytykset parantua. Aurinkoista päivää ja hyvää mieltä sinulle!
ajattelin noilla linjoilla kuin sinäkin. Mutta huomasin , että enemmän jouduin antamaan tukea lähimmilleni ja joku ystävänikin lopetti yhteyden pidon. Siinä varmaan onkin jonkun moinen hätä ja epätietoisuus tulevasta vaikka kuinka antaisi kaiken sen tiedon mikä itselläkin on.Hoitoni ovat loppuvaiheessa ja koko ajan olen elänyt normaalia elämää, sairautta suremaatta.Sinulla on leikkaus edessä, se on ihan iisi juttu, ei tarvitse ollenkaan jännittää.
Ja kaikki jatkohoidot myös tuolla sinun asenteellasi. Onnea matkaan..
syöpäyhdistykseltä niitä oppaista, ainakin opas syöpään sairastuneen läheisille sekä nuoen perheen selviytymisopas voisivat olla miehellesikin hyvää luettavaa.
Itse otin mieheni mukaan kaikille lääkärikäynneille siitä saakka, kun diagnoosini varmistui. Hän on myös mahdollisuuksiensa mukaan kuljettanut minua hoidoissa ja SAANUT sillä tavalla osallistua sairauteeni. Joskus puhuminen vain on vaikeaa, kun itsekin on ahdistunut. Mutta mukaanotto pitää miehenkin tilanteen tasalla ja ainakin meidän kohdallamme jotkut lääkärit ovat olleet kiinnostuneita myös mieheni jaksamisesta, eivät vain minun.
Toki niitä äänenkorottamisia sattuu silloin tällöin, kuten ennen sairastumistanikin, mutta huomattavasti harvemmin sentään, eivätkä ne ole liittyneet sairauteeni tai sen mukanaan tulleisiin muutoksiin mitenkään, vaan arkisiin asioihin.
Sinun miestäsi varmaan omalla tavallaan pelottaa esimerkiksi kaljuutesi, se on niin selkeä näkyvä merkki sairaudestasi - myös ulkopuolisille. Ehkä hän siksi hermostui, tuskin hän sillä tarkoitti ettet olisi hänelle vähintäin yhtä tärkeä kuin ennenkin.
Voithan sanoa hänelle, että SINÄ olet tavallista herkempi mieleltäsi nyt ja pahoitat mielesi helpommin kuin ennen. Ehkä HÄN sitten ymmärtäisi jatkossa suhtautua hellemmin, eikä sinun tarvisi syyttää häntä mistään :)
Joo, kyllä meillä on kaikki mahdolliset esitteet syövästä ja mieheni jopa ne lukenutkin.
On kuljettanut hoitoihinkin jne.
Pitää kaljuani jopa mukavana siilinä, ei se siitä ole kiinni.
On vain niin äksyä laatua tämä mieheni, aina joskus pitää äyskiä kun on väsynyt ja muutenkin sapettaa. Minä olen hyvä kaatoallas.
En yleensä syyttele suotta mutta nyt vain vähän oli paha mieli ja halusin sitä purkaa näin netissä.
on muutenkin hyvä keino purkaa pahaa mieltä.Minäkin olen sellainen rauhaa rakastava,en yleensä halua riidellä,jos vaikkapa aviopuoliso minulle ärhäntelee,mitä luultavasti kaikki miehet joskus tekee,niin minä en mene siihen mukaan,mieluummin vaikenen ja sitten alan kirjoittaa. Ja huomattavasti vuosien varrella on miehen ärhäntelyt vähentyneet näin,enkä minäkään ole sisälle kiukkuani padonnut,olen kirjoittanut sen ulos. Nyt kun molemmat olemme syöpää sairastaneet,ja yhteisiä vuosiakin on lähes 30,on miehenkin turha kiukuttelulähes loppunut. Omaa pahaa mieltään ne miehet vain purkaa.Ja oma vaimo se lähinnä on,eivät viitsi naapurin muijallekaan mennä äksyilemään,,
Kriisi, jonka sairastuminen aiheuttaa, tulee hieman viiveellä läheisissä. Itse olen sairastanut reumaa 2,5 vuotta. Siinä noin reilun kk päästä sairauden alusta, sanoin äidilleni, että meillä on lähisukulaiseni kanssa samat oireet, joten pakko tämän on reumaa olla. Vastaus oli päin naamaa huudettu siis oikeasti HUUDETTU: "Ei toi mitään reumaa voi olla!"
Että tulikin siitä sitten hyvä mieli :(
Vasta myöhemmin olen tajunnut, että kieltovaihe, jonka juuri olin itse ohittanut ja ruvennut karvaasti nielemään totuutta, oli äidilläni vielä päällä.
Kaverini, olin silloin 25 kun sairastuin, eivät sairaudesta muuta tienneet, kun että se on "jotain kolotusta" eivätkä ymmärtäneet minua yhtään. Tosin en heiltä hirveästi apua pyytänytkään mutta olisin silti edes joskus odottanut jotain tekstarikyselyä voinnista. Ei ole tullut ensimmäistäkään tähänkään päivään mennessä. Edes yhtä! Miettikää sitä.
Vasta noin kahden vuoden jälkeen kaverini ovat ruvenneet näkemään, mistä tässä sairaudessa on kyse. Itse olen infonnut. Eivät ole netistä vaivautuneet koskaan hakeneet tietoa. Heistä yksi on myöntänyt, ettei tiennyt alussa asiasta mitään ja ymmärtää vasta nyt minun huoliani. Kuitenkaan hän ei muuten ole innoissaan kuuntelemaan minua, joten en ole vaivannut. Olen ollut yksin koko sairausajan henkisesti.Olen myös sinkku.
Nyt siis kaksi vuotta on kulunut. Surutyöni, jonka vakavasti sairastuminen aiheuttaa, olen käsitellyt. Nyt mietityttää enemmän arki. Työn saaminen huonossa kunnossa yms. mutta ei itse sairaus enää. Vasta tämän kahden vuoden jälkeen olen alkanut saada jotain empatiaa kavereiltani, en silti suoranaista apua. Äitinikin jo pystyy keskustelemaan realiteeteista.
Eli siis raaka totuus mielestäni on se, että apua ei saa, silloin kuin sitä eniten tarvitsee, koska läheiset ihmiset ovat aina edellisessä vaiheessa surutyössä - tai he eivät tiedä asiasta mitään tai heitä kiinnosta, jolloin heitä ei enää kavereiksi tarvitse laskeakaan. Yksin on rämmittävä.
Tsemppiä siihen!
Sinulle, joka olet sairastanut reumaa 2,5 vuotta haluaisin kertoa, että tutustu Tohtori Tolosen sivuihin. Siellä esim. Hainrustouute auttaa nivelreuman hoidossa!
Saanko kysyä, että onko sinulla syöpää? Olen kuullut, että usein syöpäpotilailla on reumaa. Itselläni on syöpä ja reumaoireita.
Niin minäkin olen hiljaa, kun ukko alkaa riiteleen. Olen jotenkin niin lamaantunut, etten osaa oikein mitään sanoa. Jos jotain sanon, mies huutaa silmät täyteen, että en osaa mitään sanoa. Käytös on niin hyökkäävää.
Joskus harvoin suutun todella ja annan tulla mutta ei se kauaa auta.
Yleensä kanssa kirjoittelen pahan mieleni vihkoon. Joskus ajattelen polttaa vihon ja toisinaan ajattelen antaa sen mieheni luettavaksi, mitähän siihen sanoisi.
toisinaan tuntuu, etten jaksa tätä liittoa. Mutta sitten menee taas ihan kivasti, kunnes mies taas vie jalat alta riitelyllään. Olen rauhan ihminen ja riitely on kamalaa.
Riitaa tulee aiavan tyhmistä asioista. Miksen ole tehnyt jotakin toisin tai huomannut jotain itsestään selvää asiaa.
Tai mies pyytää hakemaan jostain epämääräisestä paikasta. Kyselen puhelimella lisäohjeita ja äijä on kiukkuinen , kun en tiedä mitä hän tarkoitti.
yksin,enkä enään alkaisi seurustelemaan.Sain oman osuuteni kaikesta rähinästä,ja toisen ehdoilla elämisestä.Näin on minun helpompi elää.Toisilla parisuhteessa elää.
Kiitos ymmärtämisestä. Hainrustouute ei sovi. Se sisältää samoja ainesosia kuin metotreksaatti, jota käytetään yleisesti reumankin hoidossa, ja metotreksaatti on vaurioittanut keuhkoni. Nyt syön elinsiirtolääkkeitä, kun biolääkkeitä ei hinnan takia voida antaa (helvetin kevät tätä hyvinvointiyhteiskuntaa!!!). On niitä kyllä kokeiltu ja tehoavat niin hyvin, että pystyy jopa juoksemaan muutamia askelia eikä portaissakaan ole ongelmia, ja sormet jaksavat kirjoittaa koneella koko päivän eikä pitkään paikallaan istuminenkaan teetä suurempia ongelmia.
Silloin, kun odottelin reumaklinikalle pääsyä, käytin hairustouutetta. Se auttoi kyllä.
Kyllä syövät hyvin tutkitaan reumapotilailta. Ihan jo alussa tutkittiin luusyövän mahdollisuus. Leukemian pitäisi kai näkyä verikokeissa, ja tänään kävin gastroskopiassa, eikä mahassa ollut mitään kasvaimiin viittaavaa.
Itse asiassa reuman ja syövän syntytapa on sama. Sama solujen itseohjelmoitu kuoleminen, joka syövässä prakaa kasvaimen kohdalla, tapahtuu reumassa valkosolujen kohdalla, minkä jälkeen rupeavat pommittamaan niveliä elimistön vihollisina. Itse asiassa, jos viereinen valkosolutyyppi olisi prakannut, tuloksena olisi ollut leukemia. Leukemian oireena kai voi olla alussa jopa niveltulehduksia, joten lähimaastossa liikutaan mutta kuitenkin tällä paremmalla puolella. Verikoearvoista koholla minulla ovat normaalisti senkka ja trombosyytit, aika usein myös SPR ja leukosyytit (en muista tarkemmin mitkä niistä.)
Tilanne pelottaa varmaan kaikkia tms.
Henkinen tuki on unohdettu syöpäpotilaiden kohdalla. Sitä saa, jos pyytää. Itse en, tietääkseni, sairasta syöpää, mutta isäni makaa syöpäosastolla ja on masentunut. Hän on sitä ikäluokkaa, joka ei varmasti ala puhumaan tuntojaan uppo-oudolle, kun ei meille läheisillekään. Ainut henkinen tuki taitaa olla mielialalääkitys.
En tiedä nuoremmista potilaista, mutta uskon, että myös henkistä puolta täytyy hoitaa!
Riippuu varmaan hoitopaikasta?
Minulle on joka ikisellä lääkärikäynnillä jo leikkauksesta alkaen tarjottu mahdollisuutta psykologin vetämään henkisen tuen ryhmään.
Henkistä tukea voi myös itse hakea syöpäyhdistyksen kautta. Jollei itse jaksa lähteä, on mahdollista saada vertaistukea sairaalaan.
Kaikki eivät tarvi ja toiset eivät tunnista tarvetta henkiselle tuelle. Jälkimmäisessä tapauksessa on mielestäni hoitohenkilökunnan ja omaisten tehtävä ohjata potilas mielenterveysasioiden ammattilaisen hoitoon.
ole koskaan mitään tukiryhmää tms. mainittu ja olen sentään ravannut näissä leikkauksissa ja hoidoissa jo 14-15 vuotta. Kuulun HUS:n piiriin, taitaa siellä olla resurssit niin vähissä ja tukiryhmät täysiä, ettei niitä juuri kannata mainostaa.
tukiryhmistä,tai muusta,HUSissa käyn minäkin.Taitaa tosiaan olla potilaita riittävästi jonossa ?
Täytyy sitten vain todeta, että hoito ei tosiaankaan ole samanarvoista joka puolella Suomea. Minulle on todella jokaisella lääkärikäynnilläni joko lääkäri tai sairaanhoitaja tai molemmat puhuneet noista psykologisen tuen mahdollisuuksista.
Jo diagnoosin tehneet radiologit (2 eri henkilöä) sanoivat, että voin soittaa HEILLE koska vain. Toinen heistä on vieläpä itse rintasyöpäpotilas yhdeksän vuoden takaa, joten hänen tukensa diagnoosin yhteydessä oli todella arvokasta!
Minulla on joko mahdottoman ihana hoitoverkosto ympärilläni, tai sitten olen jotenkin niin surkean oloinen, että kaikki katsovat tarpeelliseksi tarjota minulle päänsisäistä tukea.
hyvä niin.Ehkä täällä pääkaupunki seudulla on niin paljon potilaita,ettei tukea löydy,kuin akuuteimmille ?
Sanooin tuon juuri lääkärille kontrollissa. Oli hiukan kireän oloinen nuori nainen. Kysyi että mitä tarkoitan ja kerroin juuri tuon henkisen tuen puutteen. Kyllähän Meilahdessakin on ihmisiä, jotka tähän puoleen erikoistuneen. Mutta miten saa ajan ja jaksaa vielä ylimääräisen reissun tehdä sinne koska turha toivoakaan, että sen saisi juuri sopivasti vaikka sädehoidon perään. Ilmeisesti kannattaisi pitää suunsa kiinni ja vastata vain mitä kysytään.
Onneksi minä pääsin nyt kotikaupungin psykiatrian polin potilaaksi kuitenkin.
aikaa,kuin 15 minuuttia,ei siinä paljoa kerennytkuulumisia vaihtaa.mutta hyvä,että edes tapasi lääkärin.
sielä tuntuu tosiaan olevan. mieslääkäri kysyi käynkö töissä .sanoin että käyn. siihen ei mitään vastannut. leikkauksen jälkeen olin kuukauden lomalla. eka sytossa joku toinen potilas pyysi hoitopäiväksi sairasloma lapun, hoitaja kysyi tarvitesko minäkin,sanoin tarvitsevani. pitäisikö varata aika uudelleen,että saa pidemmän loman,leikattu kainalokaan ei kestä ja on hankala olla töissä muutenkin, olen kuullut että jotkut lääkärtit antaa loman koko hoidon ajaksi,tai ainakin hoitoviikoksi.
Minulla on jo nyt sairaslomaa kesäkuun loppuun asti kirjoitettuna ja varmasti saan lisää, eihän sytot ole edes ohi vielä silloin. Kuusi viikkoa sädehoitoa vielä sytojen jälkeen, saas nähdä jaksanko käydä töissä.
Tosin työnikin on sellaista, että en voi olla pois välillä ja taas mennä takaisin, ei pysy homma kasassa. Joten paras että sijainen hoitaa pestiä, kunnes olen todella kunnossa. Sittenkin tarvin varmasti ainakin parin viikon sisäänajon työhöni. Jo viikon sairasloma saa aika kaaoksen aikaan ja paperia kertyy pöydälle, ennen niitä ei kukaan tehnyt alta pois. Vaan nytpä oli pakko löytää jostain tekijä, kun sairaslomani kestää todennäköisesti ainakin 8 kuukautta!
Onneksi ehdin sanoa esimiehelleni ennen sairastumistani, etten halua olla korvaamaton... Alkoi itseäkin hirvittää olla kuumeisena töissä, kun ei siitä saa sen koommin mitaleita kuin lisää palkkaakaan.
Minulla on useita sairauksia mm. reuma. Syöpää ei ole löytynyt. On monenlaisia vaivoja ollut ja siksi monipuolisesti aina tutkittu. Kokemukseta tiedän että vertaistuki/henkinen tuki on tärkeää.
Olettehan tietoisia, että mm. kelan kautta voi hakeutua kuntoutusjaksolle. Tarjolla on kuntoutuskursseja, perhekursseja, parikursseja , sopeutumisvalmennusta.
Jos joukossa on henkilöitä, jotka eivät tiedä
että Kelan kuntoutuskursseja voi itsekin selata ja etsiä, niin tässä ohje. Mene Kelan sivuille www.kela.fi ja täppää kohtaa K kuntoutukseen. Vasemmalle aukeaa valikko, täppää kuntoutuskurssi . Valikko laajenee ja sitten täppää kohtaa kurssitarjonta.
Eteesi aukeaa valikko jossa voit tutkia vapaita kurssipaikkoja joko hakusanalla tai tarkentamalla hakua. Jos kirjoitat hakusanaksi vaikka syöpä, saat luettelon kursseista. Täppää kurssin nimeä, silloin avuatuu esittely kurssista.
Kelan kurssit ovat ilmaisia ja siellä on. mm. parikurssejakin. Toki kustantajia on muitakin, mutta niissä on yleensä omavastuuosuus.
Olihan siellä ainakin hyvät ruuat, mutta jotenkin yksilökurssilla oli ikäskaala liian laaja, vähemmän oli työikäisiä. Odotin myös enemmän liikuntaa ja ulkoilua, koska halusin saada kimmokkeen liikkumiseen. Laiska kun olen. Luentoja oli hiukan liikaakin. Viikko olisi riittänyt hyvin, tuo kesti 10 päivää.
Samoin syöpäyhdistyksessä on vähän vanhempaa väkeä, kun menin "kerhoon" se oli ensinnäkin päivällä ja tunsin itseni omituiseksi kun halusin keskustella syövästä. Tuntui että muita kiinnosti teatteriretket yms. ja olivat vähän kuin sisäpiiriä.
Olen saanut asiakkailta vastaavaa palautetta aiemminkin. Kiitos Sinulle, että taas muistutit. Laitan taas viestiä eteenpäin. Kirjasin ylös kalenterin reunaan, että muistan tehdä palautteen kun työviikko alkaa. Minustakin kurssivalinnoissa pitäisi ottaa huomioon ikäjakauma, koska hakijoita on kuitenkin aina enemmän kuin kurssille voidaan ottaa.
Toinen asia mistä olen kritisoinut, on asiakkaiden kunto. Kun kuntoutuskurssille (lähinnä reuma yms) valitaan apua tarvitsevia ja paremmin pärjääviä, joutuvat parempikuntoiset avustamaan. Kerran asiakkaani oli joutunut erittäin huonokuntoisen kaveriksi asumaan, ja kertoi, että joutui mm. yöllä vessassa avustamaan. Kurssi oli mennyt pilalle hänen osaltaan. Annmoin tästä palautteen sekä laitokselle että kelaan päättävälle taholle.
Kaikki eivät uskalla protestoida ja vaatia esim. huoneen vaihtoa, mutta todellakaan näin ei ole tarkoitus.
Olet aivan oikeassa, sopusuhtaiset ryhmät kunnon ja ikäjakauman osalta.
..vaikka kuinka ahkera työntekijä olisit. Mahdollisesti saat vain uuden syövän (niin kuin minä).
Tottakai lomaa koko hoidon ajaksi. Itse olen huomannut, että itse pitää olla aktiivinen.
En usko, että kukaan lääkäri kieltää sairasloman, jos sitä pyydät. Parantumisesi takia on paras, että olet lomalla.
Nyt vain "nauttimaan" keväästä/kesästä ja helli ja hoida itseäsi! Voimia sinulle!
pitäisi mielestäni olla saatavilla kaikille sitä haluaville syövän (ainakin rintasyövän) sairastaneille.Nykyisin sinne otetaan vaan n, 10 henkeä kaikki halukkaat ei mahdu mukaan. Ja mitkähän on valintaperusteet.?
olemaan minulla vähän stressaantuneen oloinen
lääkäri. Kysyin mahdollista ssairauslamaa
pidemmäksi aikaa, lääkäri miltei tiuskaisi
että kyllä hän voi kirjoittaa vaikka kuinka
pitkän loman,eri asia on,hyväksyykö kela sen,,,
Tuolla kurssilla Meri-Karinassa oli muistaakseni yli 40 naista. Se oli siis yksilökurssi. Ja oli niitä muitakin eri puolilla Suomea samana vuonna. Eikö jokaiselle kuulu yksi Kelan kustantama?
Oli siis tuo vuosi.
Minulla oli lomaa kahdeksan kuukautta eli diagnoosista alkaen, päättyy kuusi viikkoa sytojen jälkeen. Ei siinä ainakaan Kelan kanssa ole mitään ongelmaa syntynyt.
Kelan sopeutumisvalmennuskurssit näkyy myös kelan sivuilta netissä, samoin Suomen syöpäpotilaat ry järjestämät kurssit. Rintasyöpäyhdistyksellä on Helsingissa vertaistapaamiset joka toinen viikko, osallistujat ovat n. 30-60 vuotiaita. Syöpäpotilaskerho kokoontuu samoin joka toinen viikko Helsingissä, Ersyllä (Eturauhassyöpäyhdistys) taitaa olla kokoontumisia enemmän ja omaisryhmiä myös.
Tekisi kyllä mieli tulla Helsinkiin vertaistapaamiseen, kunhan nyt kesä menee ja tiedän miten työelämässä jatkuu aion tulla ainakin kerran. Matkaahan on kyllä, mutta Kamppiin tulee bussit täältäkin. Eikös se Kamppi ollut se paikka?
Luin kyllä aika pöyristyneenä sun kohtelustasi!
Hommaahan sinä nyt sairaslomaa koko hoitojen loppuajaksi ja siihen vielä kuukausi palautumiseen. Ja ihan ilman mitään huonoa omatuntoa.
Kyllä se sama tiuskiva lääkäri joka sulle ekan kirjoitti, kirjoittaa vielä lisääkin. Sanot vain että olet käynyt nyt käynyt työssä hoitojen ohessa, käsi ei kestä sitä hommaa.
Suurin osa sairastuneista on raatanut aina töissä ja kotona, kyllä nyt on vihdoin aika vähän hellittää ja antaa itselleen hyvää aikaa oleiluun ja hellimiseen!
Ei tarvitse eikä ole pakko eikä pidä raahautua töihin "silmä poskella". Psyykkisestikin sairaus hoitoineen on niin rankka juttu, että jotain aika epäinhimillistä on jos ei lääkäri yhtään osaa asettua asemaasi ja antaa sinulle toipumislomaa.
Itselleni ei tullut mieleenkään, että pitäisi voida vielä jaksaa olla töissäkin. Ja tiedän etten olisi jaksanutkaan, en fyysisesti vaikkei ole mikään kuormittava työ. Ja etenkään en henkisesti.
kipinkapin sairaslomalle, joka sinulle kuuluu! Tsemppiä ja tee se nyt.
Kampin palvelukeskus Salomonkatu 21, kurkkasin netistä.